MIKKO PUTTONEN

Aikuisten varjossa

Lapsuustutkimuksen kukkulan kuninkaat ovat pitkään nähneet lapsessa vain aikuisen: "Mikä sinusta tulee isona?" Kysymys ei ole ollut vain arkirupattelun rutiineja, vaan tieteellisen tutkimuksen lähtökohta. Uudenlaisessa sosiologiassa lapsi nostetaan tutkimuskohteesta oman elämänsä ja tutkimuksensa toimijaksi. Mutta miten tavoittaa lapsuuden näkökulma täältä kaukaa, aikuisuudesta?

Lapset - kumma kansa. Olen toisinaan joutunut tämän vieraan kulttuurin ja kansan pariin, enkä ole oikein ymmärtänyt, miten he ajattelevat ja mitä kieltä he puhuvat. Onneksi minulla on ollut rooleja, joihin asettuminen on helpottanut kanssakäymistä näiden olentojen kanssa: setämäinen typerien kysymysten esittäminen on ollut yksi. Toinen omanarvontunnolle parempi rooli on ollut esiintyä tietävänä ja huomioonottavana aikuisena, kun lapsi on kysynyt jotain maailman ilmiötä, kuten: mikä on astronautti? Kanssakäymisessä ei ole ollut paljon apua siitä, että olen itse kuulunut samaan kansaan ja yksi sen jäsenistä, yhdeksänkuinen, asuu luonani. Tosin psykologit kyllä kertovat, että vanhemmuus on kolmas mahdollisuus aloittaa alusta ja elää lapsuus uudelleen ja korjatakin sitä tarpeen mukaan. On käännyttävä tutkimuksen puoleen: keitä ovat lapset?

ALUSSA ON VAUVA

Perinteisessä lapsitieteessä, psykologiassa, uusi vauvatutkimus on muuttanut merkittävästi kuvaa lapsen varhaisimmista vaiheista. Vastasyntynyt ei ole tyhjä taulu, vaan hän kykenee heti psyykkisesti säätelemään toimintaansa. Psykologian apulaisprofessori Risto Vuorinen puhuu hitaasti tapahtuneesta tieteellisestä vallankumouksesta, joka käynnistyi jo 60-luvulla ja pääsi täyteen vauhtiin 80-luvulla.

Tutkimuksessa on osoitettu, että läheisillä ihmisillä on alusta alkaen erityismerkitys vauvalle: äidin ääni riittää herättämään lapsen tarkkaavaisuuden heti syntymän jälkeen. Havainnot viittaavat myös siihen, että lapsella olisi synnynnäinen ihmiskasvojen skeema eli sisäinen malli. Muiden kognitiivisten skeemojen olemassaolosta kertoo se, että neljän kuukauden ikäinen vauva asettaa sormet etukäteen esinettä vastaavaan tarttumisasentoon ja että hän hämmästyy tutun kohteen vähäisestä muutoksesta.

Vauvatutkimuksessa yhdistyvät Vuorisen mukaan kaksi vanhastaan vastakkain asetettua ihmisyksilön kehityksen selitystapaa: toisaalta perimän merkitystä korostava biologia ja toisaalta ympäristön ja oppimisen merkitystä korostava psykologia:

- Perimän ansiosta vauvalla on jo syntyessään monimuotoiset valmiudet oppia, olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja kehittyä. Synnynnäisten oppimis- ja kehitysvalmiuksiensa ansiosta lapsessa tapahtuu räjähdysmäinen kehityksen liikkeelle lähtö, psyykkisen kehityksen "alkuräjähdys", Vuorinen sanoo.

KEHITYKSEN LAIT

Niin lapsi alkaa nousta kehityksen portaita ylöspäin. Kehityspsykologiassa lapsuus, kuten aikuisuuskin, rytmittyy alavaiheisiin. Jokaisessa kehitysvaiheessa yksilö kohtaa sille tyypilliset ongelmat ja tehtävät, jotka hänen tulee ratkaista myönteisellä tavalla välttääkseen kehityshäiriöitä. Kirjassaan Minän synty ja kehitys (1997) Vuorinen jakaa esimerkiksi kolmanteen ikävuoteen saakka tapahtuvan psykologisen syntymän esivaiheisiin ja neljään varsinaiseen vaiheeseen. Kasvun myötä tulevat vastaan taas seuraavat kehitysvaiheet hamaan loppuun saakka.

Vuorinen paikantaa kehitysvaiheen niihin kohtiin ihmisen elämässä, jolloin hän joutuu luopumaan tärkeästä tyydytyksestä. Aikaisemmat psyykkiset ratkaisut eivät uudessa tilanteessa palauta minän eheyttä, ja kehitystehtävänä on keksiä uusia ratkaisuja. Näin ihminen joutuu etsimään menetettyä tyydytystä uusista kohteista. Tärkein lasta kohtaava luopuminen on irtaantuminen äidin tarjoamasta turvallisuuden tunteesta ja asteittainen itsenäistyminen.

Voisi ajatella, että tieto yksilönkehityksen psykologisista laeista kutsuisi esiin fantasian täydellisestä tieteellisestä kasvattamisesta. Oikein kohdennetut toimenpiteet kussakin kehitysvaiheessa takaisivat lapsen kilpailukyvyn yhä vaativimmilla yhteiskunnallisen menestyksen markkinoilla. Psykologia tarjoaisi normaalin ja hyvän kehityksen yleispätevät lait, joita vanhemmat kasvatuksen "insinööreinä" tai "puutarhureina" soveltaisivat, jotta heidän lapsensa kasvaisivat yhteiskunnan menestyviksi jäseniksi.

Vuorinen torjuu ajatuksen psykologisen tiedon mekaanisesta soveltamisesta. Tieto kehitysvaiheista on tärkeää siksi, ettei lapselta vaadita liikoja ja vaadita esimerkiksi lukemaan oppimista liian aikaisin ja tehdä sillä tavalla tuhoa lapsen itsetunnolle.

Kehittymisen näkökulma herättää kysymyksen, onko kehityspsykologian lapsi alikehittynyt aikuinen? Määritelläänkö lapsi aikuisuuden kautta vajaakykyisenä olentona, jolla ei vielä ole niitä ajattelun ja toiminnan taitoja, jotka tekevät ihmisestä ihmisen?

- Lapsi ei ole vajaakykyinen tai puutteellinen, hän on kehitysvaiheensa ehjä ja kokonainen ihminen samalla tavalla kuin kaksikymmentävuotias omassa vaiheessaan. Jokaisessa iässä on omat rajoituksensa, Vuorinen vastaa.

PIENI AIKUINEN

Kehityspsykologia, lääketiede ja pedagogiikka ovat pitkään pitäneet hallussaan monopoliasemaa lasta koskevassa tiedonhankinnassa. Ne ovat klassisia lapsitieteitä. Yhteiskuntatieteellinen lapsitutkimus on niihin verrattuna myöhään herännyt, mikä heijastaa kauan itsestään selvänä pidettyä käsitystä, että lapsi kuuluu "yksityisen" alueelle vastakohtana aikuiselle, joka on "julkisen", siis yhteiskunnan, talouden, politiikan ja kulttuurin, itseoikeutettu asuttaja ja valtias.

Alun perin yhteiskuntatutkimuksessa lapsille annettiin paikka lähinnä vain "sosialisaatioprosessissa". 1950-luvulla suosituissa sosialisaatiotutkimuksissa haluttiin selvittää, miten lapset tulevat osaksi aikuisten yhteiskuntaa ja asettuvat siinä tarjoutuviin "rooleihin". Sosialisaatiossa yhteiskuntarakenne uudisti itsensä uusilla sukupolvilla.

Suomen Akatemian vanhemman tutkijan Leena Alasen mukaan sosialisaatio sisältää lähtökohtaisesti aikuiskeskeisen, lasten tulevaisuuteen tähtäävän näkökulman: lapset esiintyvät vain seuraavan sukupolven aikuisina, eivät tässä ja nyt elävinä ja kokevina. Sosialisaation myllyssä lapsi ei ole aktiivinen historiallinen ja yhteiskunnallinen toimija, vaan häntä yhteiskuntaan muokkaavien instituutioiden ja muiden sosialisaation toimeenpanijoiden kohde. Tässä tutkimusperinteessä syrjään on jäänyt myös se, miten lapsi prosessin kokee.

Varhainen lapsuutta koskeva sosiologinen tutkimus, perhe- ja kasvatussosiologia, otti annettuna kehityspsykologian käsityksen lapsuudesta yksilöpsykologisena kehitysvaiheena. Yhteiskunnallinen todellisuus pelkistettiin ulkoiseksi ympäristöksi, jonka arvot ja periaatteet sosialisaation kohde, lapsiyksilö, sisäisti ja johon hän kasvoi.

LAPSUUS SYNTYY

Lapsuus luonnollisena ja yleispätevänä kategoriana kyseenalaistui voimakkaasti, kun ranskalainen historioitsija Philippe Ariès väitti teoksessaan L'enfant et la vie familiale sous l'ancien régime vuodelta 1960, että lapsuus on keksitty. Keskiaikaisessa yhteiskunnassa ei hänen mukaansa ollut olemassa lapsuuden käsitettä: lapset olivat pienikokoisia aikuisia. Lapsuus syntyi tai keksittiin Euroopassa ensin yhteiskunnan yläluokkien keskuudessa 1400- ja 1700-lukujen välillä. Vähitellen lapset siirrettiin pois aikuisyhteiskunnan jokapäiväisestä elämästä. Alettiin korostaa lasten erityislaatua ja -tarpeita; heistä tuli hoivan ja huolenpidon kohteita. Samalla lapsia ruvettiin järjestelmällisesti kouluttamaan ja siten valmentamaan myöhempiä aikuiselämän tehtäviä varten. Kun nämä asenteet ja käytännöt levisivät muiden yhteiskuntaluokkien pariin, lapsuus vakiintui nykyiseen länsimaiseen muotoonsa.

Ariès'n kertoma lapsuuden historia ohjasi ajattelemaan, että lapsi ei ole luonnollinen kategoria. Lapsi ja lapsuus voitiin Ariès'n viitoittamana käsittää yhteiskunnalliseksi ja historialliseksi ilmiöksi, eikä vain lajiluontonsa mukaan kehkeytyväksi biologiseksi olennoksi.

LAPSI TILASTOYKSIKÖKSI

Alasen mukaan sosialisaatio- ja aikuisnäkökulmasta eron ottava lapsuuden sosiologia syntyi ja alkoi vakiintua 1980-luvulla. Käännettä edistivät eräät meneillään olevat yhteiskunnalliset muutokset, kuten lastenoikeusliike, julkinen huolestuneisuus maailman lasten tilasta ja perherakenteiden muutokset. Yhteiskuntatieteiden sisällä tietä tekivät muun muassa laadullisten tutkimustapojen kehittyminen, "toiseuden" teeman esiin nousu eri tieteenaloilla ja naistutkimus.

- Uudessa lapsuuden sosiologiassa lapset tulevat näkyville nykyhetken lapsisukupolvena, jolla on omat sosiaaliset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset toimintayhteytensä yhteiskuntaansa. Lapsuus voidaan nähdä yhtenä yhteiskunnassa olemisen muotona. Näistä lähtökohdista lapsuuden tutkimus pyrkii tuottamaan empiiristä tietoa yhteiskunnasta lasten paikalta ja heidän kokemuksistaan käsin, lapsista yhteiskuntansa toimijoina ja lapsuudesta yhden väestöryhmän erityisenä tapana olla yhteiskunnassa, Alanen luonnehtii uutta paradigmaa ja huomauttaa, ettei lapsinäkökulmaa kuitenkaan pidä trivialisoida lasten käsityksiksi tai mielipiteiksi.

Miten sitten lapsen näkökulma tuodaan aikuisyhteiskunnan katvealueilta esiin? Yksi tapa on purkaa aikuiskeskeistä yhteiskunnallista tilastointia, joissa yksikköinä ovat tyypillisesti muut kategoriat kuin lapsi, toisin sanoen perheet, kotitaloudet, koulut, vanhemmat, huoltajat. Tutkimuksessaan Lapsuuden aika ja lasten paikka (1990) Alanen ja Stakesin erikoistutkija Marjatta Bardy käänsivät perhetilastoja siten, että he ottivat tilastoyksiköksi perheiden sijasta lapset. Perhetilastojen mukaan noin puolet Suomen perheistä on yksilapsisia, mistä voi syntyä mielikuva, että joka toinen suomalaislapsi on vailla sisaruksia: tämä tukisi väitettä lapsuuden yksinäistymisestä ja atomisoitumisesta. Kun tilastoyksikkö vaihdetaan lapseksi tulee näkyviin, että lähes 70 prosentilla lapsista on sisaruksia. Bardyn mukaan tällä hetkellä lapsuustutkijat keskustelevat paljon siitä, mitkä muuttujat ilmaisisivat lapsen kannalta olennaisia ja merkityksellisiä asioita.

Jos haluaa tavoittaa lapsen maailman, pitää Marjatta Bardyn mielestä ainakin hetkittäin irrottautua kasvattamisen paineista. Tarvitaan kuvittelukykyä ja siinä kaunokirjallisuus on varteenotettava apu. meidän tulisi siis opiskella seka taiteen lapsuuskuvauksia että tieteen analyysejä.

KENEN NÄKÖKULMA

Tehtiinpä sitten lapsi- tai aikuiskeskeistä tutkimusta, niin tutkimuksen tekijät ovat aikuisia, käsitteet ovat aikuisten käsitteitä ja koko tieteellinen kulttuuri on aikuisten keskinäinen kerho. Ovatko lapset meille käsittämättömän kumma kansa? Eivätkö lapsitutkijat ole tieto-opillisen kuilun edessä: miten tavoittaa lapsen näkökulma täältä kaukaa - aikuisuudesta?

Vuorisen mukaan silta aikuisuudesta lapsuuteen kulkee meidän sisällämme. Olemme kaikki olleet lapsia, ja eri kehitysvaiheiden kokemukset ovat kerrostuneet aikuisen psyykkisiin rakenteisiin. Näin voimme ymmärtää lapsia, jotka nyt ovat siinä pisteessä, missä me olemme joskus olleet.

Jos haluaa tavoittaa lapsen maailman, pitää Bardyn mielestä ainakin hetkittäin irrottautua kasvattamisen paineista. On tyhjennettävä pää sovinnaisuuksista ja normalisaatioajatuksista ja oltava avoinna sille, mitä lapset tekevät. Tarvitaan kuvittelukykyä, ja siinä kaunokirjallisuus on varteen otettava apu. Kirjallisuuden lapsuuskuvaukset voivat antaa tunteenomaisen tuntuman siitä, mitä on olla lapsi. Meidän tulisi siis opiskella taiteen lapsuuskuvauksia yhtä hyvin kuin tieteen analyysejä.

Alanen ei pidä tarpeellisena olettaa ristiriitaa aikuisen ja lapsen näkökulman välillä, jos se tarkoittaa ylittämätöntä kuilua:

- Lapsuutta voidaan katsoa yhtenä yhteiskunnallisen toiseuden muotona. Tässä mielessä lapsuustutkimus vertautuu silloin naistutkimukseen, etnisyystutkimukseen, homo- ja lesbotutkimukseen. Lasten ja aikuisten suhde on yhteiskunnallisesti tuotettu ja ylläpidetty suhde, eikä aikuistutkijakaan pääse millään tempulla tai tutkimusjärjestelyllä irti tästä tosiasiasta. Paras siis reilusti reflektoida asiantilaa, tätä kulttuurieroa ja valtasuhdetta, ja miettiä sen vaikutuksia tutkimustilanteisiin, aineiston laatuun ja analyysin luotettavuuteen.