Rakkaudesta
käärmeisiin
Järvinen: Käärme - jumalattaresta paholaiseksi
Suurlähettilään
näkökulma latviaan
Zigure: Kuitenkin niin lähellä
Liian monta kokkia?
Raitio-Paula, Kettunen: Murha ei tunne rajoja
Faktoja
filmihulluille
Hänninen: Kinosaurus - elokuvafriikin vuosisata
Pro patria - kenties
Alho, Hawkins, Vallisaari: Finland, a cultural
encyclopedia
RAKKAUDESTA KÄÄRMEISIIN
Antero Järvinen
Käärme - jumalattaresta paholaiseksi
Kirjayhtymä, 1997
258 s, 145 mk
Kirjakaupan eläinkirjojen hyllyssä on monia kirjoja vaikkapa linnuista, mutta tuskin yhtään käärmeistä. Käärme on nykyihmiselle ongelmallinen eläin: moni inhoaa käärmeitä, vaikka ei ole koskaan edes niitä luonnossa kohdannut.
Eläintieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinenkin kertoo tunteneensa inhoa käärmeitä kohtaan - kunnes alkoi tutustua niihin niin perusteellisesti, että päätti kirjoittaa kirjan. Pikkuhiljaa käärmekammo eli ofiofobia kääntyi auvoiseksi ofiofiliaksi, ja Järvinen haluaa jakaa tietojaan saadakseen lukijoissaan aikaan saman kääntymyksen.
Järvisen kirjalla Käärme - Jumalattaresta paholaiseksi on alaotsikko Käärmeen ja ihmisen tarina, joka kertoo paljolti sen, mistä kirjassa on kysymys. Järvinen käy läpi käärmeen ja ihmisen yhteisen historian eri kulttuureissa kivikaudelta aina Pohjois-Amerikan intiaaneihin. Käärme on ollut aikojen alusta niin ihmisen ihmetyksen, epäluulon, kuin ihailunkin kohde. Historian alkumetreillä palvottiin käärmejumalattaria. Käärme oli kulttieläin, hedelmällisyyden symboli, jonka nahan luomisella nähtiin moninaisia merkityksiä uudestisyntymään liittyen. Käärmeviha syrjäytti rakkauden pikkuhiljaa. Järvinen löytää esimerkiksi Vanhasta testamentista viitteitä vielä sekä vihasta että rakkaudesta, Uudesta testamentista sen sijaan enää antipatian ilmauksia.
Kirja tuo esiin sen, miten käärmemyytit eri puolilla maapalloa ovat hämmästyttävän samankaltaisia. Kuvastaako tämä sitten ihmismielten samankaltaisuutta vai myyttien yhteistä, ikivanhaa alkuperää? Antero Järvinen heittää kysymyksen ilmaan yrittämättäkään vastata siihen. Hän on valinnut toisen lähestymistavan: lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä satojen yksityiskohtien ja pikkutietojen perusteella. Lukija onkin kovilla, kun käärmetietoutta tarjotaan enemmän kuin kertahaukkauksella pystyy vastaanottamaan. Kirjaa onkin sulateltava hiljakseen, kuten maailmanennätyksen tehnyt viisimetrinen afrikkalainen kalliokäärme, joka nieli kokonaisena 59-kiloisen impala-antiloopin.
Pauliina Susi
SUURLÄHETTILÄÄN NÄKÖKULMA LATVIAAN
Anna Zigure
Kuitenkin niin lähellä. Muistelmateos.
Suom. Hilkka Koskela
Otava, 1997
255 s, 156 mk
Itsenäistyneen Latvian ensimmäinen Suomen suurlähettiläs Anna Zigure (s. 1948) kirjoitti muistelmateoksen Kuitenkin niin lähellä ennen paluuta siviiliin Latviaan. Yksittäisen ihmisen näkökulmasta välittyy kuva Latviasta, sen kansasta ja sen kohtalosta.
Zigure syntyi Jurmalassa eräässä neuvosto-satelliitissa Stalinin aikaan. Isoäiti kyyditettiin Venäjälle vankileiriin, niin kuin miljoonat muutkin "kansanviholliset". Taloudellisesti melko niukoissa oloissa kului lapsuus ja kouluaika, sen jälkeen Zigure lähti Viroon Tarton yliopistoon suomen kieltä opiskelemaan. Opiskeluaikoihin sattui tyttären syntymä.
Loppututkinnon jälkeen Zigure palasi Latviaan ja työskenteli muun muassa kääntäjänä. Systeemiin "sopivaa" suomalaista kaunokirjallisuutta kääntyi latvian kielelle.
Zigure oli epäpoliittinen ihminen siihen saakka, kunnes Neuvostoimperiumi romahti ja koitti vapaus. Tähän liittyi Riian verilöyly. Ne kauhun hetket Zigure kuvaa täsmällisesti päiväkirjamuodossa. Sen jälkeen siirtyminen sosialismista kapitalismiin oli raju, hallitsematon, epäonnistunut. Voisi sanoa, että mentiin ojasta allikkoon, Latvian kansa näki nälkää. Tälläkin hetkellä sadat tuhannet latvialaiset elävät kurjuudessa, eletään murrosvaihetta.
Paradoksaalista on se, että suljetussa Neuvosto-yhteiskunnassa ihmissuhteet olivat avoimempia, kestävämpiä, syvempiä. Ihmiset eivät osanneet arvata, miten haavoittuvia ne olisivat. Markkinataloudessa, erityisesti Latviassa, tuloerot ovat suuret, mikä eristää ihmisiä toisistaan, ihmiset rakentavat muurin ympärilleen, on alituinen kiire. Entisaikojen ihmisten välinen solidaarisuus on hävinnyt.
Suomi toimi Zigurelle jonkinlaisena pakopaikkana jo ennen kuin hänestä tuli Latvian suurlähettiläs. Hän ihmetteli Suomen puhtautta, kauppoja, jotka olivat täynnä tavaraa, ihmisten iloisuutta. Sittemmin hän ymmärsi, että Suomessakin oli paljon kurjuutta, onnettomia ihmisiä, yksinäisyyttä, vaikka se ikään kuin neuvostokansalaiselle oli "käsittämätöntä". Näin vain oli.
Suomalaiset ottivat suurlähettiläs Anna Ziguren jollakin tavalla omakseen. Häntä luonnehdittiin valoisaksi, tasapainoiseksi henkilöksi, hillityksi, myönteisessä mielessä kurinalaiseksi, itsensä hallitsevaksi. Suurlähettiläänä hän oli Latvian käyntikortti, instituutio. Muistelmateoksen välityksellä lukijalle annetaan mahdollisuus tutustua ihminen Anna Zigureen.
Marja Alinen
LIIAN MONTA KOKKIA?
Toim. Risto Raitio-Paula Arvas-Keijo Kettunen
Murha ei tunne rajoja
Book Studio, 1997
224 s, 96 mk
Keskisuureksi nousseen Book studio -kustantamon dekkareihin erikoistunut sarja Jännityksen mestarit sai alkusyksystä 1997 sadannen osansa. Sarjan juhlanumerona julkaistiin Murhakirja!, valikoima novelleja, joissa kirjallisuus tai lukeminen eri muodoissaan on olennaisessa asemassa rikoksen kannalta.
Merkkipaalun saavuttamisen juhliminen jatkuu. Jännityksen mestarit -sarjan osaksi 100b on ilmestynyt Suomen dekkariseuran kanssa yhteistyössä kasattu Murha ei tunne rajoja -kirjoituskokoelma.
Kirjassa tusinan verran suomalaisia dekkarinystäviä kirjoittaa suosikkidekkaristeistaan. Kirjoittajille on annettu ilmeisen vapaat kädet, ja niinpä aiheenrajaukset vaihtelevat rajusti tekstistä toiseen eikä teoksen tekstiluodeilla ole yhtenäistä maalia.
Esimerkiksi kirjailija ja suomentaja Tapani Bagge lähinnä esittelee Lawrence Blockin elämäkertatiedot kun taas kirjailija ja tutkija Leena Lehtolainen analysoi ansiokkaasti Reijo Mäen Jussi Vares -romaanien mieskuvaa Mikko Lehtosen Pikku jättiläisiä -tutkimuksen taustaa vasten.
Lehtolaisen lisäksi suomalaisista dekkaristeista kirjoittaa yleisen kirjallisuustieteen professori H.K. Riikonen, joka laajalla ja syvälle porautuvalla katseellaan tarkastelee Harri Nykäsen tuotantoa. Kaunokirjallisuuden lisäksi Riikonen ottaa tutkimusaineistokseen Nykäsen Helsingin Sanomiin kirjoittamat rikosuutiset ja -reportaasit.
Kolmen toimittajan voimin syntynyt Murha ei tunne rajoja on sekalainen keitos, joka tuskin löytää lukijoitaan intohimoisten dekkarifanien ulkopuolelta. Toimittajat eivät nähtävästi ole katsoneet asiakseen editoida tekstejä lainkaan, joten kirjoitukset heittelevät laadultaan kohtuuttoman paljon.
- Liian monta kokkia? epäilisi Nero Wolfe.
Karo Hämäläinen
FAKTOJA FILMIHULLUILLE
Harto Hänninen
Kinosaurus - elokuvafriikin vuosisata
Otava, 1997
320 s, 190 mk
Vaikka Suomessa nykyisin julkaistaankin kohtuullisen runsaasti elokuvakirjallisuutta, ei alan historiasta ole pariinkymmeneen vuoteen julkaistu suomenkielistä yleisesitystä. Vuonna 1976 ilmestynyt Peter von Baghin Elokuvan historia heijastelee mielenkiintoisella tavalla tuolloisen älymystön marxilaisia tuntoja. Perusteellisuudestaan huolimatta Elokuvan historia on nykylukijan silmissä auttamatta vanhentunut teos.
Populaarikulttuuriin erikoistunut toimittaja Harto Hänninen on opetusministeriön ja muiden tukijoiden avustuksella nyt paikannut tämän ammottavan aukon elokuvakirjallisuuden kentässä. Hännisen Kinosauruksen trendikäs taitto ja rikas kuvitus saattaa herättää skeptikon mielessä aavistuksia kirjallisen sisällön heikkoudesta. Kirja ei kuitenkaan häviä tässäkään suhteessa kansainvälisille vertailukohteilleen.
Hännisen toimittajantausta näkyy selkeästi Kinosauruksen tekstiasussa. Kirja ei analysoi kohdettaan akateemisen kuivakkaasti, vaan Hänninen on pakannut teoksen sisältämän massiivisen faktamäärän sujuvasanaiseen ja mukaansatempaavaan muotoon. Hänninen ei peittele omaa elokuvainnostustaan; välillä hän vyöryttää ylisanoja kuin Esa Saarinen ikään. Toisaalta Hänninen osaa olla myös kylmän analyyttinen; esimerkiksi hänen kriittinen arvionsa Krzysztof Kieslowskin elokuvista on piristävää luettavaa.
Virheiden ja puutteiden etsijälle Hännisen huolella viimeistelty kirja tarjoaa kiperän koetuskiven. Hollywood-tuotannon ja muiden suurten elokuvamaiden historia on käsitelty kiitettävän kattavasti, mutta kotimaisen elokuvan kohdalta löytyy sitten sitäkin pahempia lipsahduksia. Kaikkien aikojen katsotuinta kotimaista elokuvaa, Tuntematonta sotilasta, Hänninen ei vaivaudu teoksessaan mainitsemaan; samaten on teoksesta unohtunut toinen suuri kulttuuri-instituutio, Uuno Turhapuro. Ingmar Bergmanin taiteen ihailijoita saattaa Kinosauruksessa häiritä se, että kirjan mukaan mestariohjaajan ura päättyi 1960-luvun alkuun.
Yksittäisiä puutteita on tietysti helppo löytää kirjasta kuin kirjasta; lienee mahdotonta tunkea kaikkia elokuvahistorian detaljeja yksiin kansiin. Kaiken kaikkiaan Hänninen suoriutuu urakastaan kunnialla. Syvällistä analyysia elokuvahistorian taloudellisista, sosiaalisista ja teknologisista taustatekijöistä fakta- ja tähtipainotteinen Kinosaurus ei kenties tarjoa, mutta se täyttää erinomaisesti tavoitteensa elokuvahistorian populaarina yleisesityksenä.
Tuomas Savonen
PRO PATRIA - KENTIES
Editor-in-chief Olli Alho, editors Hildi Hawkins,
Päivi Vallisaari
Finland, a cultural encyclopedia
Finnish Literature Society, 1997
352 s, 318 mk
Kun tartuin radio- ja yliopistomies Olli Alhon toimittamaan tietosanakirjaan, minun oli pakko poimia hyllystäni UM:n asettaman Kansainvälisen tiedottamisen loppuraportti vuodelta 1990. Sen kannessa puhaltaa tuohitorveen inkeriläismies hevosen selässä, lapikkaat jalassa, punapipo päässä, miekka vyöllä, ja takakannessa Suomi-Neito seisoo siniristilippu kädessä maapallon huipulla, takanaan kesäinen järvimaisema, saarineen ja salmineen. Tässä uudessa tietosanakirjassa avataan lukijan mielenmaisemaa samaan suuntaan: lammenrantamännikköä, koivu etualalla, laituri ja puinen soutuvene ruovistossa. Vain tyttö ja sauna puuttuvat, jotta perisuomalainen locus amoenus olisi täydellinen. Sitäkö myös Olli Alho tahtoo myydä ulkomaalaisille?
Oikein arvattu. Meille suomalaisille tämä maa on ennen muuta patria, isänmaa, maalaismaisema, metsää, lunta, saaristoa, Lappia, Alho perustelee saatesanoissaan. Tähän mielenmaisemaan ankkuroituu perussuomalaisuus, olemassaolomme, elämisen ja asumisen tavat ja kaikki muu, mitä kirjan toimittajat tahtovat esitellä pääsanan Finland alla. Tätä toimitusperiaatettaan kulttuurintutkija Alho toteuttaa mainiossa pienoisesseessään Customs, jossa hän esimerkiksi kertoo suomalaisen sinuttelun ja teitittelyn 60-luvulta 90-luvulle, mikä on hyödyllistä tietoa itse kullekin. Samaa toimitusperiaatetta noudattaa Seppo Knuuttila, jonka hauskassa kuvallisessa pienoisesseessä Sisu rakuuna Janne Salo antaa näytteen siitä, miten hän kantoi vuonna 1930 kasarmin pihalla kuuttatoista kivääriä hampaissaan. "Olemme kansa, joka on vain askeleen päässä primitiivisyydestä", joku on todennut.
Samanismista pesäpalloon
Kansanomaista kulttuuria ja nykykulttuurin ilmentymiä esittelevät artikkelit on kirjoitettu enimmäkseen kiinnostavasti, ja kirjoa on samanismista rockínírolliin, pesäpallosta saunomiseen. Eri taiteenlajeja esitteleviin katsauksiin on päässyt liiaksi ulkomaalaiselle lukijalle käsittämättömiä henkilö- ja nimiluetteloita; ehkä niitä pitää lukea vain kirjoittajiensa pakollisina kotimaisina kumarruksina eri tahoille.
Olavi Paavolaisen muotokuva, jota aikani ihailin työpaikallani WSOY:ssä, puhuttelee vain todellista kirjallisuuden asiantuntijaa, koska hänestä ei ole kuvatekstin lisäksi omaa hakusanaa, ei edes mainintaa. Vaikka kirjan kustantaja Matti Suurpää ja päätoimittaja ovat kirjallisuusmiehiä, hyväksytyt kirjallisuusartikkelit vaikuttavat latteilta.
Suomen kuvaa muukalaisen silmissä selitetään muun muassa muutaman anglosaksisen jännitys- ja vakoilutarinan avulla. Hannes Sihvon mainitsemat nimet pitävät kyllä paikkansa, mutta myös ruotsalaisen Jan Guilloun Hamilton-sarjassa luonnehditaan suomalaisia, etenkin suomenruotsalaisia, ja muutamaa todellista poliitikkoa ja virkamiestä; tekijän avustajista löytyy Lasse Lehtinen.
Matti Suurpää olisi saanut jo luvan ampua alas virheellisen käsityksen suomalaisten nykykustantajien iästä. Gummerus on sitä tosin yritellyt, mutta WSOY:n on vaikeaa tunnustaa kustantajankauttaan vanhemmaksi kuin mitä on tullut tasavuosia vietetyksi; SKS:n ei tarvitse olla turhan vaatimaton.
Kirjanpainamisen varhaisvaiheista, kirjataiteesta ja oppi- ja yliopistohistoriasta on Jussi Nuorteva kirjoittanut monta erittäin asiapitoista hakusanaa, jopa Helsingin yliopistoa koskevat ajantasaiset numerotiedot näyttävät yhtäpitäviltä tiedotuksen tuntemien lukujen kanssa. Nuortevalle vaiko Matti Klingelle pitäisi osoittaa moite siitä, että Ylioppilaslehti ja Studentbladet jäävät huomiotta, samoin meille ominainen osakuntalaitos. Klingen students-artikkeli antaa kyllä erinomaisen kuvan ajassa liikkuneista aatteista ja arvostuksista.
Matti Klingen katsaus Suomen valtiolliseen historiaan alkaa, kuten arvata saattaa, autonomian ajasta. Pienin sivuhuomautuksin hän onnistuu luonnehtimaan esimerkiksi Suomen ja Itävallan sotienjälkeistä puolueettomuutta. Klingeä vai kuvatoimittajaa on kiittäminen siitä, että kuvien ja kuvatekstien avulla sota-ajan kotirintaman tapahtumat ja valtion asutustoiminta havainnollistuvat paremmin kuin Hannes Sihvon Karjalaa, karjalaisia ja karelianismia esittelevät muuten ansiokkaat tekstit. Fennomaniasta teksteissä myös puhutaan, ilman omaa hakua.
Our Land ja Sweden-Finland
Matti Klinge osaa asiansa. Kun jotkut kirjoittajat, ehkä kääntäjiä uskoen, ilmoittavat, että Runebergin Vårt Land on englanniksi íOur Countryí, niin Matti itselleen ja käännöstraditiolle uskollisena tietää, että kysymyksessä on íOur Landí; tämän käännöksen löydän Yrjö Hirnin esseestä vuodelta 1952. Samaa mieltä on myös Teppo Korhonen artikkelissaan.
Tämä hakuteos taitaa lopullisesti hyväksyä lukuisin maininnoin käsitekummajaisen Sweden-Finland, jota ei tunnettu silloin, kun Ruotsi ja Suomi olivat yhtä kuningaskuntaa ja joka valtiollisena terminä ei vastaa käsitteitä Tanska-Norja tai Ruotsi-Norja. Hyllystäni löydän yhden ainoan riikinruotsalaisen kirjan, joka komeilee tällä käsitteellä. Se on Tukholman Nationalmuseumin näyttelyluettelo Sverige-Finland under 800 år, vuodelta 1987. Termi on luonnollisesti supisuomalainen, suomalaisten historiantutkijain luomus ja löytyy siksi myös muista ulkomaalaisille tarkoitetuista hakuteoksista, ainakin jo 1930-luvulta. Matti Klinge ei tätä termiä tässä käytä, vaan on jo aiemmin päätynyt kompromissiin Sweden(-Finland).
Quandoque bonus dormitat...
Varoessaan loukkaamasta vähemmistöjä kirjoittajat kompastuvat omaan nilkkaansa. Mistään ei käy ilmi, että Åland on suomeksi Ahvenanmaa, ja toisin kuin liepeen Suomen kartta ja hakemisto, osin tekstikin, väittävät, sen vanha venäläinen pääkaupunki ei ole ruotsiksi Maarianhamina vaan Mariehamn. Kalevi Rikkinen olisi voinut vähän valvoa kartanpiirtämistä tai katsoa mallia Iivari Leiviskän toimittamasta hakuteoksesta Finnland, Natur, Geschichte, Kultur und Wirtschaft, 1940.
Jos Schefferuksen ja Turin kirjojen nimistä ei kävisi ilmi, että lappalaiset ovat saamelaisia, ei Samuli Aikion hakusana sami sitä muutoin kertoisi. Muissa teksteissä puhutaan useaan otteeseen lapin kielestä ja lappalaisista. Englannin kielen sana Lapp johtaa Auli Hakulisen vasemmalla kädellä piirtämässä suomen murteita esittelevässä kartassa suoranaiseen väärinkäsitykseen. Tarkoittaako kartan selitys "Southern Lapp dialects" sitä, että etelälapin murteet ovat myös suomen murteita, vai onko kenties kyse Etelä-Lapin suomen murteista? En ymmärrä vaikka tahtoisin.
Hakusanaa suomettuminen ei ole eikä termiä käytetä. Sensuurin toimia esiteltäessä ovat unohtuneet J. Juteinin kirjan polttaminen Viipurin torilla 1829, SKS:n itsesensuuri Seitsemää veljestä viivytettäessä, tasavallan suojelulakien soveltaminen IKL:n lehtiin, norjalaisen Agnar Myklen romaanien sensuroiminen tai vaikkapa Luis Bunuelin filmin Andalusialainen koira kieltäminen; silti katsoimme sen 1956 ylioppilaiden filmikerhossa, ns. kutsuvierasnäytäntönä. Mika Waltari taitaa olla sensuroiduin kirjailijamme. Poliittisin perustein kiellettiin, hänen omalla nimellä ja salanimellä íNauticusí kirjoittamansa 40-luvun neuvostovastaiset propagandateokset, ja 50-luvulla leikattiin hänen elokuviaan "epäsiveellisinä". Sensuuria on harrastettu myös kuvataiteita kohtaan, kun Harro Koskisen Sikamessias joutui pannaan tai kun Kauko Räsäsen hautamuistomerkki poistettiin. Virallinen sensuuri ei tietenkään ollut mukana viime presidenttiemme toimiessa julkisuutta vastaan. He ovat itse sen hoitaneet. Tehokkain musiikin sensuroija on Yleisradio, mikä Alhon olisi pitänyt tietää.
Tieteen sensuroinnista minulla on niukalti tietoa, vain väitöskirjojen hylkäämisestä ja tekstin pyyhkimisestä henkilökohtaisin tai ideologisin perustein. Sen sijaan hyvin näkyvää on se, että perinne- ja kielikartat suomettuivat 1970-luvulla, eikä glasnost ole tuonut parannusta tähänkään hakuteokseen. Niinpä ei suomen murteiden syntyä eikä niiden muinaisia alueita voi ymmärtää nyky-Suomen rajojen sisältä eikä valtiollisten rajojen sisältä lainkaan, koska murre- ja perinnekartat joka tapauksessa kuvaavat mennyttä aikaa. Näillä kartanpiirtäjillä on sama ymmärryksen puute kuin A. E. Nordenskiöldin - josta on artikkeli - muistomerkin pystyttäjillä. Monumenttiin kun piirrettiin Suomen nykyiset rajat.
Minulle on opetettu, että Länsipohjan meänkieli kuuluu myös suomen murteisiin, samoin Vermlannin jo kuollut savolaismurre. Tästä kirjasta tieto pitää tietää hakea haulla forest. Eikö myös suomenruotsin ja lapin kielet olisi voinut esittää samassa kartassa suomen murteiden kanssa? Silloin se olisi kuvastanut mennyttä ja muuttuvaa nykyhetkeä nyky-Suomessa. Maamme kaksikielisyyttä olen itse kuvannut ulkomaalaisille kaksikielisellä tienviitalla, jossa päällimmäinen kieli kertoo enemmistön. Pietarsaaren ruotsinkielisen nimen takaa voi puolestaan kartoista etsiä yhteyksiämme kahteen lähisuurvaltaan, esimerkiksi.
Omat juuret kiinnostavat meitä siinä määrin, että juuri niitä me yleensä tarjoamme muukalaisille oman itsemme esittelynä. Siksi olisi toivonut, että tässä hakemistossa Jorma Koivulehto olisi saanut esitellä oman etymologiansa sanasta suomi ja että myös jatkuvasti muuttuvia käsityksiä alkuperäisestä lintukodostamme olisi piirrelty Euroopan ja Aasian kartalle, vaikkapa unkarilaisten ja virolaisten tutkijoiden toimesta. Varsin somaa olisi ollut, jos Turun kerettiläinen, Kalevi Wiik, olisi saanut kertoa kartoin siitä, että hänen ja muutaman ulkomaisen tutkijan mielestä Pohjois-Saksan ja Skandinavian ikiaikainen kansa olisikin puhunut alkujaan suomensukuista kieltä. Onhan tähän hakuteokseen päässyt toinen turkulainen, Daniel Juslenius, väitteillään suomen ja heprean sukulaisuudesta. Ja Lallikin on toimittajien mielestä oman esittelyn väärti.
Viimeiset itämerensuomalaiset kansanrippeet ja kulttuurit nostavat vielä päätään, ennen ehkä hyvinkin likellä odottavaa lopullista kuolemaansa. Kun ne nyt ovat myös osa nykyistä suomalaista todellisuutta ns. paluu- tai maahanmuuttajina, olisi ehkä ollut paikallaan antaa näille lähisukulaisille tilaa yhden hakusanan verran.
Hakuteoksen voi toimittaa monella tapaa, eikä minulla enää liiemmälti ole vastaansanomista. Seuraavaan painokseen ehdotan harkittavaksi muutamaa henkilökuvaa lisäksi. Esimerkiksi: Per Brahe, G. M. Armfelt, Porthan, Eero Järnefelt, Santeri Alkio, Otto Ville Kuusinen, Volter Kilpi, Jörn Donner, Aatos Erkko, nobelistit Ragnar Granit ja AIV, Jorma Panula, myös kapellimestarit Franck ja Ollila, ohjaaja Matti Ijäs, Rosa Liksom ja Arto Paasilinna. Hakusanoiksi lisäksi Civil War ja Lahti Writers' Reunion, jälkimmäinen vaikkapa vain tämän kirjan päätekijäin upean nuoruudenunelman kunniaksi.
Kun tämä kirja aikanaan on luettavista verkosta, toivoisi, että hakusanan internet kolme kirjoittajaa muistaisivat kertoa yliopistojen ja tutkijain keskeisen osuuden verkon rakentajina, käyttäjinä ja uusien käyttäjäpolvien kouluttajina. Tämä työ alkoi jo vuosikymmentä aikaisemmin kuin mitä tekstin perusteella saattaa luulla. Verkon välityksellä tiedottamisessa olemme pohjoismaista kärkeä. Julkinen media istui opetusministeriön kanssa pitkään ja ennakkoluuloisena takapajulla. Sen tiedän kokemuksesta.
Rauno Velling
Kirjoittaja on entinen Uuden tietosanakirjan avustaja.