Amerikkalaista arvofilosofiaa
Richard Shusterman
Taide, elämä ja estetiikka
Suom. Vesa Mujunen
Gaudeamus, 1997
239 s, 130 mk
Yhdysvalloissa vuosisadan vaihteen molemmin puolin kukoistanut pragmatistinen filosofia oli ensisijaisesti kiinnostunut tietoteoreettisista ja tieteenfilosofisista kysymyksistä. Pragmatistien arvofilosofiset pohdinnat ovatkin jääneet vähemmälle huomiolle. Amerikkalainen filosofi ja kirjallisuudentutkija Richard Shusterman muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen; hän on perehtynyt erityisesti John Deweyn (1859-1952) taidefilosofiaan. Gaudeamuksen julkaisema Taide, elämä ja estetiikka on lyhennetty versio Shustermanin vuonna 1992 ilmestyneestä teoksesta Pragmatist Aestthics, joka on jo ehditty nimetä taidefilosofian moderniksi klassikoksi.
Shustermanin teos esittää vakavan haasteen analyyttista taidefilosofiaa viime vuosikymmeninä hallinneille näkemyksille. Shustermanin mukaan George Dickien ja Arthur Danton taideteoriat ovat osaltaan syyllisiä nykytaiteen kriisiin, sen vieraantuneisuuteen ja elitistisyyteen. Taiteen mieltäminen omaksi instituutiokseen on tehnyt siitä suljetun elämänalan, joka ei enää kommunikoi instituution ulkopuolisten ihmisten kanssa.
Shustermanin mielestä taide ei ole vain institutionaalista kilvoittelua. John Deweyn näkemyksiin nojautuen Shusterman korottaa havainnoijan kokemuksen keskeiseksi taiteen määrittäjäksi. Taidetta on hänen mukaansa kaikki, mitä joku taiteeksi kokee. Erityisesti Shusterman puhuu populaarikulttuurin sisältämien esteettisten arvojen puolesta; hänen mukaansa estetiikka ei voi enää rajoittua vain perinteisen korkeakulttuurin tarkasteluun.
Shusterman havainnollistaa näkemyksiään analysoimalla yksityiskohtaisesti T. S. Eliotin runoa Naisen muotokuva sekä Stetsasonic-yhtyeen taannoista rap-hittiä. Eliotin runosta Shusterman löytää vastakaikua omille näkemyksilleen populaari- ja korkeakulttuurin suhteesta. Monikymmensivuinen rap-analyysi ei sen sijaan tuo paljoakaan uutta Shustermanin filosofiaan, mutta kertoo kyllä paljon rapista itsestään. Kirjansa viimeisessä luvussa Shusterman tarkastelee Richard Rortyn postmodernia etiikkaa, jonka mukaan hyvää elämää on sellainen, josta muodostuu mahdollisimman esteettinen kokonaisuus, mahdollisimman vaikuttava taideteos.
Lyhennetystä suomennoksesta on jätetty pois John Deweyn ja analyyttisen estetiikan suhdetta tarkemmin ruotiva luku. Sen poisjättäminen on epäilemättä tehnyt kirjasta helpommin lähestyttävän. Samalla kuitenkin on teoksen filosofista sisältöä kevennetty ehkä vähän liikaakin. Nyt teos ei anna kovinkaan perusteellista kuvaa Deweyn estetiikasta, Shustermanin oman ajattelun lähtökohdasta. Ajatus taiteesta kokemuksena jää tärkeyteensä nähden kirjassa aivan liian vähälle huomiolle.
Tällaisenaan Taide, elämä ja estetiikka on hyvä johdantoteos Shustermanin ajatteluun. Kattavan ja syvällisen kokonaiskuvan saamiseksi on kuitenkin syytä turvautua laajempaan alkuperäisteokseen.
Tuomas Savonen
Kansallisloisemme lapamato
Mervi Naakka-Korhonen
Vaivasta taudiksi. Lapamatoon liittyvä kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997
409 s, 180 mk
Mervi Naakka-Korhonen on tehnyt mainion teoksen lapamadosta eli leveästä heisimadosta. Vanhojen madonhäätökonstien lisäksi siinä käsitellään loiseen liittyneitä uskomuksia, apteekkien ja lääkäreiden tuloa syrjäseuduille, madon ekologiaa.
Tehokeinot mato-ongelman lopulliseen ratkaisuun löytyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen. Lapamatoon liittyvä suullinen perinne on siksi elänyt pitkään. Aikaisemmin matoisia suomalaisia oli melkein miljoona, nyt alle kymmenesosa entisestä.
Ennen lapamatoon suhtauduttiin jopa terveyden tasapainolle välttämättömänä oliona, elomatona. Matoja häädettiin vain, jos niitä oli liikaa. Mato oli yleinen ja häädettyjä matoja mittailtiin muiden nähden.
Lapamadon munat leviävät ihmisen ulosteiden mukana vesistöön. Suomalaiset siirtolaiset ovatkin vieneet lapamadon mukanaan Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan! Järvissä kehittyvä lapamadon toukka käyttää väli-isäntinään pienäyriäisiä, joita syövät pienet kalat. Pieniä kaloja syövät isot kalat ja niitä vuorostaan ihminen. Lajeja, joissa lapamato loisii ovat vain ahven, kiiski, hauki, made ja taimen. Valistuskampanjat vaativat siksi huusseja ja tietyistä raakakalaherkuista luopumista.
Teos on virkistävän monitieteellinen. Madon tie ihmiseen saatiin luonnontieteen avulla poikki. Samalla lääketiede taittoi selän monilta kansanuskomuksilta. Jäin hieman odottamaan teoreettisempaa selvitystä tästä suuresta murroksesta, jossa rahvaan maailmankuvan syrjäyttää luonnontiede.
Vaikka lapamato julistettiin taudiksi, kansalliseksi häpeäksi
ja hävitettäväksi loiseläimeksi, se ei kuole sukupuuttoon.
Sinttejä syövät kissat ja muut rantojen nisäkäspedot
pysyvät sen isäntinä. Teos on oivaa lukemista muillekin
kuin himokkaille kalastajille. Kirja johdattaa ymmärtämään
tätä tuhansien järvien maata, ruumiin ja arjen historiaa,
muuttuvaa suhdettamme luontoon.
Eero Haapanen
Atomien viesti - viesti atomien takaa?
Kalervo V. Laurikainen
The Message of the Atoms. Essays on Wolfgang Pauli and the Unspeakable.
Springer, 1997
197 s, 340 mk
Kesän aikana ilmestyi huomattavan tieteellisen kirjallisuuden kustantajan, saksalaisen Springerin julkaisemana emeritusprofessori K.V. Laurikaisen kirja The Message of the Atoms, kvanttifysiikan muotoilemaa maailmankuvaa selvittelevä ja sen tiimoilta tieto-opillisiin ja ontologisiin kysymyksiin syvästi porautuva teos. Se, että merkittävä kansainvälinen kustantaja on halunnut tuoda esiin näitä kysymyksiä pohtivan tarkastelun, osoittaa, että ne ovat ilmeisen ajankohtaisia, ja että niistä keskusteleminen tiedeyhteisössä on käymässä yhä vireämmäksi.
Laurikaisen teos on siitä jokseenkin harvinainen, että se sisältää, paitsi käsitteellisesti tiukkaa kvanttifysiikan oppijärjestelmän tulkintaa ja tietokriittistä analyysia, myös rohkeita kannanottoja aikamme kulttuuriin - tieteen ja uskonnon suhteeseen, materialismiin, tieteisuskoon jne. - ja vieläpä julistaa avoimesti tekijän omakohtaista uskon maailmaa, kuitenkin niin, että tällaisen tekstiosuuden subjektiivinen luonne tuodaan yleensä selvästi esiin. Sille, joka lähestyy teosta tieteenharjoituksen suunnasta, tällainen radikaali eriluonteisten tekstien yhdistely voi tuntua oudolta ja herättää jopa närkästystä, mutta asiaan voi suhtautua toisinkin: on joskus virkistävää saada näkymää myös tiedemiehen kokonaispersoonallisuuteen.
Paljolti Laurikainen rakentaa fysiikan nobelistin Wolfgang Paulin tieto-opillisille pohdinnoille ja filosofoinneille - niin kuin jo teoksen nimi lupaa. Tässä tekijä menee joskus niin pitkälle, että Paulin teksti tuntuu olevan auktoriteetin sanaa silloinkin, kun se on peräisin jonkin kirjeen kenties hyvinkin löysästä, ohimenevästä lausumasta.
Perusteemana on toteamus, että kvanttifysiikka on tuonut todellisuudenkuvaamme tietyn irrationaalisuuden piirteen: yksittäiset kvanttitapahtumat eivät ole kausaalisesti käsitettävissä eivätkä estimoitavissa muuten kuin todennäköisyysjakautumien puitteissa. Todellisuuden perusluonne on indeterministinen ja makrofysiikassa tavattava determinismi edustaa rajatapausta. Tästä seuraa Laurikaisen mukaan todellisuuskäsityksemme perusteellinen muutosvaatimus - sitähän hallitsee valtavirtauksena edelleen 1600-luvulta peräisin oleva kapea rationalismi ja sille rakentunut materialismi.
Mutta ennen kulttuurikriittisiä kannanottoja Laurikaisen teoksessa analysoidaan perusteellisesti epistemologisia kysymyksiä, tieteellisen tiedon luonnetta - onko meillä mahdollisuutta objektiiviseen tietoon. Laurikainen päätyy tässä, Pauliin nojaten, samalle kannalle kuin díEspagnat: tietomme muotoilema kuva todellisuudesta (empiirinen todellisuus) ei ole samaa kuin ";itse todellisuus";, riippumaton todellisuus, jota díEspagnat nimittää osuvan metaforisesti ";hunnun peittämäksi todellisuudeksi"; (veiled reality). Heti, kun muodostamme kuvaa todellisuudesta, tuo kuva, käsitys, on meidän ajattelumme ";siivilöimää";, saa piirteensä ajattelumme piirteistä. Siten ";objektiivinen tieto"; todellisuudesta voi olla enintään intersubjektiivista.
Laurikaisen teos on haastava kysymyksenasettelu - ja aivan välttämätön niille, joille maailma näyttäytyy kenties aivan valmiina ja todellisuus itsestäänselvänä.
Suomalaisella lukijalla on käytettävissään myös
Laurikaisen teos Atomien viesti (Yliopistopaino, 1994), joka sisältää
suomenkielisinä Springerin julkaisun osat I, III ja IV, mutta ehkä
painavinta tietokriittistä tekstiä sisältyy englanninkieliseen
teokseen lisättyyn osaan II.
Kullervo Rainio
J.K. Sen jälkeen kun edellä oleva kirja-arviointi oli tehty ja lähetetty toimitukselle, tuli tieto, että teoksen tekijä, emeritusprofessori K. V. Laurikainen oli kuollut 13.7.1997. Hänen poismenonsa merkitsee suurta menetystä kulttuurikriittiselle keskustelullemme, sillä loppuun asti Laurikainen jaksoi kantaa huolta maailmankuvamme vääristymisestä ahtaaksi materialismiksi, jolle suuntautumiselle hänen tiedemiesvakaumuksensa mukaan kvanttifysiikan tulkinta ei anna perusteita. Hän näki erityisenä puutteena tiedeyhteisön haluttomuuden käydä todellisuuskäsityksemme vakavaan filosofiseen tarkasteluun tämän kvanttifysiikan antaman haasteen pohjalta. Tähän näkemyksen avartamiseen ja sillan rakentamiseen tieteen, filosofian ja uskonnon erillismaailmojen välille hän pyrki väsymättömästi.
K.R.
Elämänkatsomuksen eväiksi
Ekologinen humanismi
Toim. Jarmo Heinonen ja Osmo Kuusi
Otava, 1997
271 s, 160 mk
Mitä oikein on ekologinen humanismi? Mikä on ihmisen oikea suhde luontoon: onko ihminen luomakunnan kaikkivoipa johtaja, tulevaisuuteen panostava taloudenhoitaja vai ainoastaan tasavertainen kumppani, osa luontoa? Teoksessa esitetään lukuisia kysymyksiä, mutta selkeitä vastauksia ei anneta.
Ympäristöongelmia pohditaan yleensä vasta kun ne sattuvat akuuttina kohdalle. Kuitenkin ehjä ja laaja-alainen kokonaiskuva helpottaisi yksittäisten päätösten tekoa. Teoksessa pyritäänkin antamaan eväitä kokonaisen elämänkatsomuksen muodostumiseksi. Jonkinlaisena väljän lähtökohtana monilla kirjoittajilla ovat olleet Pekka Kuusen ja Georg Henrik v. Wrightin näkemykset ihmisestä ja tulevaisuudesta.
Kukin kirjoittaja lähestyy asiaa omalta tontiltaan ja kirjoitelmat liittyvät vain väljästi toisiinsa. Alustusta ja taustapohdintaa koko aihepiirille antavat toimittajat ja Juhani Pietarinen. Tulevaisuutta ja yhteiskunnan kehittymistä pohtivat Georg Henrik v. Wright ja Pentti Malaska. Heillä on jopa konkreettisia ehdotuksia, mihin ihmiskunnan olisi elämäntapaansa suunnattava. Gustav v. Hertzen ja Juhani Veikkola pohtivat kristityn luontosuhdetta, Yrjö Sepänmaa ekologian estetiikkaa. Sepänmaa esittää myös ajatuksen siitä, pitäisikö nykyiselle nettipolvelle opettaa luonnonymmärtämistä samoin kuin opetetaan taiteenymmärtämistä.
Leena Palotie ja Kai Kaila selvittävät geenitekniikan näkymiä ja yksilön kehityksen rajoja. Antti Vahtera pohdiskelee kansainvälisen vapaakaupan vaikutuksia luonnon hyvinvoinnille ja Matti Sarmela korostaa paikallisuuden merkitystä nykyisessä globaalissa maailmankylässä.
Vaikka kokonaisuutta on toisinaan vaikea hahmottaa, yksittäiset
artikkelit ovat kiinnostavia. Kirjasta välittyy vastuuta kantavan,
kohtuullisen luonnon käytön sallivuus. Huoli luonnosta on itseasiassa
huolehtimista itsestämme, sillä Malaskan mukaan elämä
voittaa joka tapauksessa: joko ihmisen kanssa tai ilman häntä.
Erja Ämmälahti
Maasta kaivettua menneisyyttä
SUKKA - Suomen keskiaikainen kartanolaitos
Perniö - kuninkaan ja kartanoiden pitäjä
Päätoimittaja Marianna Niukkanen
Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XV, 1997
220 s, 80 mk
Keväinen käynti Perniön Muntolannokalla sai rakastumaan oikopäätä tähän paikkaan. Mikä siinä oli niin erikoista? Kahden joen yhtymäkohdassa sijaitseva metsäinen kumpare oli kuin yksinäinen laiva merellä, huikaisevien peltojen ympäröimänä. Tässäkö olisi sijainnut kuninkaankartano, johon Juhana-herttua toi Katariina Jagellonican Puolasta suuren seurueen kanssa ennenkuin matka jatkui Turkuun?
Paikalla ei mikään kerro menneisyydestä. Mutta kumpareen salaperäisiä kohoumia ja syvennyksiä ovat arkeologit viime vuosisadalla tarkastelleet olettaen siellä sijainneen Naantalia edeltäneen birgittalaisluostarin. Kun Helsingin yliopiston arkeologian ja taidehistorian opiskelijoiden SUKKA-projekti tarttui eräänä kohteenaan Perniössä juuri Näsen kartanon mailla sijaitsevan Muntolannokan arvoitukseen ja suoritti siellä kaivauksia 1993-95, alkoi tapahtua.
Tuore teos Perniö - kuninkaan ja kartanoiden pitäjä kertoo tutkimustuloksista rikkaasti ja havainnollisesti. Mukana ovat toiset Perniö-kohteet eli Vanhakartanon (Pyhäjoen kuninkaankartano) ja Melkkilän tutkimusprojektit. Kun tutkimuksiin saadut rahat loppuivat, tehtiin tämä kirja uusia mahdollisuuksia (mahdollista EU-rahoitusta) odotellessa. Artikkelien kirjoittajina ovat sekä tohtorit että vielä valmistumista vailla olevat opiskelijat, joiden lopputyö on löytynyt juuri näistä aiheista. Nuorten kädenjälki on ehkä innostuneempaa, mutta yhtä sujuvaa ja asiallisesti dokumentoitua.
Marianna Niukkanen, Georg Haggrén ja Lena Törnblom kirjoittavat laajemman näkemyksen omaavalla varmuudella. Opiskelijoista minua miellytti Katja Vuoriston artikkeli ";Löytöesineistö ja esineistön käyttäjät Näsen kuninkaankartanossa";, koska hän veti selviä johtopäätöksiä löytöaineistosta ja hahmotteli elämää niiden perusteella 1500-luvulla. Hän lopettaa myös terveesti epäillen: pelkästään esineistön perusteella ei voida varmasti sanoa onko kyseessä Näsen kuninkaankartano.
Perusteellisia kirjoittajia ovat myös Jaana Pietilä ja Karim Peltonen. Petteri Pietiläisen lääke- ja mausteyrttejä Pyhäjoen kuninkaankartanossa olisi saanut olla laajempi. Pieni huomautus Teemu Mökkösen Vanhakartanon löydöistä kertovaan osuuteen: hän mainitsee, ettei tämän 1200-luvulta peräisin olevan kartanon mahdollisista löytökerrostumista tullut esiin ikkunalasia, mutta jättää mainitsematta, että Pohjoismaissa lasi tuli pergamentin tilalle vasta 1500-luvulla.
Myös 1500-luvun markkinat ja salpietarinkeitto saavat selvityksensä teoksessa, jonka anti on tässä mainittua monipuolisempi. Ikävä kyllä mustavalkoiset kuvat ovat suttuisia ja teoksesta puuttuu sen käyttöä helpottava hakemisto.
SUKKA-projektille toivoisi mahdollisuuksia jatkaa, sillä niin suhteellisen
pieniä kaivaukset ovat tähän mennessä olleet, että
päätelmät voivat vielä vaikka heittää häränpyllyä!
Anna Kerttu Wiik