ARTIKKELIT 17/96
Ihminen ja ympäristö. Tunturi-Lapin karuissa olosuhteissa luonnon tasapaino ja sen järkkyminen ovat paljon herkemmässä kuin lauhkeammilla alueilla. Onko viimeinen raja jo ylitetty?
Saanatunturin huippu oli sumun peitossa. Mutta niin se oli joka aamu. Päivän mittaan sumu väistyi, ja Saana paljasti jyhkeän muotonsa. Saana. Korkeutta 1029 metriä. Nimensä se on saanut saamen kielen kääpäsientä tarkoittavasta sanasta. Nimi viittaa tunturin sienimäiseen muotoon, mutta minusta se näyttää ympäri käännetyltä suunnattomalta veneeltä, jonka köli sojottaa kohti taivasta. Saamen kansalle Saana on pyhä tunturi, jolla poltettiin uhritulia ylijumala Ukkoselle. Nykyajan uhritulena Saanan huipulla loistaa radioantennin punainen tuikku.
Ilmassa on pari astetta pakkasta. Kilpisjärven pinta liikahtelee levottomasti, kun soudan kohti Pikku Mallan luonnonpuistoa. Oikealla takanani Ruotsin puolella on Pältsan luminen huippu ja vasemmalla Ison Mallan takaa Norjan puolelta häämöttää teräväpiirteinen Paras, lumen peitossa sekin.
Tarinan mukaan näillä main asui ennen jättiläisiä. Jörö Saana ihastui kauniiseen Malla-neitoon. Komeat häät olivat menossa, ja vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras, kun laiminlyöty kilpakosija Pältsa hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Ja surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi.
Mallan luonnonpuisto Saanaa vastapäätä on alempana tiheää tunturikoivikkoa. Matalavartinen koivu on pureutunut ankarissa olosoissa tuntureiden rinteeseen. On sinänsä erikoista, että juuri koivu on viimeisenä puulajina ennen kuin puuraja tulee vastaan ja alkaa karu, matalakasvuinen vyöhyke, paljakka. Mutta luonto Suomineidon käsivarren peukalossa on muutenkin poikkeavaa.
Ikivanha peruskallio vaihettuu alueella Kölivuoriston verrattain nuoreksi kallioperäksi. Maaperän kalkkipitoisuuden vuoksi kasvillisuus on rehevää, paikoitellen jopa lehtomaista. Myös suuret suhteelliset ja absoluuttiset korkeuserot sekä alueelle sattuva varsin jyrkkä mantereisuus-mereisyys-raja antavat leimansa kasvillisuuteen.
Kilpisjärven korkeudella eivät havupuut enää menesty ja koivukin vain alarinteillä. Metsänraja on noin 600 metrin korkeudella meren pinnasta. Paljakkaakin karumpia seutuja ovat vaikeakulkuiset rakat eli louhikkoiset kivikot, joilla viihtyvät ainoastaan jäkälät.
Lauluissa lauletaan Lapin kesän lyhyydestä, eikä syyttä. Lumi sulaa tunturikoivikosta kesäkuun alkupuolella, ja jäät lähtevät Kilpisjärvestä vasta juhannuksena. Kasvukausi on noin 100 vuorokautta, kun se Etelä-Suomessa on tuplasti pitempi. Pysyvä lumipeite tulee syys-lokakuun vaihteessa ja järvi jäätyy marraskuussa.
"On Lapin ihmeellinen ruskanaika, jolloin kiveliöissä asuu suuri rikkaus. On kultaa kuormittain, purppuraa ja punaverkaa mittamattomat määrät. Lyhyen kesän jälkeen Lappi paneutuu pitkään ja pimeään talvilepoonsa ylpeästi, suurta juhlaa viettäen...", hehkutti Samuli Paulaharju tuntemuksiaan vuosisadan alussa.
Ruskan aikataulu pysyy vuodesta toiseen jokseenkin samanlaisena. Värinvaihdoksen laukaisee valon väheneminen, mutta ruskan laatu riippuu kuitenkin paljolti säästä.
Nopeasti vaihtuva sää ja matalalla vyöryvät pilvet saavat maiseman vaihtamaan jatkuvasti väriään. Talvi on jo ympäröivien tunturien huipuilla. Saanan laki näyttää paljaalta, mutta ylhäälle kavuttuaan huomaa, että myös siellä on lunta. Kaksi vuodenaikaa: ylhäällä talvi, alhaalla syksy.
Kotka ilmestyy Mallan takaa pohjoisesta, Jäämeren suunnasta. Se tekee kierroksen järven yläpuolella ja kääntyy takaisin tulosuuntaansa.
Eläimistö on seudun karuudesta huolimatta monipuolista. Harvinaisia perhoslajeja, pikkujyrsijöitä. Kärppiä, lumikkoja, kettuja. Ja isoja petoja: maakotka, merikotka, ahma, naali, haukkoja, piekana. Suurin osa linnuista on muuttolintuja. Eräät lajit, kuten sepelrastas, eivät juuri pesi muualla kuin Kilpisjärvellä. Vain harva lintulaji (esim. kiiruna, riekko, lapintiainen) kykynee selviytymään Kilpisjärven ankarasta talvesta.
Mallan ympäristö rauhoitettiin Suomen ensimmäiseksi luonnnonpuistoksi vuonna 1916. Tutkijoiden mukaan Käsivarren ääripää on erinomainen paikka, kun tutkitaan elämää ankarissa oloissa.
Jatkuvaa tutkimusta alueella on ollut vuodesta 1946 lähtien, mutta jo 1800-luvulla Kilpisjärven tienoot kiinnostivat tutkijoita, jotka hankalia kulkuyhteyksiä uhmaten sauvoivat Könkämäenoa ylös tai tulivat hevospelillä Norjan Skibotnista.
Varhainen pioneeri oli italialainen Giuseppe Acerbi, joka matkoillaan osui näille seuduille vuonna 1799:
"Lapissa matkustaminen, sen sijaan että se jättäisi mieleen vain hedelmätöntä turhamaisuutta, tarjoaa jokaiselle, joka haluaa laajentaa tietämyksensä piiriä ja jonka mielen on vallannut luonnontutkimus, tuhansia hänen huomionsa ja tutkimuksensa arvoisia aiheita, joilla luultavasti on myös taipumus edistää suuresti tiedettä ja lisätä inhimillisen olemassaolon onnellisuutta. Miten laaja kenttä onkaan avoinna luonnontutkijalle noissa laajoissa ja tutkimattomissa erämaissa."
Helsingin yliopiston biologinen asema perustettiin joulukuussa 1964. Leimaa antavaa toisen maailmansodan jälkeiselle tutkimustoiminnalle on ollut selkärankaistutkimus, erityisesti professori Olavi Kalelan 1946 aloittamat kansainvälisesti tunnustetut työt pikkujyrsijöiden kannanvaihteluista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Kilpisjärven asema perustettiin paljolti juuri Kalelan panoksen ansiosta.
Kalela ja kumppanit toimivat aluksi Hiirimökiksi sanotussa siilastuvassa. Sen rakensivat suomalaiset sotilaat Kilpisjärven ainokaisille asukkaille, Valdemar Wiikin perheelle vuonna 1945, kun saksalaiset olivat polttaneet heidän aikaisemman mökkinsä. Biologien piirissä siilastupaa alettiin kutsua Hiirimökiksi, koska Helsingin yliopiston pikkunisäkästutkijat Kalelan johdolla käyttivät sitä tukikohtanaan vuosina 1946-1963. Hiirimökki paloi 1984.
Aseman tutkimustoiminnassa ovat keskeisiä pitkäaikaiset seurantatutkimukset. Jatkuvaan havainnointiin perustuvia tilastosarjoja tarvitaan selvitettäessä luontaisia ja ihmisen aiheuttamia ympäristön muutoksia. Tutkimuksen kohteina ovat olleet myyräkannat, koivun siemensato, kasvien kukinta, hedelmien tuotanto. Tutkimuskohteina ovat olleet myös tunturiluonnon kulutuskestävyys, lumipeitteen vaikutus kasvillisuustyyppeihin sekä ilmaston lämpenemisen vaikutus pohjoisiin kasvilajeihin.
Tunturisopulien salaperäiset elintavat ovat kiihottaneet maallikoidenkin aivoja. Ruotsalainen kirjailija Ivar Lo-Johansson epäili jopa, että sopuleilla olisi maailmanvalloitusaikeita: "Miksi sopulit eläisivät tunturissa ikuisen lumen valtakunnassa elleivät ne suunnittelisi siellä jotain konnankoukkuja. Ne aikovat kaikesta päättäen vallata ihmisen asuttamat laaksot jonain yönä, kun niille sopii. Sopulit aikovat ottaa koko maapallon hallintaansa."
Todellisuudessa tunturisopulit matkaavat talveksi kuivalle maalle tunturien lakiosiin ja kesäksi laaksojen kosteikkoihin. Joskus kanta kasvaa liian suureksi ja osa lähtee etsimään onneaan muualta.
Sopuleiden vaelluksesta eräs vanhempi valtiomies sai 80-luvulla aiheen verrata sopuleita lehtimiehiin, mutta se perustui puutteellisiin tietoihin: päinvastoin kuin toimittajat sopulit eivät ole laumaeläimiä, vaan kukin niistä taittaa taivalta yksinään. Viimeisin sopulien suurvaellus oli vuonna 1978.
- Seuraava suurvaellus on vuosituhannen lopulla tai vuonna 2002, ennustaa myyrätutkija Heikki Henttonen.
Sopulit eivät ole ainoita, jotka tuntureilla vaeltavat. Acerbin ja Paulaharjun jälkeen moni muukin on heittänyt repun selkään ja lähtenyt erämaahan. Siitäkin huolimatta, että tunturit saattavat olla arvaamattomia. Lumimyrskyyn on aina silloin tällöin joku jäänyt, ja pari vuotta sitten nuori naistutkija sai surmansa Saanan rinteillä, kun hän putosi mentyään ilmeisesti liian lähelle reunaa. Norjan puolella on Skibottenin tien varressa koski, jossa ainakin neljä turistia on kuollut, viimeksi yksi englantilainen. Vaarattoman näköinen virta saattaa houkutella veteen seisomaan, mutta vesi vie helposti mennessään, ja koski muuttuu äkkiä vaaralliseksi putoukseksi.
Sää aiheuttaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Paikallinen opas ja eränkävijä Yrjö Metsälä oli kerran tuntureilla turistiryhmän kanssa elokuussa, kun ankara lumimyrsky yllätti. Vuotta myöhemmin Metsälä oli samaan aikaan samoissa maisemissa kahdenkymmenen nuoren naisen kanssa, ja silloin oli niin kova helle, että naisilla oli pelkät bikinit päällä, ja siinäkin oli puolet liikaa.
Turismiksi luokiteltavan vaellusperinteen aloittivat naiset.
Kaarina Kari muisteli myöhemmin varhaista aamua, kun he tekivät siilastuvalta lähtöä ensimmäiselle Haltin vaellukselleen.
- Wiikin perheessä oli kymmenen lasta ja kaikki olivat meitä ulkona saattamassa.
Erityisen hyvin Karin mieleen oli jäänyt touhukas pikku Urho, jolla oli iso lippalakki päässä ja niin kiire saattamaan, että housut olivat kintuissa. Myöhemmin Urho Wiikistä tuli biologisen aseman talonmies, Mallan luonnonpuiston vartija ja Kilpisjärven nimismies.
Kaarina Kari teki naisryhmineen useampia matkoja 30-luvulla, mutta sota keskeytti vaellukset. Petsamosta perääntyvä saksalainen jääkärirykmentti saapui joulukuussa 1944 Mallalle ja Saanalle. Toisen maailmansodan viimeiset laukaukset Suomen osalta ammuttiin juuri Kilpisjärven maisemissa 27.4.1945. Saksalaisilla oli Saanan ja Mallan välisessä maastossa vankileiri, jossa oli venäläisiä sotavankeja. Sodan jäljiltä on edelleen nähtävissä juoksuhautoja, bunkkereita ja luita pursuavia hautoja. Ihmisen jättämät arvet säilyvät tuntureissa kauan.
Tietä Kilpisjärvelle ryhdyttiin rakentamaan Talvisodan syttyessä. Tie tunnetaan Neljäntuulentien nimisenä. Kerran eräs ratsumestari istuskeli kahvinuotiolla loivassa solassa Muotkatakassa. Tuuli kieputteli savua, ja ratsumestarin silmät olivat kyynelissä, istuipa hän millä puolella nuotiota tahansa. "Johan on paikka, kun tuuli käy yhtaikaa neljästä suunnasta", hän vihaisena tiuskaisi. Näin Neljäntuulentie sai nimensä.
Nykyään vaeltajia varten on merkittyjä reittejä ja majoja. Pari vuotta sitten avattiin juhlallisesti Ruotsin, Norjan ja Suomen kautta kulkeva yli 800 kilometriä pitkä Kalottireitti himovaeltajille. Avajaiset olivat kolmen valtakunnan rajapyykillä. Paikalla olivat Ruotsin ja Norjan kuninkaat sekä presidentti Mauno Koivisto. Koivisto käveli rajapyykille jalkaisin, mikä oli Manulta kohtalainen suoritus. Matkaa ei tosin Kilpisjärveltä kerry kuin 12 kilometriä, mutta siihen mahtuu runsaaasti nousua ja laskua, ja osa reitistä on vaikeakulkuista louhikkoa.
Järven ympärille on noussut hotelli ja lomakyliä. On Kilpisjärven pilkkikisaa ja Saana-juoksua ja keskikesän hiihtoa. Järvellä pörrää vesitaso ja helikopteri. Kopterilla onkin kätevä kuskata ylimääräiset ihransa ja kaljakorinsa autiomajoille, jonne matka muuten saattaisi kestää parikin päivää. Etelän rahakkaat elintasopuliukot ovat Lapin erämaissa ympäristöongelma, mutta missäpä he eivät olisi.
Käsivarren seudun kehittämisestä on käyty jatkuvaa köydenvetoa, toisella puolella rahavirroista haaveilevat, toisella ympäristöstä huolta kantavat, ja oma roolinsa on ollut lisäksi poronhoitoa harjoittavilla saamelaisilla. Kehittämisen nimissä on Kilpisjärvelle ja muualle Yliperään on suunniteltu milloin mitäkin, tavoitteena yleensä massaturismin lisääminen. 80-luvulla haluttiin Saanan rinteille hiihtohissejä ja jopa autolla ajettava tie Saanan huipulle. 90-luku on tuonut tullessaan tuulivoimalat, joita jo näkee tuntureiden huipuilla.
Tukka nousee pystyyn, kun kuulee, mitä kaikkea ehdittiin tehdä ja mitä suunnitella. Pelkosenniemen Suvannon kylässä matkailija hieraisee epäuskoisena silmiään: golfrata, keskellä erämaata. Konkurssissa tietysti. Saanalle ei vastustuksen takia tullut laskettelukeskusta, mutta Enontekiön Lavitunturiin sellainen saatiin. Rinne avattiin tammikuussa 1991, se suljettiin saman vuoden keväällä ja konkurssiin sen meni lopullisesti alle vuodessa. Kemijärven Raajärven hylättyyn kaivokseen perustettiin isolla rahalla hieno ravintola, ja Pyhäjärvellä on prameileva Soutajan lomakylä, etelän juppeja odottamassa, konkurssissa tietysti molemmat. Sitten tuli lama ja pelasti muilta suunnitelmilta.
Lapin Kansa kirjoitti 30.8.1993 pääkirjoituksen otsikolla "Kuinka tunturi raiskataan". Ylläksellä joukko yrittäjiä puuhasi laskettelurinnettä ja sai metsähallituksen luvan varovaiseen rinteiden tasoittamiseen. Ylläksen rinteet runnottiin kuitenkin suurilla maansiirtokoneilla ja valtavilla leikkauksilla uuteen uskoon. Metsähallitus myöntää tulleensa huijatuksi.
Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Kunnon yrittäjä jättää Lapissa jälkeensä raiskatut maisemat ja laittaa laskut veronmaksajien maksettaviksi.
Kansallisheeroksemme huippuhiihtäjät ovat löytäneet Yliperästä vastineen korkean paikan leireilylleen. Hiihtäjät ovat nyt vaatimassa, että heidän on päästävä autolla suoraan tunturiin hiihtämään. Tätä varten olisi Kilpisjärvellä kunnostettava saksalaisten vanha tienura autoille kesähiihtoa varten. Vanha kansanperinne tietää kertoa huippuhiihtäjistä, jotka hankkivat lapsena peruskuntoa hiihtämällä aamulla kouluun. Nämä nykyiset lellivauvat pitää kantaa ladun ääreen hiihtämään.
Viimeisetkin paimentolaiset katosivat 60-luvulla, ja poronhoito on saanut - varsinkin eteläisissä paliskunnissa - yhä enemmän karjataloudelle ominaisia piirteitä.
Lappalaisten eli saamelaisten (heidän oma nimityksensä) kohtalona on ollut väistyminen. Aikoinaan saamelaiset asuttivat koko Suomen niemeä. He joutuivat maahantunkeutujien verotuksen kohteeksi. Varmuuden vuoksi saamelaisia verotti kolme valtakuntaa, kun ei päästy yksimielisyyteen verotusoikeuksista. Saamelaiset vetäytyivät yhä pohjoisemmaksi, kunnes tuli meri vastaan. Heidän tarinansa on siis kulkenut samaa rataa kuin monilla eläimillä. Ja kun merta pidemmälle ei pääse, edessä on sukupuutto.
- Saamelainen on hyvää vauhtia kehittymässä jonkinlaiseksi kotapelleksi, joka pikitien varrella myy turistirihkamaa, joka muka on saamelaista alkuperää, mutta jota saamelainen ei käytä taloudessaan. Saamelaisen kulttuurin erikoispiirteitä ovat matkailun markkinamiehet aina häikäilemättä hyväksikäyttäneet tarvitsematta kuitenkaan maksaa matkailun houkuttimista, sanoo saamelainen Oula Näkkäläjärvi.
Saamelaiskulttuurin vihollisia ovat myös saamelaiset itse.
- Poroelinkeino on perustunut pohjoisen luonnon ekologian huomioon ottamiselle, sanoo Kilpisjärven biologisen aseman esimies Antero Järvinen. "Niin sen pitäisi olla vielä nytkin, mutta näin ei ole asia. Ympäristönsuojelijan silmissä saamelaiskulttuuriin liittyy kaksi häpeätahraa. Toinen on ylilaidunnus ja toinen petoviha", kirjoittaa Järvinen kirjassaan Johdatus saamelaistutkimukseen.
Järvinen sanoo, että ongelma on liian suuri poroelo, siis elintaso. "Luonnon riisto poroja apuna käyttäen viittaa siihen, että alkuperäiskansojen luonnonmukainen elämäntapa olisikin vain myytti. Heti kun alkuperäiskansoilla on riittävät välineet, he riistävät luontoa yhtä lyhytnäköisesti kuin kaikki muutkin kansat", kirjoittaa Järvinen.
- Porot syövät jo pieniä kiviä, valittaa poroisäntä Jouni Valkeapää porojen huonontunutta ravintotilannetta.
Puhutaan katovuosista ja ankarista talvista. Osasyynä poronhoidon rappeutumiseen pidetään myös moottorikelkaa ja muita maastomönkijöitä, jotka vaurioittavat herkkää kasvillisuutta ja mahdollistavat ylisuuret poroelot.
Tunturissa moottorikelkka on kätevä väline. Tunnettu poromies ja monien tarinoiden sankari Per-Tuoma innostui vanhoilla päivillään myös moottorimenijästä. Hänellä vain oli ongelma: hän sai kyllä koneen käyntiin, mutta ei osannut sitä pysäyttää. Ensimmäisellä kerralla hän ratkaisi pulman ajamalla vauhdilla päin Norjan tulliaseman seinää. Toisella kerralla hän oli ovelampi ja alkoi ajaa ympyrää kunnes bensa loppui.
Poromiehen vaimo Inkeri Siilasjoki valitti Lapin Kansassa, että "Kohta me saamme katsoa poronhoitoa vain elokuvasta." Elinkeino ei enää elätä saamelaisperhettä. Inkeri Siilasjoki sanoo olevansa pettynyt poronhoitokulttuurin muutokseen.
- Se on menny niin kummalliseksi. Kaikki tehhään konhela, hän sanoo.
Saamelaiskulttuurin kohtalon aavisti kauan sitten myös jo Aslak Juuso. Kaiken kokenut Nilppa seisoskeli rannalla, kun Ruotsin puolelta Känkämäenon yli souteli nuori poikanen poronvasa kainalossa. "Siitä tulee mies, josta vielä puhutaan", Nilppa ennusti. Se oli silloin Juuson ainoa poro, jota hän syötti tutilla, mutta myöhemmin hänestä kehittyi todellinen pororuhtinas ja Yliperän patriarkka. Vuonna 1957 Aslak Juuso kutsuttiin ensimmäisenä saamelaisena Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Aslak Juuso kasvatti poroelon vailla vertaa ja siinä sivussa lapinihmisiä ja rakensi omin käsin peninkulmittain poroaitaa.
Juuso ymmärsi moottorikelkan merkityksen jo kauan sitten. Ei tarvinnut olla ennustaja tietääkseen, miten poronhoidon käy: vaikka peltipailakkka on monessa tilanteessa lähes korvaamaton työväline poromiehelle, se on myös ensisijainen elinkeinon vaurioittaja.
- Ei tule poroin hoijosta mithään, kun lapinmies ei pysy sivakan päällä! Juuso totesi.
Juuson salaisuus oli joustava sopeutuminen. Kun poroelo oli suurimmillaan ja Juuso tavallaan miljonääri, Juuson kesähuvilana oli vähäinen kammi, turpeista koottu kämppä Skadjajärven rannalla Anjalenjin alla. Siellä hän eleli vaimonsa eli Ahkun kanssa.
Pekka Matilainen
