Yliopisto -lehti 19/95. Puheenvuoro

PUHEENVUORO 19/95

Tutkimustyön arvioiminen on mahdollista

Yliopisto-lehdessä 16/1995 julkaistun kirjoituksemme päätarkoitus oli esittää periaatteellinen kannanotto siitä, miten professoreiden tehtävien priorisointi tulisi nähdä. Halusimme kansainvälisten esikuvien mukaisesti korostaa professoreiden oman tutkimustyön ensisijaisuutta. Käynnistimme keskustelun yliopiston sisällä, omassa lehdessä, koska halusimme virittää ajatustenvaihtoa nimenomaan yliopistoyhteisön sisällä. Kirjoittelun levittyä päivälehtiin se sai muotoja ja sävyjä, joita sille ei ollut ajateltu ja joita kirjoituksesta tarkasti ottaen ei voinut edes lukea. Keskustelussa ovat olleet vähemmän näkyvästi esillä ne korkeakoulujemme kollegat, joille tieteelliseen tutkimustyöhön sitoutuminen on ollut itsestään selvyys. Monet heistä myös kuuluvat siihen tutkijakaartiin, joka nauttii arvonantoa kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Kirjoituksemme tarkoitus oli avata keskustelu tiedeyhteisön rakenteiden kehittämisestä sellaisiksi, että aktiivitutkijoiden palkitseminen olisi mahdollista nykyistä paremmin. Virkamiesprofessoreiksi kutsumiemme kollegojemme vähemmistöä halusimme muistuttaa siitä, että niukkenevien resurssien yhteiskunnassa myös korkeakoulut ovat entistä perusteellisemman ulkoisen tarkkailun alaisia. Näissä oloissa tutkimusvelvoitteen korostaminen nousee koko korkeakoululaitoksen kannalta ainoaksi kestäväksi pitkän tähtäimen strategiaksi. Sekä klassisen että modernin yliopistomallin mukaan korkein opetus perustuu aina ajan tasalla olevaan tutkimukseen.

Käyty keskustelu on korostanut tutkimustyön mittaamisen ongelmallisuutta. Kvantiteettien mittaamisessa ei ole ongelmaa; jokainen osaa yhteenlaskun. Kirjoituksessa tarkoitimme laadun arviointia. Meillä on myös tarjottavana arviointiin soveltuva standardi. Otamme näin vastaan vararehtori Arto Mustajoen rakentavassa puheenvuorossa (Yliopisto 17/1995) esitetyn haasteen.

Tutkimustyön arviointiin on jo olemassa perusyksikkö, joka soveltuu hyvin ainakin useimmille humanistis-yhteiskunnallisille aloille mutta on käyttökelpoinen laajemminkin. Tämä yksikkö on väitöskirja. Väitöskirjaa käytetään vanhastaan mittarina. Sen perusteella myönnetään tohtorin arvo. Dosentin pätevyyteen vaaditaan käytännössä kahden väitöskirjan verran tutkimusta. Apulaisprofessorin ja professorin pätevyyteen edellytetään useamman väitökirjan edestä tutkimusta ainakin periaatteessa, joskin käytäntö on vaihdellut. Väitöskirjaa käytetään myös kansainvälisenä mittarina. Niinpä esimerkiksi maailman huomattavimpiin tutkimusstipendeihin luettua Humboldt-säätiön apurahaa ovat vasta tohtorin tutkinnon suorittaneet tutkijat oikeutettuja hakemaan.

Mielestämme muukin tieteellinen tutkimus, myös istuvilla professoreilla, on mitattavissa väitöskirjayksiköin. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon heti, että emme tarkoita vaatimusta, että tutkimustyö olisi muodoltaan vätöskirjatyypistä. Niinpä esimerkiksi tietty määrä erillisartikkeleita on verrattavissa väitöskirjaan. Tällöin voi olla kyse vain tieteellisissä julkaisuissa ilmestyneistä artikkeleista, ei lehtikirjoituksista. On vaikea kuvitella, etteikö esittämämme standardi, väitöskirjayksikkö, sopisi useimmille tieteenaloille. Esimerkiksi kansantaloustieteessä väitöskirjaprojekti tehokkaimmillaankin vie 4-5 vuotta, jona aikana saattaa parhaimmillaan, vaikka ei aina, syntyä 2-4 ulkomaisilla foorumeilla, referoiduissa lehdissä julkaistavaksi hyväksyttävää artikkelia.

Esittämämme ajattelutavan mukaan yleisteokset ja oppikirjat (teokset, joissa esimerkiksi ei ole lähdeapparaattia) vastaisivat väitöskirjayksikön osaa, mutta eivät täyttä yksikköä. Niihin tarvittava työmäärä on pienempi, vaikka oppiaineen oppikirjatason ylläpitäminen ja ajantaistaminen kuuluu professsorin velvollisuuksiin. Lehtikirjoituksia ja muihin kuin tieteellisiin päämääriin tähtääviä kirjoituksia ei noteerattaisi lainkaan: ne eivät tietenkään edusta tieteellisiksi julkaisuiksi luettavaa materiaalia.

Esittämämme standardi vastaa kirjoituksessamme 16/1995 ajateltua karkeaa mittaria. Koska väitöskirjat edustavat myös laatua, tämä standardi jo tietyllä tarkkuudella ratkaisee sekä tutkimuksen laadun mittauksen ongelman että kysymyksen tieteenalojen vertailun ongelmallisuudesta. Väitöskirjat ovat hankkeita, joissa heijastuvat kunkin tieteenalan sisäiset laatukriteerit ja tutkimustyön pitkäjänteisyys. Olkoon siis professorinkin tutkimustyön laatumittari siinä, tuottaako hän sen luonteista julkaisutoimintaa, että se vastaa laatutyypiltään väitöskirjatasoa.

Ehdottamamme standardi ei luokittele kehnoksi professoria, joka muutamaan vuoteen ei julkaise mitään. Mutta tuotantoa on toki jokus tultava. Riittää, että esimerkiksi 4-6 vuoden tähtäimellä laatukriteerit täyttävää tuotantoa jo on. Sen sijaan esimerkiksi 10 vuoden odottelu ilman yhtään välituotetta ei ole linjassa kriteerimme kanssa. Kuinka monta laadultaan väitöskirjahanketta vastaavaa tutkimuksellista suoritetta tutkijalta voi kohtuudella odottaa koko tutkijanuransa aikana? Jääköön tämä jatkokeskustelussa arvioitavaksi.

Ei ole poissuljettua, etteivätkö tutkimustyön arvioimisessa paineet edetä vieläkin tarkempaan mittaamiseen lisäänny. Onko laatu sittenkään niin vaikeasti mitattavissa oleva asia? Eikö objektiviisia laatukriteereitä itse asiassa jo ole olemassa? Annetaanhan väitöskirjoistakin kaiken aikaa arvosanoja. Julkaisufoorumin taso samoin kuin viittaukset koti- ja ulkomailla, palkinnot tieteellisestä toiminnasta, kutsujäsenyydet mm. heijastavat laatua. Sitä heijastavat myös teosten painosmäärät, käännökset eri kielille, kutsupohjalla pidetyt esitelmät kongresseissa jne. Nämä kriteerit taatusti poimivat esille myös ne keskustelussa usein mainitut "yhden kirjan mestarit", joita tosin käsityksemme mukaan edustaa vain yksi tuhannesta. Yhden kirjan tutkijoita on verrattomasti enemmän.

Niin kauan kun lähdetään siitä, että professorien tutkimuksellista aktiviteettia ei mitenkään saisi mitata, osa virkaveljistämme laiminlyö heille kuluvan vastuun tutkimusvelvoitteesta. Ei riitä, että julkaistaan seurantatutkimusta professorikunnan keskimääräisestä työajasta. Pitkä keskimääräinen työviikko kertoo lähinnä siitä, että osa tekee poikkeuksellisen pitkää työviikkoa, kun osalle viikot yliopistotehtävien parissa voivat jäädä vastaavasti lyhyiksi. Eikä keskimääräinen työaika anna kuvaa siitä, miten työaika käytetään. Tutkimustyön arvioinnilla tulisi luoda kannustinjärjestelmä, jossa tutkimusvelvoite tulee otetuksi huomioon. Ei myöskään riitä, että arvioidaan vain laitoksia yleensä tai laboratorioita. Yksilötasolle menemistä ei voi välttää.

Eräissä puheenvuoroissa on moitittu ns. julkaisutehtailua. Meillä oli vastakkainen huoli: julkaisutoiminnan puuttuminen. Väitöskirjastandardista lähdettäessä ei tulostehtailu ole ongelma. Otettaessa oman alan väitöskirja standardiksi kullakin tieteenalalla laatuongelma ratkeaa itsestään. Tieteenalojen vertaamisen tarve katoaa: kukin ala määritelkööt omat standardinsa, kansainvälisillä tieteenaloilla sovelletaan kansainvälisiä standardeja.

Tieteellisen työn arviointi kuuluu tiedeyhteisölle, ei sen ulkopuolisille tahoille. Korkeinta asiantuntemusta arvioinnissakaan ei voi edustaa mikään muu taho kuin tiedeyhteisö itse. Arviointia voi vallan hyvin täydentää esimerkiksi Prof. Seppo Mustosen (Yliopisto 17/1995) ehdotuksella ns. täydentävistä kuvauksista. Tärkeää on, että tutkimuksen arviointikriteereistä sovitaan tiedeyhteisön ja kunkin tieteenalan sisällä (ei kuitenkaan ammattiyhdistyspohjaisesti). Kriteerien täyttymisen valvomiseen ei tarvita ulkopuolisia tahoja, vähiten korkeakoulujen virkamiehistöä ja byrokraatteja.

Toisin kuin monissa lehtikirjoituksissa nyt on esitetty, yhteiskunnalliset palvelut, laitoshallinto tai yleisönosastokirjoitukset eivät edusta aktiviteettia, jonka kautta voidaan paeta kunkin professorin velvollisuutta oman tutkimustoimintansa ylläpitämiseen. Tutkimuksellista aktiviteettia on edellytettävä näistä muista aktiviteeteista riippumatta. Valitus hallintotehtävien raskaudesta tosin on totta mutta osuu harhaan: turhia rutiineja on laitoksilla käytävä leikkaamaan, jotta tilaa jää enemmän päätyölle. Yliopiston virkakoneiston tehtävänä on vapauttaa professorikunta liiallisesta hallinnosta. Mitattakoon virkakoneiston ja byrokratian tehokkuutta sillä, miten se tässä tehtävässä onnistuu, ei sillä, mikä on sen A4-tuotoksen määrä. Tavoitteeksi tulee laitoksilla asettaa, että professoreiden tutkimusedellytyksiä määrätietoisesti käydään kehittämään.

Professoriliitto näyttää ensireaktiossaan asettuneen professorikunnan enemmistön etuja vastaan. Tutkimustoiminnan laadun arvioinnin tarve ei ole meidän eikä edes suomalaisten oma keksintö. Esimerkiksi Englannissa arvioidaan määrävuosina koko yliopistojärjestelmä rahanjaon pohjaksi. Koska tieteen arviointi on meilläkin joka tapauksessa tulossa vastaan, eikö ole paikallaan, että tiedeyhteisö itse sen käynnistää? Muussa tapauksessa sen käynnistävät ulkopuoliset tahot. Kirjoituksemme 16/1995 lehdessä testasi tiedeyhteisömme valmiutta käydä korkeakoulupoliittista keskustelua. Padot on avattu. Olkoon virta vuolas.

Aulis Aarnio
Siviilioikeuden profesori

Heikki Ylikangas
Suomen ja Skandinavian historian professori

Vesa Kanniainen
Kansantaloustieteen professori

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori

Professorin työaika

Rehtori Ihamuotila viittasi pääkirjoituksessa (Yliopisto 15/95) yliopiston opettajien opetusvelvollisuuksiin ja joustavaan soveltamiseen. Yleisessä keskustelussa on esitetty kaksi vaihtoehtoa:

l. Nykyisen säännöspohjan kehittäminen

2. Kokonaistyöaika eli tuntimäärä 1600 tuntia

l. Vaihtoehto, perustelut:

a. Nykyinen säännöspohja opetusvelvollisuudesta antaa pienin muutoksin mahdollisuuden kaikkeen siihen, mitä muutoksella haetaan, esimerkiksi työjärjestelyjen joustavuus, tutkimusedellytysten parantaminen, tutkimuspohjaisen opetuksen ja opiskelun kehittäminen ja uudet motivoivat opiskelu- ja opetusmuodot.

b. Nykyinen säännöspohja määrää katon opetusvelvollisuudelle eli yli menevältä osalta maksetaan. Jos esimerkiksi kokonaistyöajassa 1600 tuntia jaetaan 800 tuntiin opetusta ja 800 tuntia tutkimusta, voidaan opetusta lisätä huomattavasti ilman sopimuksen suojaa.

c. Monet selvitykset osoittavat, että professorit tekevät viikossa n. 50 tuntia. (Tilastokeskuksen selvitys vuodelta 1983, KTTS:n selvitys vuodelta 1988 ja Tilastokeskuksen selvitys vuodelta 1993). Miksi tarvitaan uusi kokonaistyöaika?

d. Nykyinen säännöspohja on muutettavissa vielä joustavammaksi siten, että virkaehtosopimuksessa sovitaan: Professorin vuotuinen opetusvelvollisuus on 140 tuntia ja apulaisprofessorin 186 tuntia (viittaus luentoihin ja harjoituksiin poistetaan).

e. Nykyinen käytäntö antaa mahdollisuuden vapaaseen oman työn suunnitteluun, esimerkiksi kesäkauden osalta, jolloin opetus on keskeytyksissä. Tämä akateeminen vapaus on keskeinen yliopiston toiminnan osa, jota professorikunta arvostaa.

f. Tuloksellisuus on jo nykyisen käytännön mukaan olemassa.Kun tuloksia on arvioitu Helsingin yliopiston osalta valmistuneiden kandidaattien, lisensiaatti- ja tohtoritutkintojen määrillä, tulosta voitaneen pitää hyvänä. Ts. nykyinen virkaehtosopimus ja säännöspohjaa toimii hyvin. Miksi muuttaa tällaista toimivaa yhteisöä?

q. Nykyisen käytännön heikkous on tutkimustoiminnan jatkuva katkonaisuus, kun lisätehtävät (hallinto-jne) vievät yhä enemmän aikaa. Uudet työaikasuunnitelmat eivät sisällä parannuksia. Miksi siirtää nykyisiä epäkohtia uuteen käytäntöön?

h. On vaikea löytää ulkomaisia yliopistoja,joissa olisi toteutettu samanlaisia työaikasuunnitelmia kuin Suomessa on kaavailtu. Sen sijaan nykyisenkaltaisia löytyy hyvinkin helposti.

i. Nykyinen käytäntö perustuu luottamukseen työnantajan ja työntekijän välillä, se vaikuttaa työilmapiiriin ja -motivaatioon. Kyse on todella yliopistokulttuurin muutoksesta, jos professori ja apulaisprofessori rinnastetaan virastovirkamieheksi huolimatta pitkästä koulutuksesta ja laajasta tutkimustyöstä. Kun koululaitoksesta poistuivat päiväkirjat, on vaarana, että ne tuodaan yliopistoihin, jossa pitäisi vallita opetuksen ja tutkimuksen vapaus. Peruskoulun ja lukion opettajilla ei ole kokonaistyöaikaa.

j. Monet professorit ovat yliopiston työsarakseen valitessaan pitäneet tärkeänä akateemista vapautta. Kun tulevaisuudessa rekrytoidaan uusia opettajia ja tutkijoita, kokonaistyöaika ei houkuttele, yliopistot eivät pysty kilpailemaan muiden yritysten (koti- ja ulkomaisten) kanssa resursseista ja tutkimusolosuhteista. Yliopiston yksi kilpailuvaltti on tiedeyhteisön akateeminen ilmapiiri, tutkimuksen vapaus ja intensiivisyys, joka voi toteutua nykyisten säännösten puitteissa.

2. Vaihtoehto: heikot kohdat

a. Kontrolli kasvaa joka tapauksessa, on lyhyt matka kellokorttiin, kun laitteet ovat jo valmiina.

b. Kokonaistyöaikavaihtoehtoa ei ole tutkittu esimerkiksi Joensuun yliopistossa. Kokemustieto ei ole yksiselitteisen myönteistä, sillä on kyse on koko opetushenkilökunnasta (myös lehtorit,assistentit, tuntiopettajat).

c. Vaihtoehto 2 yliopistomallin arvot ovat tuloksellisuus, tehokkuus ja menestyminen. Yliopistoa ei voi verrata liikelaitokseen, joka toimisi panos-tuotos-periaatteella.

d. Kyse ei ole vain työajasta, vaan se heijastuu moneen muuhun asiaan, jotka ovat tärkeitä.

Martti T. Kuikka
apulaisprofessori

Risto Näätänen
professori

Heikki Karppanen
apulaisprofessori

Teologisesta tutkimuksesta

Dekaani Raija Sollamo kirjoitti edellisessä Yliopisto-lehdessä (18/95) kauniisti teologisesta tutkimuksesta antaen tiedekunnassaan harjoitettavasta toiminnasta varsin positiivisen ja silkoisen kuvan. Sollamo puhui ilmeisesti enimmäkseen asiaa, mutta aivan niin yksioikoisen ongelmaton ei tilanne silti ole. Rajankäynti teologisen tutkimuksen, kirkon ja uskon välisistä suhteista on vielä suorittamatta.

Siteeraan Sollamon kollegaa, Joensuun yliopiston teologisen laitoksen esimiestä Heikki Makkosta. Makkonen esittää käsityksiään Joensuun yliopiston 1994 kustantamassa Tieten tahtoen -kirjassa. Makkonen sanoo, että "teologinen tieto totuudesta perustuu ilmoitukseen ja ilmoituksen mukaan Jumala on totuus." Sen jälkeen hän kokoaa käsityksensä teologisesta tutkimuksesta erityisiksi teeseiksi, mm. tähän tyyliin:

"- teologisen tutkimuksen tehtävänä on säilyttää Jumalan ilmoitus tuoreena;

- teologisen tutkimuksen tulee olla kirkon ajattelun tutkimista ja siihen tulleiden vieraiden vaikutusten osoittamista;

- teologisen tutkimuksen tulee ilmetä uskollisuutena kirkon pyhälle traditiolle;

- teologinen tutkimus toimii kirkon palvelijana;

- teologinen tutkimus on ensisijaisesti soveltavaa tutkimusta, jonka tehtävänä ei ole uuden opin luominen vaan ilmoituksen sisällön ja sen sovelluksen sekä käytännön elämän tutkiminen ja ymmärtäminen;"

Näin siis Heikki Makkonen. Asiaa ei voi kuitata sillä, että Makkonen ja hänen laitoksensa edustavat ortodoksista kirkkokuntaa. Sollamoa tulkiten teologista tutkimusta ei voi jakaa ortodoksiseen tai luterilaiseen tai mihinkään muuhunkaan nimikkeeseen, yliopistossa harjoitettava teologinen tutkimus on vain yhtä ja samaa tutkimusta.

En ole huomannut, että näitä Makkosen teesejä olisi esimerkiksi Teologisessa Aikakauskirjassa mitenkään kommentoitu.

Pekka Matilainen

Theological Optimism

In challenging Pekka Matilainen's anti-religious rhetoric in Yliopisto (18/95), Dean Raija Sollamo once again showed the sort of refinement and diplomacy that have become her trademarks during her four years as leader of the Faculty of Theology. In the course of this response however, she seems to have painted a rather overly optimistic picture of our faculty in a few areas; in particular with regard to its independence from the Finnish Evangelical Lutheran Church. As the only member of the faculty board (tiedekuntaneuvosto) which does not belong to the national church, I think that it might be appropriate for me to clarify a few of these issues.

When deciding on the wording for a new faculty brochure, the board concidered two alternative introductory statements, each attempting to justify theology's presense within the university. The arguements were basically as follows: (a) mankind is inherently religious, and our religious drives and their manifestations are an important part of our cultural identity, and a subject which should be academically investigated; or (b) historically speaking, important European universities have always included faculties of theology. The majority of the professors on the board were strong enough in their preference for the latter option that the subject never even came to a vote. To my mind though, this was effectively saying, "We're a tradition, so we don't need any other relevance." If this is all there is to be said about the matter, then I would tend to agree with Matilainen's assessment that if the University were to be founded today, theology's relevance would be questionable. In spite of the limitations that some of our professors see in their own societal relevance though, there are many of us who still see argument (a) as equally valid, and thus there are would be good reason to include a faculty of theology in any major university to be planned in this decade as well; besides just maintaining traditions and educating people against dangerous "American tendencies" in religion.

This is not, however, intended to deny that there are some rather serious problems in our faculty's current structure. Dean Sollamo is right in pointing out that less than half of our graduates will find jobs within the national church in the immediate future, but in practise the faculty has yet to take the challenge of training young people for professions other than Lutheran priest, deacon, missionary or school religion teacher seriously. The current high drop-out rate and the low numbers of graduates in recent years are painful indications of this failure. Another indication is the fact that our faculty has yet to attract a single exchange student through the Erasmus program. This lack of international appeal has many reasons - among them the stubborn insistence of various departments within our faculty not to consider providing basic instruction in any language other than Finnish - but the primary difficulty remains that, specialized research not withstanding, the basic education provided in our faculty is not designed to have relevance outside of the Finnish Lutheran church, and what relevance it does have to the outside world is purely accidental.

In a partial admission of the changing environment in which it functions, our faculty has recently undergone a significant curriculum renewal. The primary intent here was to reduce the amount of mandatory "mass lectures" and to introduce an element individual choice of direction into theological education at an earlier stage, thus making it possible for students to concider more career alternatives. (This is not to say that such alternatives actually exist, only that were they to exist, the new degree program would make it more possible for students to consider them.) After a major amount of political arm twisting and special interest modification, this renewal has gone into effect. Whether or not anyone will ever graduate from this new study program though, in its current form, remains to be seen; the Bishops' Conference on Theological Education isn't particulary satisfied with it, and wants to send parts of it at least back to the drawing board. Were the faculty as independent from the church as Dean Sollamo tries to assert, this pressure would not make any difference, but in the real world the Lutheran bishops' word is still law in our faculty.

One thing that the Lutheran establishment is rather satisfied with concerning the new curriculum though is that once again the logical move of making future priests' on-the-job-training within local parishes the church's rather than the university's responsibility has been ignored. Regardless of the fact that half of them will have no use for such experience then, all those theology students who are not accepted into the teacher's training program will continue to be expected to go through this "practical training" and "adjustment training" within the Lutheran church, at the university's expense, in order to complete their basic degree program. (There are of course "alternative programs" available, but the administration of those programs has been a minor scandal unto itself.) The major Swedish faculty of theology in Uppsala did away with this sort of system back in the seventies, and both the religious and academic communities there are quite pleased with the results of that change, but as luck would have it, this seems to be the one and only area in which the Finns are afraid to follow a Swedish example.

When asked what I plan to do with my own theological education if and when I graduate, I used to answer that I plan to become a leader in the Communist party, but since that organization has ceased to exist, and since Terho Pursiainen himself is back to work as a priest, the joke doesn't work so well anymore. Only time can tell what will become of my study colleagues and when we graduate. There is even a faint glimmer of hope that our faculty might actually get to work on developing some new career alternatives for us by then.

David Huisjen
American Student of Theology

Herra päätoimittaja

Huomatkaa myös teologisen tiedekunnan opintotulokset: teologian maistereiden pitäisi olla alansa asiantuntijoita, mutta he ovatkin keskimääräistä jumalaanuskovampia (kysykää prof. Niiniluodolta jumalan olemassaoloon uskomisen rationaalisuudesta), raamattuunuskovampia, rukoilevampia jne.; teologinen koulutus tuottaa paljon kristittyjä, joiden maailmankatsomus on kaukana tieteellisestä, akateemisesta ihanteesta. Opetuksessa on jotakin vikaa (puutteellisuutta).

Asiallinen tieteellinen opetus tuottaisi puolifilosofeja, jotka eivät kenties niin hyvin sopisi ev.-lut. kirkon palvelukseen, mutta sehän olisi kirkon eikä yliopiston ongelma.

Jukka Liinasuo
teol.maist.

Teologisen tiedekunnan toiminnasta

Keskustelussa teologisen tiedekunnan tarpeellisuudesta on tehtävä ero tämän tiedekunnan kahden toiminnan välillä: 1) tutkimustyö (vanhat tekstit, muut uskonnot, yhteiskunnalliset ilmiöt, ym.) ja siihen valmentava teoreettinen ja käytännön koulutus; 2) ne käytännön ja teorian opinnot ja koulutus, joiden tuloksena tiedekunnassa opiskeleva pätevöityy suorittamaan tiettyjä uskonnollisia rituaaleja.

Aloitan jälkimmäisestä. On hämmästyttävää, että teologisen tiedekunnan dekaani Raija Sollamo tällä palstalla (Yliopisto 18/95) kirjoittaa : "Mikään kirkkokunta tai uskonto ei sanele eikä kontrolloi [teologisessa] tiedekunnassa harjoitettavaa tutkimusta tai opetusta". Käytännössä ko. tiedekunta on kuitenkin ainevalinnoillaan ja opetuksensa sisällöllä sitoutunut kristilliseen ja erityisesti evankelisluterilaiseen uskontunnustukseen. Vai voiko teologisessa tiedekunnassa pätevöityä suorittamaan islamilaisen, juutalaisen, hindulaisen, buddhalaisen, tms. uskonnollisen yhteisön rituaaleja (resitoimaan Koraania, Tooraa, veda-kirjallisuutta, meditoimaan, suorittamaan islamin tai juutalaisuuden tapojen mukainen ympärileikkaus, vihkiminen, hautaus ym.) ja opintonsa suoritettuaan halutessaan saada ao., muun kuin kristillisen uskonnollisen yhteisön siunaus johonkin uskonnolliseen virkaan? Ei, koska teologisen tiedekunnan opetus, joka tähtää uskonnollisten rituaalien tuntemiseen ja niiden pätevään suorittamiseen on suunniteltu ev.lut. kirkon tarpeiden pohjalta ja jonka kirkon parissa koulutukseen kuuluva käytännön harjoittelu myös tapahtuu. Tämä on tiettyyn tunnustukseen ja kirkkokuntaan sitoutumista, yhden tekstikokoelman ympärillä toimimista, tekstikokoelman, jonka käytännön puolen sanelee ev.lut. kirkon kirkkokäsikirja. Tämä on tietyn kirkkokunnan sanelemaa opetusta, mikä vuorostaan on ristiriidassa sen kanssa, että yliopisto-opetuksen tulisi olla kaikin tavoin, myös antamassaan käytännön koulutuksessa, aatteellisesti sitoutumatonta opetusta. Lisäksi, koska yliopisto-opetus on julkisin varoin tuettua opetusta, tätä kristillistä kirkkoa palvelevaa koulutusta joutuvat kustantamaan Suomen ei-kristilliset vähemmistöt, sekä yhteisöinä että niiden jäsenet yksityishenkilöinä.

Jos yliopistossa julkisin varoin annetaan tietyn uskonnollisen yhteisön palvelukseen pätevöittävää rituaalista koulutusta, on - tasa-arvon ja uskonnollisen syrjimättömyyden vuoksi - tätä koulutusta laajennettava ja monipuolistettava palvelemaan muitakin uskonnollisia yhteisöjä kuin kristillisiä. Myös muiden uskonnollisten yhteisöjen oikeus on saada vastaava koulutuksensa yliopistolliseksi tutkinnoksi. Ts., islamilaisen teologian tutkimus ja opetus, jonka tavoitteena olisi mm. kouluttaa ja harjoittaa henkilöitä suorittamaan islamilaisia rituaaleja, tulisi olla yhtä mukisematta ja samalla tavoin yliopiston toimintaansa hyväksyttävissä kuin vastaava kristillinen toiminta. Ja jos teologinen tiedekunta todella pitää itseään uskonnollisesti sitoutumattomana, tätä muiden uskontojen teologista koulutusta tulisi tukea nimenomaan teologiselle tiedekunnalle suunnatuin varoin, viroin ja tiloin. Muussa tapauksessa tällainen kristillinen koulutus on poistettava yliopistollisesta koulutuksesta ja kirkkojen on itse huolehdittava sen antamisesta ja kustantamisesta - samoin kuin joutuvat tekemään muut uskontokunnat.

Em. teologien tiedekunnan toisesta toiminnan alueesta, tutkimustyöstä ja siihen kouluttamisesta. Mitä se loppujen lopuksi on? Sollamon mainitsemista esimerkeistä teologisen tiedekunnan eri laitosten yhteiskunnallisesta ja historiallisesta tutkimustyöstä käy ilmi se, miten kristillis-/kirkkokeskeistä tätä tutkimus on. Tätä tutkimusta voidaan tehdä myös sosiologian, historian tai uskontotieteen laitoksissa, joissa vastaavia tutkimuksia tehdään muiden uskontokuntien osalta. Entä millä perusteilla Sollamo on omimassa tiedekunnalleen uskontotieteen laitoksen ansioita? Ao. laitos ei ole teologisen tiedekunnan alainen, sen opetus ei ole teologisen tiedekunnan antamaa ja suurin osa sen opiskelijoista eivät ole teologeja (monet jo vuosia uskontotiedettä lukeneet saivat Sollamon kirjoituksesta ensimmäisen kerran tietää opiskelevansa teologisessa!) Se, että mainitussa laitoksessa voi, humanistisen tiedekunnan lisäksi, suorittaa uskontotieteen opintoja ja tutkinnon olemalla kirjoilla teologisessa tiedekunnassa, ei tee tätä laitosta ansioineen teologisen tiedekunnan omaksi.

Entä Sollamon mainitsema tiedekunnan antama etiikan ja uskontofilosofian opetus: eikö näille aineille ole olemassa yliopiston muissa tiedekunnissa niihin erikoistuneita laitoksia? Vai opetetaanko niitä teologisessa tiedekunnassa tietystä tunnustuksellisuudesta käsin? Teologisen tiedekunnan antamassa opetuksessa on enemmänkin päällekkäisyyttä yliopiston muiden tiedekuntien antaman opetuksen kanssa. Esim. hänen viittaamistaan Lähi-idän kulttuureista antaa varmasti pätevämpää alan opetusta niihin erikoistunut humanistisen tiedekunnan Aasian ja Afrikan kielten ja kielten ja kulttuurien laitos kuin näitä kulttuureja raamatunhistoriallisista näkökulmista ja intresseistä lähestyvä teologinen tiedekunta.

Siten teologisessa tiedekunnassa harjoitettava tieteellinen tutkimus ja koulutus 1) palvelee myös ensisijassa kristinuskon ja kirkon tarpeita, 2) on muissa tiedekunnissa annettavan koulutuksen kanssa päällekkäistä. Ensimmäinen on ristiriidassa sellaisen yhteiskunnan periaatteiden kanssa, joka on sitoutunut jäsentensä tasa-arvoon uskontoon katsomatta. Tällainen yhteiskunta ei voi tukea taloudellisesti tai koulutuksellisesti lähinnä yhden uskonnollisen tai aatteellisen yhteisön sosiologisia, yhteiskunnallisia tms. etuja ja kehitystä palvelevaa tutkimusta ja koulutusta. Entä miksi tiedekunnissa annettavan opetuksen päällekkäisyyteen ei ole puututtu, kun on keskusteltu yliopiston taloudesta? Vastaavaa päällekkäisyyttä ei muiden tiedekuntien antamassa opetuksessa ole.

Eli, mihin me tarvitsemme teologista tiedekuntaa? Antamaan sellaista uskonnollis-rituaalista koulutusta, josta hyötyy vain yksi uskonnollinen yhteisö? Tekemään sellaista historiallista, sosiaalista, yhteiskunnallista tutkimusta, josta hyötyy vain yksi uskonnollinen yhteisö? Antamaan em. koulutusta ja tekemään em. tutkimusta Suomen ei-kristillisen vähemmistöjen joutuessa osallistumaan kustannuksiin samalla kun ne itse joutuvat huolehtimaan omasta vastaavasta toiminnastaan? Käyttämään yliopiston varoja antamalla koulutusta, jota muissa, ao. tutkimukseen ja koulutukseen erikoistuneissa tiedekunnissa ja laitoksissa jo annetaan? Ei ole olemassa perusteita sille, miksi teologisen tiedekunnan pitäisi olla yksi yliopiston tiedekunnista - ainakaan sen nykyisen tutkimuksen ja opetuksen sisällön puolesta. Joko tiedekunta on lakkautettava tai yliopiston on aloitettava muiden uskonnollisten yhteisöjen vastaava, yliopistotasoinen uskonnollinen ja rituaalinen koulutus ja poistettava tiedekunnan antamaa päällekkäistä opetusta. Tässä lopputuloksessa ei ole kyse kristinuskon vastaisuudesta (kuten vastaavia kannanottoja esittäneitä on tällä palstalla esim. viime numerossa syytetty). Vaan vetoomuksesta tasa-arvon ja uskonnonvapauden nimissä asettaa yliopistoissa kaikki uskonnot samalle viivalle ja poistaa sieltä jo perustuslain vastainen yhden uskonnollisen yhteisön erityisasema.

Mikaela Laitinen

Peli on pelattu

Ilahtuneena luin Yliopisto-lehdestä 17/95 kuinka huijaus on lopultakin paljastunut. Teologian yliopistollinen lähes 1000-vuotinen traditio on paljastunut vain yhden tekstikokoelman ympärillä pyörimiseksi. Kiitollisena otan vastaan tämänkin tiedon, jota teologinen tiedekunta kavalaan tapaansa on minulta ja muilta jo useamman vuoden ajan pimittänyt. Kyllä nyt Teologia vapisee ja suunnittelee rituaali-itsemurhaa rikkeittensä sovittamiseksi. Erityisen ihastunut olin sävystä, joka ei jättänyt sijaa epäilyksille kirjoittajien traumaattisesta suhteesta uskontoon tai omien tuntemusten nostamisesta tiedollisiksi auktoriteeteiksi.

Niin Matilainen kuin Ollikainen aiheisiinsa syvällisesti perehtyneinä kertoivat miten asiat oikeasti ovat. Tämä on epäilemättä vaatinut huomattavaa perehtymistä niin ateismin historiaan kuin teologisen tiedekunnan opetukseen sekä tutustumista valmistuneisiin graduihin ja väitöskirjoihin. Tämähän on välttämätöntä jo sen vuoksi, ettei yliopiston äänenkannattaja hyökänne yhtä yliopiston tiedekuntaa vastaan kevein perustein tai lehden päätoimittajan auktoriteetin turvin vaan painavin argumentein.

Olenkin jo jonkin aikaa epäillyt, että teologisen tiedekunnan opetus ja tutkimus tähtäävät auktoriteettiin ja tiettyihin arvoihin sitoutuneiden pappien kouluttamiseen. Muutahan ei voi päätellä siitä, että jo teologiset peruskurssiopinnot vyöryttävät opiskelijansa eteen kilpailevien opinkäsitysten, arvojen, filosofioiden ja auktoriteettien historiallisen sekamelskan. Kyseessähän on kiero juoni, joka saa ihmispolon haikailemaan yhtä oikeaa auktoriteettia ja tiettyjä arvoja. Se, että tiedekunnasta valmistuu eripuraista tai erimielistä opiskelija-ainesta, on säännön vahvistama poikkeus.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että uskonto, kristillinen kirkko ja teologinen tiedekunta ovat maamme ja linnunratamme tosiasialliset ongelmat, joiden kimppuun toivonkin kaikkien entisten vasemmistolaisten ja uusien oikeistolaisten suuntaavaan hellittämättömän taistelunsa. Myös katson erityisesti tämän sivistyneen vuosisatamme järjestyneiden ateistien arvokkaan työn uskonnon kitkemiseksi ja uskonnonharjoittajien likvidoimiseksi ansaitsevan kaikkien omantunnon ihmisten korkeimman kiitoksen. Valitettavasti heidän ansionsa maailman väkiluvun vähentämisessä ja suvaitsevaisuuden lisäämisessä maailmassa eivät ateismia käsitelleissä kirjoituksissa tulleet esille.

Haluan myös lisätä, että agnostismia on epäilemättä pidettävä korkeasti intellektuaalisena suorituksena; kertoohan "en tiedä"-vastaus kysymykseen "uskotko", että henkilö ei joko tiedä uskooko hän tai ei ole ymmärtänyt alkuperäistä kysymystä.

Tarja-Liisa Luukkanen
teologian tohtori

Yliopiston päätehtävä

Yliopisto-lehti julkaisi numerossaan 16/95 Helsingin Sanomien yleisönosastossa ilmestyneen filosofian laitoksen seitsemän dosentin kirjoituksen , jota olin itsekin laatimassa, ja lehti on tehnyt myös laitoksemme yliassistentuurinimitykseen liittyviä haastatteluja. Haluan puuttua vielä lyhyesti keskusteluun, koska olen tehnyt koulukuntien rajoja ylittävää tutkimusta ja kysymys filosofisista koulukunnista on noussut toistuvasti esiin viimeaikaisessa keskustelussa. Pidän hyvin valitettavana sitä, jos dosenttien aiempi kirjoitus ymmärretään yksioikoisesti virkariidan toisen osapuolen kannattajakunnan mielenilmaisuksi. Kyse ei myöskään ole siitä, että filosofian laitoksen tutkijoiden ja opettajien kannanottojen taustalla olisi jokin tutkimuksellisen avarakatseisuuden ja ahdasmielisyyden vastakkainasettelu.

Ymmärrän asian niin, että viimeaikaisessa keskustelussa vastakkain ovat asettuneet kaksi erilaista käsitystä siitä, millaista tulevaisuutta yliopistolaitokselle halutaan. Kannatan itse - ja luulen myös monien dosenttikollegojeni kannattavan - melko perinteistä yliopistokäsitystä, jota pidän säilyttämisen ja kehittämisen arvoisena. Sen mukaan yliopiston päätehtävä on edistää korkeinta tutkimusta ja opetusta. Korkeinta tutkimusta vaalitaan erilaisissa tutkijoiden kokouksissa, seminaareissa ja alan julkaisufoorumeilla tapahtuvan avoimen ja kriittisen keskustelun avulla. Siitä, että tällainen keskustelu ei aina onnistu, ei seuraa, ettei siihen pitäisi pyrkiä. Tutkijayhteisön jäsenenä itseään pitävän henkilön velvollisuutena on silloin tällöin näyttäytyä joillakin sellaisilla foorumeilla, joilla kyseisen tutkijayhteisön on tapana keskustella tutkimuksistaan. Tämä sama velvollisuus koskee kullakin alalla sekä perus- että soveltavaa tutkimusta tekeviä tutkijoita.

Perinteiseen yliopistokäsitykseen kuuluu myös olennaisesti se, että yliopisto ymmärretään opettajien ja opiskelijoiden yhteisöksi. On hyvä, että opetuksen merkitystä on myös alettu korostaa entistä enemmän. Samalla kun opetukseen kiinnitetään enemmän huomiota, olisi myös tärkeää, että sen tason arvioinnille löydettäisiin jokin suhteellisen luotettava perusta.

Perinteisen yliopistokäsityksen kannalta ei ole ongelmatonta, jos tutkijayhteisön jäsenet alkavat kommunikoida keskenään samoin kuin muiden kansalaisten kanssa, toisin sanoen, ensi sijassa television, päivälehtien ja populaarien julkaisujen välityksellä. Tämä ei tarkoita, ettei esimerkiksi filosofien olisi syytä esiintyä myös yliopistomaailman ulkopuolella. Päinvastoin, kouluihin tarvitaan ammattinsa taitavia filosofian opettajia, ja julkinen keskustelu kaipaa sellaisia ajattelijoita, joilla on laaja sivistys ja jotka osaavat ilmaista vaikeita filosofisia asioita yleistajuisesti. Perinteistä näkemystä kannattava toivoo kuitenkin, että yliopisto pyrkisi säilyttämään päätehtävänsä mukaisen itsenäisen roolinsa kaikissa yhteiskuntasuhteissaan, niin myös suhteessaan joukkotiedotusvälineisiin.

Mark Taylorin ja Esa Saarisen Imagologies-teos, jonka korkeita myyntilukuja Esa Saarinen korostaa Yliopisto-lehden 17/95 haastattelussa , on iloinen median ylistys, joka esittää sekä filosofian että yliopiston suhteen tämän päivän mediaan ilman filosofista kritiikkiä ja pitämättä erillään median eri muotoja, kuten televisiota ja tietoverkkoja. Filosofia ja yliopisto näyttäytyvät teoksessa tämän suuren yhtenäisen median, siis tieteellisen tutkimuksen itsensä luomien välineiden, valtaan sopeutettavina osapuolina. Jos tällaista asennetta kutsutaan yhdeksi filosofiseksi koulukunnaksi, silloin viimeaikaisessa keskustelussa on todellakin kyseessä filosofinen koulukuntakiista, kiista, joka koskee itse yliopistolaitoksen ideaa ja olemassaoloa.

Leila Haaparanta
teoreettisen filosofian dosentti

Dan Steinbockille

Dan Steinbockilta julkaistiin Yliopisto-lehdessä 18/95 puheenvuoro otsikolla "Uuden terrorin ideologit" , jonka johdosta totean seuraavaa. Minulle oli yllätys, että Steinbock todella sekavassa vuodatuksessaan paljastaa omat ideologiset lähtökohtansa, joiden varaan hän rakensi artikkelinsa konservatiivien puheradiosta Yliopisto-lehdessä 12/95. Steinbock vetää yhtäläisyysmerkit republikaanien vaalivoitosta Oklahoman pommiin, uusnatseihin ja "väkivaltaisiin terrori-iskuihin". Tämä ei Steinbockilta ole mitään muuta kuin poliittista mielipidettä, ei objektiivista journalismia tai mitään sinne päinkään.

Hate talkista (vihanlietsonnasta) jatkuvasti irtisanoutunutta Rush Limbaughia Steinbock ei ilmeisesti ole seurannut lainkaan, joka ei kuitenkaan ole estänyt häntä kuin muitakaan sanomasta Limbaughista mielipidettään näillä palstoilla. Steinbock myös ilmaisee tukevansa poliittisesti korrekteja pyrkimyksiä rajoittaa sananvapautta mitä naurettavimmista syistä eikä tiedä (tai suostu uskomaan?), että Ku Klux Klan ylpeilee nykyisin vihreydellä, jne, jne, eli se siitä.

Mutta Steinbock myös viittaa minuun todeten, että "Kun akateeminen toimihenkilö julistautuu terrorismin kannattajaksi, hän ei esitä vain yksityistä mielipidettä. Akateemisena hahmona hän tarjoaa myös yleisen toiminnan mallin". Tämän jälkeen hän yhdistää minut Unabomber-kirjemurhaajaan, Pentti Linkolaan ja "yhden tai toisen kansanryhmän väkivaltaiseen tuhoamiseen" tai Oklahoma Cityn pommi-iskuun. Vaikka Steinbockin kirjoitus on sotkenut kaikki asiat toisiinsa, ei minulla ole mahdollisuuksia jättää tämän luokan väitteitä huomiotta.

Edellytän sekä Dan Steinbockilta että Yliopisto-lehden päätoimittaja Pekka Matilaiselta välitöntä julkista anteeksipyyntöä ja selvitystä siitä, missä ja milloin olen julistautunut mm. terrorismin kannattajaksi. Jos selvitystä ei tule, minun on harkittava kunnianloukkauksen ja solvauksen viemistä oikeiuden selvitettäväksi.

Mikko Paunio

Saksankielisten maiden tutkimuksesta

Sallittakoon lyhyt täsmennys haastatteluun Mitä nyt? -palstalla (Yliopisto 18/95). Puhuessani germaanisen filologian tilanteesta ajattelin tätä ainetta kansainvälisissä puitteissa. Mitä Suomen germanistiikkaan tulee, tilanne näyttää kuitenkin paremmalta kuin esim. Saksassa, jossa "kotimaisen filologian" alalla vallitsee luonnollisesti kova kilpailu. Suomen saksanopettajat ry:n mielestä täkäläinen germanistiikka kaipaa nykyään kvalifioituja opettajakoulutuksen saaneita germanisteja vakanssien hoitamiseen. Tällä lohkolla vallitsee siis jälkikasvun puute.

Helsingin yliopiston Saksalaisen laitoksen opiskelijoilla on nyt huomattavasti enemmän valintamahdollisuuksia kuin vielä 80-luvulla. Syynä tähän ovat uuden saksankielisten maiden opintokokonaisuuden lisäksi viimeisen tutkinnonuudistuksen sallima mahdollisuus jopa monitieteelliseen aineyhdistelmään sekä germaanisen filologian laajennettu spektri.

Uusi saksankielisten maiden opintokokonaisuus on siis nähtävä myös germaanisen filologian laajennuksena eikä irrallisena kilpailevana suuntautumisvaihtoehtona.

Willi Plöger
lehtori, Saksalainen laitos

Ketonen rohkaisi

Haluan kiittää Oiva Ketosta rohkeasta ja koskettavasta kirjoituksesta "Suru ja ahdistus" Yliopisto-lehden numerossa 15/95. Kommentoin vasta nyt, koska artikkeli on niin vahvasti ollut mielessä päästämättä vapaaksi. Minulla ei ole ollut elämässäni kokemuksia, millä samaistuisin Ketosen kirjoittamiin asioihin, mutta se rohkeus, millä Ketonen uskaltaa katsoa mennyttä elämäänsä ja kirjoittaa siitä, rohkaisee nuorempaakin elämään rohkeammin ja nöyremmin.

Pirkko-Liisa Louhenjoki-Schulman

Arendt ei kieltänyt Eichmannin vastuuta

Ilmeisesti Dan Steinbock sekoittaa jutussaan "Sokaiseva rakkaus"(Yliopisto 18/95) pahuuden analyysin pahuuden hyväksymiseen. Hän väittää, että Hannah Arendt "kielsi vastuun Eichmannilta ja Himmleriltä"juutalaisten joukkomurhasta. Tätä Arendt ei kuitenkaan milloinkaan tehnyt. Kirjassaan "Eichmann in Jerusalem, On Banality of Evil" hän korostaa Eichmannin vastuuta kansanmurhasta ja pitää tämän tuomitsemista oikeutettuna ainakin kansainvälisen lain mukaan.

Arendt kuitenkin haluaa selvittää, mitä Eichmannin pahuus oli. Se ei ollut sitä , miksi rikollisten pahuus yleensä kuvitellaan. Eichmannin rikoksen taustalla oli ennemmin se, että hän ei käyttänyt omaa mielikuvitustaan tajutakseen todella, mitä oli tekemässä. Hän osasi ajatella, mutta oli oppinut olemaan ajattelematta. Vaikka Eichmannin pahuus oli arkipäiväistä ja samantapaista esiintyy paljon hierarkkisissa hallintokoneistossa, tämä ei tee siitä Arendtin mukaan yhtään vähemmän pahaa.

Arendtin analyysi koskee myös sitä, miten ylipäänsä tapaus Eichmann oli mahdollista. Hänen mukaansa se, että natsi-johto sai Eichmannin ja monet muut "hyvät saksalaiset perheenisät" osallistumaan rikokseensa, johtuu osaltaan länsimaisen ajattelun keskittymisestä tekniseen rationaalisuuteen. Myös se puoli ihmisten toimintaa, joka liittyy ihmisten välisten suhteiden järjestämiseen, on rakennettu suuren tuotantokoneiston kaltaiseksi. Käyttäytyminen on korvannut tekoja.

Toinen juutalainen yhteiskuntatieteilijä Zygmunt Bauman on kirjassaan "Modernity and the Holocaust" Arendtin kanssa varsin samoilla linjoilla. Hänen tulkintansa mukaan natsien suorittama joukkomurha ei suinkaan ollut mikään "paluu pimeään keskiaikaan". Vaikka "Endlösung" ei ollut modernin väistämätön seuraus, sen suunnittelivat ja suorittivat nimenomaan modernilla tavalla organisoidut ja ajattelevat ihmiset, jotka eivät vihanneet juutalaisia eivätkä nauttineet tappamisesta. Baumankaan ei missään tapauksessa halua vähätellä näiden ihmisten rikoksen hirvittävyyttä.

Olli Tammilehto, tutkija
Heikki Patomäki, VTT

Korjaus

Viestissäni tieteen kultapossuille (Yliopisto 18/95) oli virke : "...Nuo harrastuksellaan huvittelijat, jotka ovat itsekkäästi keskittyneet rakentamaan uraansa kartuttamalla julkaisuluettelonsa postimerkkikokoelmaa, tuomitsevat laiskoiksi ne, jotka ovat joutuneet tekemään kaiken likaisen, typerän ja tuottamattoman pakkotyön heidänkin puolestaan..." Kursivoidun osan putoaminen pois oli vääristänyt sen käsittämättömäksi.

Kaarle Kurki-Suonio