Tom Sundberg

Kaupunki esteettisenä kokemuskenttänä

Monimuotoinen kaupunki

Kaupunki on hengästyttävän monimuotoinen tutkimuskohde, antaumuksellinen ihanneprojekti: rikas ja antoisa. Kaupunki ympäröi meitä 360 asteen aistisfäärinä ja senkin takana sitä riittää silmien kantamattomiiin. Se on kokemuksena synesteettinen, ristiriitainen ja muuttuvainen. Esteetikolle se merkitsee aikakauden määräämän arkkitehtuurin, vuodenaikojen määräämän valon ja arkisen ihmisvirran kollaasia. Yhteiskuntateoreetikolle kaupunki on ihmisten ihmisiä varten rakentama paikka, jossa tietyt paradoksaalisinakin pidetyt sosiologiset ongelmat luovat kiinnostavan tutkimuskentän. Ihmisten yhteisökäyttäytyminen historiallisesta perspektiivistä luo kulttuuriantropologille oman aihealueen. Vaikka kaupunki on monen alan tutkijan tieteellinen tutkimuskohde, on se ensisijaisesti jotakin aivan muuta. Se on ihmisen kotipaikka. Taina Rajanti kirjoittaakin osuvasti: "Kaupunki on ihmisen koti: se, mistä lähdetään, ja se, mihin palataan" (Rajanti 1999, 9). Se on paitsi ihmisen asuttama konkreettinen maantieteellinen sijainti myös kaupallisten, kulttuuristen ja sosiaalisten tarjoumien myötä kaupunkilaisen toimintapiiri tai "reviiri".

1800-luvun Pariisista lähtien kaupunkikeskustojen kahvilat ovat tarjonneet kaupunkilaisille vaihtoehtoisen olohuoneen. Kahvilakulttuuri on vasta nyt todenteolla asettumassa Suomeen, täällä kun kulman kuppila keskioluttuoppeineen on perinteisesti ollut se toinen koti. Nuoriso valtasi kaupunkien ydinkeskustat parikymmentä vuotta sitten ja ovat siitä lähtien olleet vahvasti osa kaupunkikuvaa. Tämä sosiaalinen kotoa pako on saanut ikäviäkin sävyjä humalaisten lasten muodossa ja lauantai-ilta kaupungilla onkin aivan toisenlainen maailma kuin vastaava arkisin. Tämä on vain yksi esimerkki kaupungin monimuotoisuudesta. Rajanti huomauttaakin, että tästä ominaisuudesta kaupunkitutkijat ja yhteiskuntateoreetikot ovat yhtä mieltä, vaikka he muuten eroavat näkemyksissään. Kaupunki on määrittelemätön tutkimusobjekti. Se on samalla ainutkertainen eli singulaarinen sekä jaettu ja kompleksinen. Siinä on kaaos ja järjestys eri tasoissa samanaikaisesti, esimerkiksi liikenteessä. Ja kuten jo esitin, kaupungin voi nähdä eri näkökulmasta tieteenalasta ja koulukunnasta riippuen. Kaupunkitutkimus lähtee siis, Rajantia mukaellen, täsmällisestä epämääräisyydestä, joka mielestäni kyllä itsessään toimii eräänlaisena määreenä, vaikkakin vaillinaisena. On silti pohdittava muitakin vaihtoehtoja määritellä kaupungin käsitettä.

Kun tutkimuskohdetta ei pystytä tarkalleen rajaamaan tieteellisin termein, voivat tunteet ja tunnelmat auttaa aukkojen paikkaamisessa. Gernot Böhmen mielestä on omattava tietynlainen herkkyys, jotta pystyisi ymmärtämään ympäristöstä huokuvaa tunnelmaa. Taiteilijat ovatkin mitä erinomaisimpia paikkojen tulkkeja. He käyttävät emotionaalista sanastoa ja kuvastoa osaavan tarkasti, ikäänkuin runolliset tiedemiehet. On asioita, joita voi ilmaista vain lyriikan keinoin, taitavia kiteytyksiä, jotka muuten vaatisivat kirjan verran tekstiä. Musiikki vangitsee hyvin tunnelmia mutta vaatii sanoituksen punaiseksi langaksi, yhteensitovaksi elementiksi. Maalaustaide, valokuva- ja elokuvataide auttavat hahmottamaan eri aikakausien kaupunkimaisemia. Välillä on tärkeää ottaa etäisyyttä omasta ajasta, etenkin jos haluaa pohdiskella tarkemmin kaupunkikuvan muuttumista ja siihen liittyviä tekijöitä. 70-vuotiaalla on aivan eri käsitys kotikaupunkinsa muuttumisesta kuin 17-vuotiaalla. Taina Rajannille kuvat ovat tärkeitä, koska ne kertovat tarinoita, ja tarinankertominenhan on vanhimpia yhteisöllisen kommunikaation muotoja. Kirja tai elokuva, jonka kertoma tarina sijoittuu tuttuun kaupunkiympäristöön, voi auttaa syventämään käsitystä paikasta. Kuuluisiin kaupunkeihin liitetään useasti joku leimallinen piirre. Esimerkiksi Pariisia on tapana pitää romanttisena kaupunkina ja Prahan kevät on erityisen kaunis. Nämä piirteet edustavat vain yhtä aspektia mutta osoittavat kuitenkin samalla, että joistakin kaupungeista on olemassa juurtuneita yleiskäsityksiä, jotka tavallaan määrittelevät paikan luonteen.

Yleiskäsitteenä kaupunki taitaa kuitenkin olla liian laaja määriteltäväksi edes lyyrisin keinoin. Helsingin keskustaa voisi kuvailla osuvan runollisesti, mutta Helsinki on myös Kannelmäkeä, Herttoniemeä, Malmia, Munkkiniemeä. Ja vaikka löytäisi muotoiluissaan kaupungin hengen, on se silti tiukasti sidoksissa aikaansa. Aika onkin elementti, joka sekoittaa pakan lopullisesti. Kaupunki on projekti yhtä lailla ajassa kuin tilassa, Kevin Lynchin sanoin "ajallista taidettaš" (Lynch 1960, 1). Ajalliseen ulottuvuuteen palaan vielä tuonnempana.

Kaupunki on siis konkreettinen paikka, jota ei voi konkreettisesti määritellä. Mutta oli aika, jolloin kaupunki oli myös aatteellinen paikka, eikä ainoastaan rakennettu ja asutettu ympäristö. Antiikin polis eli kaupunkivaltio muotoutui suurten ajattelijoiden pyrkimyksestä luoda täydellinen yhdyskunta ihmisille. Poliksen ilmenemismuodot ja merkitykset vaihtelevat yhteisön metaforasta todellisiin historiallisiin kaupunkeihin. Taina Rajanti nostaa esiin poliksen tärkeänä filosofisena paikkana ja vertailukohtana nykyiseen kaupunkiin, jota ilman emme voisi puhua modernista kaupunkikäsityksestä lainkaan. Hän kirjoittaa: "Ajattelumme ja kielemme ovat kotoisin poliksesta; mahdollisuutemme käsittää ja ymmärtää kaupunki on kiinnittynyt polikseen. Sikäli kuin olemme länsimaisen kulttuurin ihmisiä, olemme kotoisin poliksesta" (Rajanti 1999, 55). Toisin kuin oman ajan kaupunkimme, polis on tarkoin määriteltävissä, ja samalla tavalla utopiatkin ovat olemassa - teoriassa. Rajanti korostaa kuitenkin, että polis ei ole utopia, koska utopia on "ei-missään" ja voi toimia hypoteettisesti, sillä "ei-missään" kaikki on mahdollista. Polis on sen sijaan atopia, mahdoton, ikuiseen ristiriitaan perustuva yhteisö. "Polis on yhteisö, jossa yhteisyys perustuu ratkaisemattomaan kiistaan, jatkuvaan uhrikriisiin, mimeettisen väkivallan lakipisteeseen joka on hetkellisesti pysäytetty ja jännitetty" (mts., 111).

Ymmärrän tuon kiistan kumpuavan ihmisen poleemisesta perusluonteesta, joka taas johtuu toisesta peruspiirteestämme, vallanhakuisuudesta. Vallantavoittelu on helppo nähdä kreikkalaisten sankareitten kärjistetyissä ihmiskuvissa, joiden kautta voi myös hahmottaa sitä jatkuvaa väkivallan tilaa, joka antiikin yhteisöissä vallitsi. Tässä ei ole kyse vaan fyysisestä raakuudesta, vaan ihmisen valta toiseen ilmenee lukemattomilla eri tavoilla: poliittisin, hierarkkisin, rakkauden keinoin, tai vaikkapa intellektuaalisen omahyväisesti nöyryyttämällä. Lakeja säädettiin silloinkin, mutta sarkastisesti sanottuna laithan eivät päde silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Lait eivät ole näennäistyneet entisestään, rangaistukset vain ovat inhimillistyneet. Laki on homogenisoiva ilmiö heterogeenisessä yhteisössä, joka muodostaa paradoksaalisen, läpinäkyvän kerrostuman, jonka Rajanti näkee tyhjänä tai tyhjentävänä. Antiikin Kreikassa tuo paradoksi oli ilmeisempi ja aiheutti osaltaan poliksen mahdottomuuden. Suurimmat vaikeudet piilevät kuitenkin filosofisten ihanteiden yhteensovittamisessa muuhun maailmaan. "Tässä on Platonin ja poliksen "mitä todellisin atopia", poliksen välttämätön mahdottomuus ja sijaitseminen mahdottomassa tilassa: jotta polis on mahdollinen, tarvitaan sille ulkoinen totuuden periaate, joka realisoituessaan tekisi poliksesta poliksena turhan, siis tuhoaisi sen" (mts., 110).

Kaupunkikäsitteen nykyistä määrittelemättömyyttä on helpompi ymmärtää poliksen valossa. Näen tämän dilemman myös ympyränmallisena, syvästi ihmisluonteeseen sidoksissa olevana turhauttavana kujanjuoksuna. Ihmiseläimen perusluonteeseen kuuluu yhdyskuntien perustaminen. Matkalla nykypäivään ovat edistyksellisyys ja rationaalisuus sekoittuneet ihmiseläimen ajatteluun ja tarve järjestelmällisyyteen on lisääntynyt. Pyrkimys ympäröivän aistimaailman lähettämien ärsykkeiden systemaattiseen lokerointiin, jäsentämiseen ja ymmärtämiseen on kasvanut ja muuttunut. Pyrkimyksestä on tullut lähes elinehto, joka vastaa vaatimusta elää yhteiskunnan normien mukaan. Ne yksilöt, jotka radikaalisti epäonnistuvat tässä, saavat ongelmatapauksen leiman. Heitä on tapana pitää hulluina. Irrationaalista käyttäytymistä katsotaan paheksuvin silmin ja sitä pidetään monissa yhteyksissä sopimattomana. Kun rationalisoimisen hyve siirretään kaupunkikontekstin loputtomaan aistidatasfääriin, jonka alkuperäinen muoto on syntynyt juuri järjesäytymisen tarpeesta, tuijotamme suoraan siihen perustavaan pohjattomuuteen, josta Martin Heideggerkin puhuu: ihmisyyden mahdottomuuden kuiluun. Ympyrä sulkeutuu, ihminen julistaa eläimen kuolleeksi.

Rajannin "ihminen kaupungissa, kaupunki ihmisessä" -ajatteluun luottaen voi sanoa, että kaupungin määrittelemiseen ei löydy keinoa. Rajanti toisin sanoen uskoo kaupungin olevan länsimaisen ihmisen tapa olla tässä maailmassa, yhdyskunnan ja poliksen kautta, eikä vain urbaanissa ympäristössä (polis käsitti myös maaseutua) vaan kaikkialla, missä ihminen perustaa kotinsa ja perheensä. Onko siis antauduttava mahdottoman edessä? Robert E. Park vastatkoon (Rajannin lainaamana) tähän: "Kaupungin sosiologisen määritelmän on hyväksyttävä se, että niin kompleksista ilmiötä ei voida riittävän hyvin luonnehtia minkään yksittäisen erityispiirteen tai muodollisten tai satunnaisten ominaispiirteiden yhdistelmän avulla" (mts., 23). On muuten hämmästyttävää, että Rajanti vetoaa kaupunkitutkijoiden yksimielisyyteen kaupungin määrittelemättömyydestä vertaamalla Parkin ja muiden ajattelijoiden määreitä Walter Benjaminin oivallukseen: "Kaupunki on vain näennäisesti yhdenmukainen" (mts., 24).

Avainsana on tässä näennäinen - ironisen valaisevasti. Apollooninen lume on varsinkin nykyisenä illuusioiden aikakautena otettava vakavasti ja nähtävä konkreettisena osana niin empiiristä kokemuskenttäämme kuin rationaalista käsitekoneistoamme. Niin Friedrich Nietzsche kuin Benjamin olivat ihmisyyden tragedian mestaritulkitsijoita, ja vaikka en kaupunkia tragediaksi miellä, voisi sen ikuisessa ristiriidassa hyvinkin nähdä apolloonista ja dionyysistä vastakkaisuutta. Toisaalta kun nykyään kohtaan perinteisen helsinkiläisen launtai-illan, en voi olla huomaamatta juhlivan nuorison, nuokkuvien humalaisten ja loputtomien taksijonojen edustamien pienten kuvatarinoiden takaa ammottavaa tyhjyyttä. Näennäisyyden takana ei ehkä olekaan mitään, näennäinen on se mikä on.

Kaupunki ja aikaulottuvuus

Kaupunki on arkkitehtonisena taideteoksena alati muuttuva. Tila-aika suhteen merkitykset rakennetussa ympäristössä hahmottuvat kokonaisvaltaisemmin vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen jälkeen. Ajan myötä rakennukset kuluvat, tuhoutuvat ja niitä entisöidään. Niiden ympäristö muuttuu, uudet rakennukset kohoavat entisten paikalle tai niiden vierelle luoden kontrastoivia vaikutelmia eri aikakausien välillä. Kerroksellisuus katsotaan useasti persoonallisesti kaunistavaksi ilmiöksi kaupunkimiljöössä; tämä tuntuu tosin ilmenevän siten, että vanhat rakennukset ovat hierarkiassa kaikkein kiinnostavimmat kun taas myöhemmin rakennetut ovat kuin rumia kehyksiä. Historialliset kerrostumat ovat joka tapauksessa rikkaus. Ihanteellisemmin ne näkyvät erittäin vanhoissa kaupungeissa, kuten Välimeren alueella, joissa kerrostumien runsaus on valtava varsinkin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna.

Suomen vanhimmissa kaupungeissa ei lukuisten tulipalojen takia ole paljon kerrostumia ja puurakennusten kohdalla myös lahoaminen on tehnyt tuhoaan. Muita syitä kerrostumien vähyyteen ovat erikoiset sotaolosuhteet. Ison vihan aikana purettiin Turussa rakennuksia, koska rakennusmateriaalista oli puutetta. Käyttökelpoiset tiilet ja kivet vietiin vastaperustettuun Pietariin, ja näin osa vanhinta Pietaria onkin Turkua (Kirjakka 1997, 31). 1600-luvulta peräisin olevat tai sitä vanhemmat rakennukset ovatkin varsin harvinaisia Suomessa. Myös kaavoitukset muodostavat osan kaupunkien historiallisista kerrostumista. Tarkastelemalla katuverkostoja, korttelien ja tonttien kokoja ja lehtipuuistutuksia voi sijoittaa tietyt alueet tiettyihin aikakausiin, mikäli tietää jonkin verran kunkin aikakauden kaupunkisuunnittelun ihanteista.

Kaupunkisuunnittelu on Suomessa 1600-luvun alun perua, jolloin koko maassa oli vain kahdeksan pikkukaupunkia. Oli siis helppo aloittaa suunnittelu puhtaalta pöydältä. Tällaistä järjestelmällistä rakentamista suuressa mittakaavassa ei ollut ennen Suomessa esiintynyt. 1600-luvulla perustettiin 17 uutta kaupunkia, joka tämän päivän tilanteesen verrattuna tuntuu paljolta. Nykyään "puhtaasta pöydästä" ei voi puhuakaan. Taina Rajanti korostaa jo olemassaolevan merkitystä: kaupungissa on lähdettävä siitä mikä on, ei voi ryhtyä luomaan jotain aivan uutta ja omaa. Yksittäinen ihminen ei voi rakentaa kaupunkia, sillä se on jo valmiiksi lukemattomien ihmisten näkemysten tulos. Jotkut arkkitehdit ovat kuitenkin saaneet tehtäväkseen suuremman kokonaisuuden, esimerkiksi kaupunginosan tai kortteliston piirtämisen, kuten Carl Ludwig Engel Helsingin Senaatintorin tapauksessa. Helsinkiin viime vuosina valmistuneista suurista rakennetuista kokonaisuuksista esimerkkeinä tulevat mieleen ainakin Ruoholahti ja Pikku Huopalahti. Näillä alueilla onkin oma perusilmeensä, jonka voi tunnistaa jokaisesta erillisestä rakennuksesta ja joka myös näkyy koherenttina kokonaisuutena. Ne muodostavat niin sanotusti pieniä kaupunkeja kaupungin sisällä, mutta syntyykö toisaalta ongelmia täysin erinäköisten alueiden sovittamisessa kaupungin kokonaiskuvaan?

Kun suunnitellaan kaupunginosaa tai korttelia on vaikea ennakoida jatkuvuutta tulevan ja nykyisen välillä. Parempi on ehkä keskittyä alueen sisäiseen toimivuuteen ja etsiä sille niin mahdollisimman "luonnolliset" rajat. Tällä tarkoitan varsinaisesti luonnosta löytyviä muotoja tai maastoa, mutta myös sellaista rakennettua ympäristöä, joka jyrkällä erilaisuudellaan tai monumentaalisuudellaan, urbaanisti mutta luontevasti rajaa tietyn alueen. Pikku Huopalahti on tästä varsin erikoislaatuinen esimerkki. Ensinnäkin sen paikalla ei aiemmin ollut mitään, sillä maaperä oli luokiteltu rakennuskelvottomaksi aina 1970-luvulle saakka, jolloin vasta kehitettiin sopiva rakennustekniikka. Nyt, kymmenen vuoden rakentamisen jälkeen, Pikku Huopalahti on valmis. Sitä rajaa lännessä sen nimikkomerenlahti, idässä Mannerheimintien loppupää, etelässä ennen Meilahtea pieni puistokaistale sekä Munkkiniemeen johtava Paciuksentie. Pohjoisessa Vihdintien monikaistainen alkupää tekee selkeän rajauksen Pikku Huopalahden ja Haagan välille. Pikku Huopalahti on poikkeustapaus muutenkin kuin olosuhteiltaan, mutta osaltaan juuri niiden ansiosta. Se on selvästi luettava, yhtenäinen ja persoonallisesti suunniteltu kaupunginosa, joka sijaitsee vanhempien asutusalueiden välissä eräänlaisena postmodernina saarekkeena. Sijainniltaan se on myös ratkaisevan lähellä keskustaa. Se ei liity uudempien lähiöiden harmaaseen joukkoon, niihin, jotka sijaitsevat jossakin Etelä-Haagan tuolla puolen tai vastaavasti idässä, Herttoniemen takana.

Onko sellainen kerroksellisuus, vai pitäisikö sanoa fragmentaarisuus hyvästä, jossa kaupunginosat ja niitä pienemmät alueet erottuvat kokonaisuudesta värikkäinä yksilöinä? Vai pitäisikö esteettisenä ihanteena olla koko kaupungin kattava, yhtenäisen toimiva ja arkkitehtonisesti vahvan persoonallinen perusilme? Jos voisi suunnitella aivan uuden kaupungin ja rajata sen tietyn kokoiseksi, jälkimmäinen saattaisi ainakin formaalein perustein olla täydellisempi vaihtoehto. Tällä kaupungilla voisi tietenkin olla erinäköisiä alueita ja osia, mutta niiden kontrastointi muihin osiin olisi mielekästä ja suunniteltua.

Onko siis ylipäätään mahdollista rakentaa aivan uutta kaupunkia? Entä sellaisen, joka olisi selkeästi hahmoteltavissa oleva kokonaisuus? Mitkä asiat tekevät kaupungista sopusuhtaisen? Amerikkalainen Kevin Lynch pohti näitä asioita jo 1960 ilmestyneessä kirjassaan The Image of the City. Hän olettaa, että kaupunkisuunnitteluun voi lähteä puhtaalta pöydältä, mikä ei enää vaikuta realistiselta ajatukselta. Pitää kuitenkin muistaa se valtava muutos, joka neljässäkymmenessä vuodessa on tapahtunut sekä aatteellisesti että konkreettisesti rakentamisen määrässä. Lynch esittää varsin hyviä kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkiympäristön havaitsemiseen liittyviä teesejä. Kauniin, toimivan kaupungin tärkein ominaisuus on Lynchin mukaan luettavuus (legibility, Lynch 1960, 2), joka määräytyy muun muassa sen mukaisesti, kuinka selkeästi kaupunginosat muodostavat kokonaisuuden. Jos kaupunki on selkeästi luettavissa, se on myös hyvin organisoitu ja siellä on helppo liikkua ja löytää tiensä. Luettavuuteen vaikuttaa välittömän ympäristön visuaalisuus, tarkemmin sanottuna erillisten rakennelmien tai kohteiden kuviteltavuus (imageability). Se on Lynchin sanoin "fyysisen objektin ominaisuus, joka suurella todennäköisyydellä antaa vahvan kuvallisen vaikutelman" (mts., 9).

Teoriassa ei ole mahdotonta suunnitella aivan upouusi kaupunki alusta loppuun ja rakentaa se jonnekin maailman kolkkaan, kunhan mittasuhteet pysyvät jokseenkin vaatimattomina. New Yorkin kokoisen kaupungin yhdenmukaista rakentamista on vaikea suhteuttaa mihinkään ajalliseen, resurssipoliittiseen, suunnittelulliseen tai inhimilliseen kehykseen. Lapuan kokoisen kaupungin suunnitteleminen ei taasen tunnu aivan utopistiselta. Saattaisi kuitenkin olla tarkoituksenmukaisempaa puhua kaupungista, jonka kehityksellä on tarkoin määritelty kattotavoite joka estää sitä leviämästä yli äyräiden. Kyse olisi siis eräänlaisesta design-kaupungista, jolla on valmiiksi mietitty tarina alkuineen ja loppuineen ja jonka pitäisi ottaa huomioon myös asukkaat, sillä vain mielikuvitusmaailmassa voi ensin rakentaa kaupungin ja vasta sitten täyttää se asukkailla. Mutta ehkä tätä utopiaa voidaankin laajentaa filosofisessa tarkoituksessa. "Alkuperäinen aavekaupunki" -tapaisen ajatusleikin avulla voi tarkastella kaupunki-ilmiön ontologista rakennetta, johon ihminen kaiken järjen mukaan on perustavasti sekoittunut.

Kaupungilla on selvästi funktionaalinen ulottuvuus, ilmeinen käyttö ja tarkoitus. Onko mahdollista pelkistää tämä funktionaalisuus suunnittelun rakenteisiin, puhtaan esteettisiin alkutekijöihin ja unohtaa ihmiset kokonaan? Ilman ihmistä ei ole kaupunkia, eikä kaupunkia ilman ihmistä -voi pitää paikkansa pitävänä lauseena. Ehdotan kuitenkin jälkimmäisen osan jättämistä pois ja laajan taideinstitutionaalisen ajattelun soveltamista. Niin laajan, että se ulottuu museoiden ja gallerioiden temppeleistä käsittämään kaupunginkokoisen, mammuttimaisen taideteoksen. Kaupunkiteos on pienempi kuin luonto, jonka monet ympäristöestetiikan ajattelijat vertaavat taiteeseen. Kaupunkiteos on suurempi kuin yksittäinen rakennus, joka käsitetään arkkitehtoniseksi luomukseksi ja joka nauttii laajempaa esteettistä ymmärrystä. Arkkitehtuurille vuosisatojen kuluessa vakiintunut asema taidemuotona mahdollistaa esteettisten kriteerien hyödyntämistä, kun etsitään taidemääritelmää näinkin suuressa mittakaavassa.

Suomen kokoisessa taidemuseossa "design-Lapua" olisi osin kuin Duchampin pisuaari, joka taidekontekstissa lakkaa olemasta käymälälaite. Toisaalta kaupunki muuttaa ontologisesti muotoaan kun se siirretään taiteen piiriin, toisaalta se on jo perustekijöissään taidetta, nimittäin arkkitehtuurina. Käsitteellisesti ja taiteen näkökulmasta katsottuna tyhjä kaupunki voi saada oikeutuksen ja näyttää jopa selkeältä, mutta inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna se on kyseenalainen projekti. Jos kaupunki on taideteos, se on sitä ajan ja sattuman myötä, ei ihmisiä vierastavana monumenttina. Kaupungin valmiiksi rakentaminen ei vastaa kaupungin luonnollista kehitystä. Ensin on tiuhaan asutettu kylä, joka muodostaa tietynlaiset puitteet elämälle, sitten se laajenee kaupungiksi, jolloin edelliset puitteet ja samalla alkuperäinen henki hukkuvat monen tekijän muodostamaan näkemykseen. Näin syntyy kaupunkimiljöön rakenteellinen moneus ja rikkaus.

Ihmisellä on myös koruttomampi puoli, jonka kautta muodostuu nihilistinen suhde kaupunkiteoksen edustamaan taiteeseen. Asuessaan kaupungissa ihminen tuo siihen hänen itsensä määrittelemän ajan, kulumisen ja käytön jotka tuhoavat taiteen, tekevät siitä arkisen banaalin, häivyttää sen ja hukuttaa sen näennäisyyteen. Aika on olennainen, koska kaupunkia ei voi perinteisessä mielessä käsittää taideteokseksi ilman ajan tuomaa etäisyyttä. Tämä on kaupungin ontologisessa määrittelyssä otettava huomioon. Ajallinen ulottuvuus on nähdäkseni kaksitasoinen. Historiallinen perspektiivi auttaa kerrostumien kautta ihmisiä huomaamaan tärkeitä virstanpylväitä rakennustaiteessa ja sitä kautta kaupunkiympäristön narratiivisuuden. Paradigmaattiselle kaupunkiteosnäkemykselle lomittainen - ei vastakkainen - aikakäsitys löytyy arjen häilyvyydestä, jonka jatkuvaa informaatiovirtaa ei pidä sivuuttaa, vaan päinvastoin huomioida esteettisessä katsannossa. Itse asiassa siitä ei voi välttyä, sillä arki on suorastaan päällekäyvää estetiikkaa, kuten Ossi Naukkarinen on huomauttanut. Kaupunki määrittyy siis sekä historiallisesti että välittömästi, yhtä aikaa vastavuoroisesti ja ristiriitaisesti.

Ihminen ja kaupunki

Jokainen kokee kotikaupunkinsa eri tavalla, mutta harva suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Jos on asunut kotikaupungissaan lapsesta saakka on side siihen henkilökohtainen ja kaupunki on kuin vanha ystävä. Kaupunkiin aikusena muuttanut muodostaa toki pidemmän päälle henkilökohtaisen suhteen siihen, mutta suhteella on aina ulkoinen vertailukohde, toinen alkuperä. Ihminen, joka on koko ikänsä asunut kaupungissa ei ehkä ymmärrä maalaisen ajattelutapaa ja päinvastoin. Jokainen kokee oman asuinpaikkansa hartaammin kodiksi. En helposti miellä kotia fyysiseksi tai neiliömetrein mitattavaksi paikaksi, se on pikemminkin paikka mielessä ja sydämessä. Kotikontu, kotipaikka, kotikaupunki ovat kuitenkin hyödyllisiä termejä, jotka ilmaisevat tuttuja paikkojen kokonaisuuksia, joissa myös harrastetaan sosiaalista kanssakäymistä ja muuta toimintaa. Ne ovat myös paikkoja, joiden kanssa ollaan sinut. Tällä tarkoitan ensinnäkin luontaista perehtyneisyyttä kaupunkiin tai johonkin sen osaan, niin että löytää tiensä jalan, autolla tai joukkoliikenneneuvoilla. Joihinkin liikennemuotoihin on ehkä erityisesti mieltynyt tai ehkä jokin reitti puhuttelee ja vaatii säännöllistä käyttöä. Kun olemme sinut ympäristömme kanssa tiedämme myös, missä paikoissa me viihdymme ja missä emme. Me kenties vierastamme, jopa pelkäämme joitakin alueita. Joihinkin paikkoihin meillä on henkilökohtainen tunneside, toisten suhteen olemme omaksuneet tietyn asenteen huolimatta siitä, olemmeko käyneet niissä vai ei. Me luokittelemme esimerkiksi tietyt kahvilat trendipaikoksi julkisivun ja asiakaskunnan perusteella.

Kotikaupunki on monessa mielessä kuin vanha ystävä. Se on tuttu ja luotettava, paikka josta me välitämme ja joka tuntuu kasvavan ympärillemme, luoden puitteemme ja elinpiirimme. Sen esteettisesti miellyttävät piirteet eivät enää yllätä, niitä olemme tottuneet katselemaan samalla tavalla kuin katsoisimme tauluja, jotka olemme ripustaneet asuntomme seinille. Maalaukset erottuvat tapetista kuten kauniit rakennelmat muusta ympäristöstä. Vuodenajat ja vuorokaudenajat estävät pahinta kyllästymistä arkimiljööseen, silti sama maisema vuodesta toiseen kohdattuna puuduttaa. Eihän se muuten olisi aidosti kotoinen. Asian laita on täysin erilainen kun käymme vieraassa kaupungissa. Kaikki on uutta ja kiinnostavaa, tai toisaalta uutta ja hämmentävää, kun ei oikein löydä tietään. Kaupungissa on tavallaan turvallista eksyä ja jos ei ole kiire, harhaileminen saattaa olla antoisaakin. Eksymisaspekti on myös analyyttisessä mielessä tärkeää uuden maiseman kohtaamisessa, se paljastaa enemmän kulkijasta kuin ympäristöstä. Sekä Kevin Lynch että Taina Rajanti käyttävät labyrinttiä vertauksena. Lynchin kaupungissa labyrinttimäinen mysteeri on nautinnollista pieninä ja yllättävinä annoksina, jotka ovat osana selkeämpää, hahmoteltavissa olevaa kokonaisuutta. Puhdas kaoottisuus, jossa ei ole päätä eikä häntää, on pelkästään epämiellyttävää. Rajannin ihmisyyden läpitunkemassa kaupunkinäkemyksessä labyrintti on samanaikaisesti arvoitus ja ratkaisu ja se palautuu poliksen edustamaan paradoksaaliseen ajatteluun. Labyrintti on Giorgio Agambein sanoin "spatiaalinen malli joka symboloi inhimillistä kulttuuria" (Rajanti 1999, 94). Labyrintti on myös helposti verrattavissa ihmisen koukeroiseen ajatteluun. Asiaan päästään mutkien kautta ja kierteleminen itsessään vaikuttaa useasti oikeammalta ja luontevammalta kuin rationaalinen, suoraviivaisempi ajattelu.

On mielenkiintoista pohtia, miten ihminen navigoi kaupunkikontekstissa. Sokkeloisuus saattaa olla joko suunnitteluvirhe tai arkkitehdin tarkoitus, joskus molempia. Kevin Lynch tarkastelee asiaa kaupunkisuunnittelun kannalta sekä ylhäältä käsin, kaavoituksen näkökulmasta, että inhimillisen kokemisen kautta. Ympäristöstä poimitun näkymän voi analysoida kolmiosaisena kokonaisuutena. Ensinnäkin näkymällä on identiteetti, joka erottaa sen muusta maisemasta; toiseksi sillä on rakenne, jota voi pitää sen muodollisena ominaisuutena. Tämän lisäksi kohteella on merkitys, erityinen suhde havaitsijaan, joka voi olla luonteeltaan käytännöllinen, esteettinen tai vaikkapa emotionaalinen. Mahdollisuuteemme havaita ja muodostaa suhteita paikkoihin ja näkymiin vaikuttaa edellisessä osiossa mainittu kuviteltavuus, joka puolestaan vaikuttaa kaupungin kokonaiskuvan selkeyteen eli luettavuuteen. Luettavuus ei tarkoita vain reitin löytämistä, se on myös kaupungin formaalinen esteettinen kriteeri. Siihen vaikuttaa osien yhteensopivuus, vastavuoroisuus sekä kaupunkikokonaisuuden suunnittelullinen johdonmukaisuus, johon liittyy kasvuvara. Kaupungin ei myöskään saisi olla yhdenmukaisen tylsä, vaan sen pitäisi sisältää mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät luettavuuden kustannuksella saa olla liian anarkistisia. Lynch kuvaa ihannekaupunkia, jonka realistisuudesta voi ja pitää varsinkin suomalaisessa kontekstissa kiistellä. Hänen antamansa idealistiset ja melkeinpä yleispätevät suuntaviivat voi kuitenkin pitää hyödyllisinä kaupunkirakentamisessa.

Miten ihminen jäsentää kaupungin mielessään? On vaikea kuvitella, että kenelläkään olisi yksityiskohtaista karttaa päässään, ja tuskin kukaan on käynyt kaikkialla kaupungissa. Suurkaupunginkin voi tuntea hyvin, mutta täysin kattavaa, kokonaisvaltaista käsitystä ei liene kenelläkään. Ihminen erottelee kaupungista hänelle tärkeimmät kadut, rakennukset ja alueet; muut osat määräytyvät muistikapasiteetin ja suuntavaiston mukaisesti jonkinlaiseksi yleiskuvaksi. Tämä on jokaisen mielikuva kaupungista fyysisenä ympäristönä.

Lynchin mukaan kaupunkikuvan voi analysoida viiden avainkäsitteen avulla: polut (väylät) eli esimerkiksi kadut ja junaradat; reunat eli rannat, muurit, aluerajat; alueet eli kaupunginosat, mukaanlukien pienemmät kokonaisuudet kuten korttelien muodostamat kokonaisuudet; risteyskohdat eli keskittymät, risteykset, torit ja aukiot; maamerkit, jotka voivat olla lähes mitä tahansa: supermarket, kukkula, kyltti (Lynch 1960, 47-48). Polut määräytyvät usein jokapäiväisen elämämme mukaan. Määriteltäessä paikan sijainti käytetään useasti kadunnimiä, laajemmassa kontekstissa alueiden nimiä. Väylällistä ajattelua edustaa myös autoa ajaessa nopeimman reitin miettiminen tai kävellessä oikopolut. Poluista tulee jokapäiväinen rituaalimme, jolloin kiinnitämme huomiomme aina samoihin ympäristön muodostumiin ja olemme niin turtuneet niihin että emme muuta huomaakaan. Toisaalta arkiväylät ovat turvallisia. Tiedämme tarkalleen miten mennä tiettyyn paikkaan ja kuinka kauan se kestää. Tieristeykset ovat lähinnä autoilijoille tuttuja ilmiöitä, varsinkin ne monumentaaliset liikennesolmut, joissa ruuhka-aikana kökötetään ja kiroillaan. Torit ja aukiot ovat alueiden keskeisiä solmupisteitä; niistä vanhimmat sijaitsevat yleensä kaupungin keskustassa ja muodostavat alkuperäisen kaupallisen ja toiminnallisen keskipisteen, kauungin historiallisen sydämen. Kaupunkijäsennyksessä risteyskohdat auttavat määrittelemään keskeisyyttä, mutta laajemmassa kontekstissa ne eivät toisaalta merkitse juuri mitään. Rajat ovat kaupungissa näennäiset ja lähinnä viittauksenomaiset, mutta on niissä konkreettisia elementtejäkin. Julkisen liikenteen maksuvyöhykkeistä on hyvä tietää etukäteen, jos haluaa välttää sakkoja. Helsinkiläisille tuntuu olevan erityisen tärkeää korostaa oman kaupunkinsa rajoja ja siten erottua maaseudusta. Tärkein elementti kaupunkijäsennyksen kannalta on kuitenkin alueellinen ajattelu ilmansuuntineen. Useimmat ihmiset muodostavat rakenteellisen kuvansa kaupungista jakamalla sen kaupunginosiin, lähiöihin ja muihin alueisiin. Maamerkit ovat alueiden persoonallisia identiteetinmäärittäjiä, jotka erottuvat muista kaupunkikuvatyypeistä siinä, että ne koetaan "ulkopuolisesti". Esimerkiksi Kannelmäen Maxi-market on lähiön erottuvin ja sille leimallisin rakennelma, jonne tullaan kauempaakin. Ulkoa katsottuna se on alueen näkyvin maamerkki, sisältä se on vain tavallista isompi kauppa. Maamerkit auttavat kävijöitä muistamaan missä lähiössä he ovat ja värittävät edes hieman betoninharmaata monotonisuutta.

1970-luvun kaupunginosien kohdalla on vaikea puhua kauneudesta, mutta onko niissä toisenlaista estetiikkaa, vaikkapa inhorealistisessa mielessä? Mikä on kokemamme esteettisyys kaupunkiympäristössä? Olen edellä tarkastellut kaupunkia yhtenä suurena teoksena, mutta tähän oli vaikea sovittaa ihminen missään muodossa. Ihminen on siis nähtävä osana kaupunkia taideteoksena, sillä ihminen vaikuttaa kaupunkiin joka hetki ja on oleellinen osa sitä vilinää, jota ilman kaupunki ei vaikuttaisi kaupungilta. Taiteilijana ihminen on myös kaupungin tulkitsija. Hän tuo urbaanin estetiikan taiteen piiriin runona, lauluna, kirjana tai maalauksena, joka peilaa hänen tuntojaan. Arkkitehtuuri on ilmeisin esteettinen kokemussfääri kaupunkiympäristössä, peruskuvasto, johon on helppo viitata. Tietyt rakennukset toimivat tosiaankin määrättyjä asioita ilmaisevina kuvina tai merkkeinä, mutta liiallisen analysoinnin myötä ne muuttuvat etäisiksi, vieraiksi. Silloin ne eivät enää vaikuta ole ihmiskäden tekemiltä rakennuksilta vaan arkkitehtuurin saaperäisiltä luomuksilta, jotka ovat alkaneet elämään omaa elämäänsä Tuntuu kuin tämä olisi ajallemme ominaista ajattelua. Jospa me siis sittenkin asumme monumentaalisessa aavekaupungissa, joka on meille vieras? Ihmisyhteisö on vielä tallella, mutta sen puitteet ovat muuttuneet. Toiseuden aspekti on näin lopuksi hyvä ottaa esiin, koska ilman sitä ei voisi puhua tietyistä esteettisistä ilmiöistä urbaanissa miljöössä.

Ensin pitää kuitenkin palauttaa mieleen ajattelutapa, joka alkoi murentua 1800-luvulla ja kuoli sitten lähestulkoon pois. Tarkoitan sitä, kuinka ihminen koki luonnon toiseutena. Ihmisen luoma kulttuuri ja sivilisaatio oli yhdessä nurkkauksessa ja toisessa, kaukaisessa nurkkauksessa vaani ylevä luonto primitiivisen pelottavana. Nykyään halutaan takaisin luontoon. Luontoa pidetään kauniina ja arvokkaana, sitä suojellaan laajasti eikä sitä juurikaan pelätä, vaikka myrkyllisiä eläimiä kuhisevaan viidakkoon hirvittäisikin mennä. Luonto on ihannepaikka, se edustaa naturalistisessa mielessä alkuperäämme, siis kotiamme, ja luontoon ja luontokappaleisiin liitämme merkittävän eettisen ulottuvuuden. Luonnollisuutta pidetään hyveenä, ei niinkään useasti järjellisyyttä, kuten muunnoin. Luonto ei ole enää meille vieras. Tiede, elinkeinoelämä ja energiatuotanto ovat valloittaneet sen meille. Televisiodokumentissa leijona nappaa gasellin, paperiteollisuus pyörittää Nokian ohella maatamme ja luontaistuotekaupat myyvät tervettä elämää. Luonto ei ole enää merkittävässä mielessä toinen; aivan erilaiseksi ja varteenotettavaksi toiseksi on sen sijaan muodostunut kaupunki.

Kaupunki on samalla koti ja uhka. Sen laajeneminen uhkaa luontaista ympäristöä, sen saastepilvet kohoavat mustina synkkinä muistutuksina edistyksellisyyden hinnasta. Kaupunki on viidakko, joka kuhisee aivan omanlaisia myrkkykäärmeitä. Se on niin suuri, että joku sen osista saattaa olla vieras ja luotaantyöntävä: on siis jälleen käytettävä sanaa toiseus. Esimerkiksi Jakomäki on monille helsinkiläisille lähes myyttinen, puliukkojen ja linnakundien asuttama väkivaltainen lähiö, josta kaikki puhuvat mutta jossa nähtävästi vain jakomäkeläiset ovat käyneet. Monet eivät myöskään ymmärrä juna-asemilla maleksivia nuoria, jotka juovat, kiroilevat ja huutavat. He ovat kuitenkin ihmisinä osa sitä suurta taideteosta, jota kaupungiksi kutsumme. Aikaansaannoksemme, synkeät sosiaaliset syy-seuraus suhteet ja vallan kasvoton, byrokraattinen iki-liikkuja elävät omaa todellisuuttaan, ennakkoasenteemme ja ahdistuksemme aineellistuvat tässä vieraassa, toisessa kaupungissa. Se ilmenee vieraantumisena itsestämme, itseinhon ja välinpitämättömyyden kautta. Toinen kaupunki on kaikkea sitä, minkä kanssa emme ole sinut. Toinen kaupunki on ulkona, jossain, mutta myös täällä, ihon alla.

Lähteet

Kirjakka, Marjut (1997). "Kaupunkien ajallisista kerrostumista", Liisa Knuuti, toim., Aika ja kaupunki, Espoo: Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun täeydennyskoulutuskeskus, 27-35.

Lynch, Kevin (1960). The Image of the City. Cambridge and London: The MIT Press.

Rajanti, Taina (2000). Kaupunki on ihmisen koti. Elämän kaupunkimuodon tarkastelua. Helsinki: Tutkijaliitto 1999.