Antti Kiuru

Paikan henki - genius loci

Paikka koostuu ihmisistä, rakennuksista, puista, pensaista ja muista käsinkosketeltavista elementeistä, ja kun sitä tarkastellaan mielen tasolla, elementtejä löytyy lisää. Norjalainen arkkitehti ja arkkitehtuurin tutkija Christian Norberg-Schulz on tutkinut paikkaa ilmiönä. Käsitteellä genius loci - paikan henki - hän viittaa erityisesti paikkoihin, joissa on hyvä olla, joista löytyy "se jokin", henki. Paikan eri elementit luovat ilmapiirin, joka myös vaikuttaa siihen, miten voimme. Paikan henki ilmenee, kun ihmisillä on hyvä suhde luontoon niin psyykkisessä kuin fyysisessäkin mielessä.

Jotta voi tuntea paikan hengen, on tutustuttava ja samaistuttava ympäristöön. Tämä on helpompaa, jos omat juuret ovat kyseisessä paikassa tai samantyyppisisissä paikoissa. Jos ympäristön rakenne on heikko, ihminen tuntee helposti itsensä eksyneeksi ympäristössä. Ironisena esimerkkinä heikosta rakenteesta ja hengettömyydestä esittelen myöhemmin espoolaisuuden.

Lapinlahden sairaalalla on tähän asti ollut melko selkeä, eheä identiteetti. Sairaala toimii ilmeisen hyvänä parantavana yhteisönä - niin potilaille kuin henkilökunnallekin. Uhka Lapinlahden mielisairaalan sulkemisesta on saanut aikaan voimakkaan suojelureaktion helsinkiläisissä. Inhimillistä arvoa omaavaa paikkaa ei saa noin vain muuttaa rahoiksi ja jo sen tarkasteleminen vain lukuina nostattaa karvat pystyyn yhdellä jos toisellakin. Voi kuitenkin kysyä, miksi joillakin rakennuksilla tai paikoilla on enemmän tunnearvoa kuin toisilla. Lapinlahden ja VR:n makasiinien herättämän kansalaisaktivismin myötä on jopa havaittavissa näiden rakennusten paikan hengen välittymistä seinien sisäpuolelta suuremman yleisön tietoisuuteen.

Yleensä jo paikan hengen mainitseminen kertoo, että kyseessä on ainakin joillekin ihmisille merkityksellinen paikka. Jos paikalle annetaan keskustelussa "henki" ja sen puolesta taistellaan, on kyse tärkeästä ympäristöstä. Henki osoittaa, että paikka mielletään eläväksi, jopa ihmiseen rinnastettavalla tavalla.

Paikan henki - kohtaaminen ja elävyys

Sana genius loci (paikan henki) on peräisin muinaisilta roomalaisilta, jotka uskoivat, että kaikella olevalla on oma varjeleva hengensä. Henki antaa elämän niin ihmisille kuin paikoille, ja vaikka sitä ei voi varsinaisesti nähdä, sen voi tiedostaa ja tuntea.

Christian Norberg-Schulz on tutkinut kaupunkeja ja niiden ominaisluonnetta tämän käsitteen avulla. Hän lähestyy kaupunkia yksilön kokemuksen, arkkitehtuurin kielen ja kaupunkitaiteen kautta. Ihminen tulee läsnäolevaksi kaupunkiin tutustumalla sen käytäntöihin ja oppimalla ymmärtämään kaupunkiympäristöä, jolloin täytyy olla läsnä sekä kaupungissa että kaupungille. Käsitys kaupungista taiteena perustuu sen niin ajallisiin kuin eri yhteiskuntaluokkien kerrostumiin. Tärkeitä ovat tyylit, jotka muodostavat kaupunkikuvan, sekä vuorovaikutus rakennetun ympäristön ja asukkaiden välillä.

Ihmisten tapa olla paikoissa on olennaista rakennetussa ympäristössä. Miten ihmiset hoitavat, kohtelevat ja kunnioittavat elinympäristöään on aistittavissa, vaikka asuinympäristöä ei koettaisi muuten kovin miellyttäväksi. Myös tottumus ja lapsuudenympäristö on otettava huomioon. Mäen päällä kasvaneen voi olla vaikea sopeutua laakson pohjalle, ja päinvastoin. Jos ihminen joutuu asumaan paikoissa, joita hän ei koe miellyttäviksi, seurauksena on usein välinpitämättömyys, jonka seurauksena on vaikeaa saada tuntuma paikan henkeen.

Jotta voi tuntea paikan hengen, tulee Norberg-Schulzin mukaan samaistua paikkaan. Identifikaatio tarkoittaa, että olemme ystäviä paikan kanssa. Paikan ominaislaatuun ja identiteettiin kuuluu niin ilmasto kuin muutkin olosuhteet, joiden kanssa elämme. Norberg-Schulzin näkökulma paikkaan on melko psykologinen. Hän tarkastelee paikkaa eheänä ja laajana kokonaisuutena ja kirjoittaa: "Objektit, joihin samaistumme, konkretisoituvat lapsuudesta opituista asioista. Kun uudet paikat ovat tuttuja, ne yleensä muistuttavat lapsuudesta." Paikka on näin aina yhteydessä kokijan persoonaan.

Artikkelissaan "Stedsbruk" (Norberg-Schulz 1994) Norberg-Schulz painottaa kaupungin kokemisessa välitöntä kokemista paikasta sekä kokonaisvaltaisen tunnelman aistimisen merkitystä. Hän esittää, että kaupunkiin tulisi tutustua tietyssä järjestyksessä. Saapuessamme paikkaan hahmotamme sen ensivaikutelman perusteella. Tämän jälkeen edessä on paikan kohtaaminen, jossa vertaamme sitä ensivaikutelmaan sekä mielikuvaan, joka on mahdollisesti muodostunut jo ennen saapumista paikkaan. Näiden seikkojen perusteella meille tulisi muodostua yhteisymmärrys paikan kanssa.

Ajatus, että pitäisi tutustua paikkaan tietyssä järjestyksessä, on kuitenkin omituinen. Norberg-Schulz ei tarpeeksi huomioi yksilöllisiä tapoja tuntea paikan henkeä. Mielestäni paikan hengen yleensä tuntee kun paikassa on vahva oma luonne, mutta sen löytämiseen eivät kaavamaiset lähestymistavat paljon auta. Myös pyrkimys liiallisen objektiivisuuteen voi johtaa siihen, että aitoa paikan henkeä ei tunne koskaan. Onhan hengen tunteminen aina henkilökohtaista. - Toisaalta tiedostamattaan ihmiset saattavat usein lähestyä paikkaa Norbeg-Schulzin kuvaamalla tavalla.

Paikan henki voi olla vahva sekä rakennetuissa että luonnonympäristöissä, mutta se ei ilmene välttämättä joka paikassa ja sen huomaaminen vaatii herkistymistä ja esteettistä asennoitumista yksilöltä. Paikan hengen voi tuntea myös "tapauksen" yhteydessä, ja esimerkiksi Lapinlahden kohdalla paikan hengen voi aistia ihmisten kautta. Termin hyvä puoli on mielestäni, että pysyvyyttä ei käsitetä muutoksen vastakohtana. Henki elää ajassa. On sen sijaan vaikeaa määritellä ne ympäristöt, joissa on oma henki, ja erityisen vaikeaa on todistaa, että muutkin pystyvät aistimaan sen.

Paikan hengestä ja ihmisistä voi puhua samalla tavalla. On yhtä vaikea selittää, miten toiset voivat oppia tuntemaan tietyn paikan hengen, kuin kuvailla tarkasti ihmisten luonteenpiirteitä. Samalla tavalla kuin puhutaan henkilökemiasta ihmisten välillä, voisi puhua kemiasta ihmisten ja paikan välillä. Kun herkistää itsensä paikalle ja pyrkii olemaan yhtä sen kanssa, voi aistia sen todellisen arvon. Paikan hengen tunteminen vaatii siis virittäytymistä samalle aaltopituudelle paikan, sen ihmisten, rakennusten ja muiden elementtien kanssa. Tämä vaatii ajallisen jatkumon tiedostamista ja sen suhteuttamista sekä itseensä että muihin ihmisiin. Ihmisiä tulee ja menee, mutta paikat pysyvät, myös muuttuessaan.

Norberg-Schulzia voi myös mielestäni kritisoida siitä, että hän yrittää rakentaa liian kaikenkattavaa teoriaa. Hän esimerkiksi puhuu hyvin laaja-alaisesti paikan eheästä identiteetistä ja sen hengestä, yhdistäen pienet yksityiskohdat maailmankaikkeuteen. Tämä ei auta termien ymmärtämistä. Tässä suhteessa Norberg-Schulzin tarkastelu on lähellä luonnonfilosofiaa ja itämaista ajattelua. Hän myös käsittelee genius locin käsitettä itsestäänselvyytenä, vaikka moni varmasti suhtautuu siihen epäillen. Nähdäkseni käsite onkin käyttökelpoinen jos sen ymmärtää metaforisesti. Silloin se voi auttaa ymmärtämään paikkaa elettynä, koettuna tilana.

Norberg-Schulz onkin termillä genius loci kieltämättä onnistunut avartamaan paikan ymmärtämistä. Se kiinnittää huomion paikkojen ja rakennusten inhimillisen arvon, kun alueiden, maisemien ja rakennusten arvo muuten usein määritellään vain numeroin ja taloudellisin laskelmin. Asuntojen arvo määritellään esimerkiksi asuntoneliöiden mukaan, ei paikan kokonaisvaltaisen tutkimisen ja välittömän kokemuksen perusteella.

Onko espoolaisuus uhka Lapinlahdelle?

Voi ajatella, että esimerkiksi kaupungissa juuri paikan hengen tulisi pysyä. Silti käsite myös mahdollistaa muutoksen siinä, missä tunnelman käsite on enemmän hetkellinen ja sidottu tilanteisiin. Paikan henki on sen sijaan yhtä aikaa pysyvä ja muuttuva. Vuosienkin jälkeen saattaa aistia jotakin "samaa" kaupungissa, vaikka se olisi muuttunut paljonkin arkkitehtonisesti, sillä paikan henki muodostuu useasta eri osasta: ihmisistä, historiasta, kulttuurista, vuodenaikojen rytmistä. Paikan henki on prosessi ja se muuttuu jatkuvasti, mutta muuttuessaankin se ei muutu toiseksi, vaan pysyy kuitenkin samana. Silti jos kaikki vanha puretaan ja sen tilalle rakennetaan uutta, ei identiteettiä pääse muodostumaan. Prosessi katkeaa ja henki katoaa. Paikoista tulee tiloja, joihin ei juurruta, vaan joihin vain pysähdytään hetkellisesti.

Esimerkkinä paikattomuudesta toimiii Jukka Relanderin toteamus Espoosta kirjassa Espoo - totuus Suomesta: "Kun paikka ja aika lakkaavat, ja juuriltaan repäisty perinne sijaitsee muualta tuodun modernin sisällä olemme saapuneet Espooseen. Se on historian musta aukko, jossa massa muuttuu energiaksi (Neste) ja energia materiaksi (Nokia) ajan ja paikan kumotessa toisensa. Espoo ei siis sijaitse Espoossa, sillä Espoo ei sijaitse vaan on, jossain ajan ja paikan tuolla puolen." (Nevanlinna ja Relander, toim. 2000). Kirjassa espoolaisuus käsitetään Suomena pienoiskoossa ja siihen suhtaudutaan ironisesti. Espoo ei ole mitään eikä missään, se on lähinnnä postmoderni hajotettu tila. Ilmaisut "on vähän espoolainen" tai "espoolaista" tulkitaan kirjassa niin esteettisesti kuin psykologiseksi ihmiskuvaksi. Espoolaisuus kunnallisessa päätöksenteossa voidaan ymmärtää ympäristöä tuhoavaksi, hajottavaksi ja talouskeskeiseksi ajatteluksi. "Espoo on kuin sateenkaarihallitus, vain keskusta puuttuu."

Kirjasta löytyy Lapinlahden sairaalan tapaukseen sopivia esimerkkejä, sillä jos Lapinlahtea jokin uhkaa, niin se on juuri espoolaisuus niin päätöksenteossa kuin fyysisestikin. Se lähestyy Helsinkiä länsiväylää pitkin. Lauttasaaren rantojen "hienojen" luksustalojen myötä se on jo syönyt osia Helsingistä. Nyt se hivuttautuu eteenpäin yrittäen takertua Helsingin alitajuntaan - Lapinlahden sairaalaan. Siitä se pääsisi mukavasti käsiksi kantakaupunkiin ja voisi levittäytyä kohti keskustaa kuin pahalaatuinen syöpäkasvain.

Luonto, historia ja arkkitehtuuri osana Lapinlahden henkeä

Pauline von Bonsdorff korostaa elävyyttä paikan hengen käsitteen olennaisena ominaisuutena. Hän esittää, että käsitteen kriittisen ja luovan käytön mahdollisuudet löytyvät kun huomioidaan “luonnon ja rakennetun ympäristön fyysisten piirteiden vuorovaikutus ihmisten käyttäytymisen ja kokemuksen, mutta myös historiallisten ja utooppisten elementtien ja rakenteiden kanssa. Jos jokin näistä jää huomioimatta, henki muuttuu staattiseksi perustaksi ja paikka museoksi kuolleille sieluille.” (von Bonsdorff 1998, 226).

Rakennetussa ympäristössä ihmiset tekevät paikat ja paikat tekevät ihmiset. Ajatuksen voi soveltaa myös luontoon: eliöt muodostavat kokonaisuuden elottoman luonnon ja toistensa kanssa. Ihminen määrittää itsensä ympäristönsä kautta ja samalla ihminen rakentaa ympäristöään. Paikat alkavat näyttää asukkailtaan ja toisaalta rakennukset toimivat heijastumina ajasta, jolloin ne rakennettiin. Kun ympäristöön tutustuu, siitä löytyy tietoa ja polkuja ihmisiin, luontoon ja historian tapahtumiin. Kaikki on vaikuttanut kaikkeen. Näin ollen ympäristö pysyy elävänä ja kehitys on myönteistä, jos sen eri juonteita vaalitaan. Norberg-Schultz korostaakin ystävyyttä luonnon kanssa - sen kanssa on tultava toimeen.

Useilla alkuperäiskansoilla on suora kosketus luontoon ja he elävät kunnioittaen sitä. Kaikkialla asukkaat ovat myös joutuneet sopeutumaan elinoloihinsa. Pohjolassa, jossa talvi on olennainen osa elämää, kylmä, lumi ja tuisku ovat omalla tavallaan ehdollistaneet ihmisen sopeutumaan luontoon. Myös rakennetun ympäristön tulisi toimia osana luontoa ja kulttuuria. Rakennetun ympäristön ei saisi olla ihmiselle vieras.

Dimitri Lihatsev kuvaa kirjassaan Johdatus nauruun venäläisen ihmisen suhdetta luontoon ja paikan henkeä eurooppalaisissa ja venäläisissä puutarhoissa ja puistoissa. Puisto on esimerkki paikasta, jossa ihminen haluaa olla osa luontoa ja samalla hallita sitä. Lihatsev kuvaa puistoja ja puutarhoja eri aikakausina, suhtautuen niihin syvällä kunnioituksella historiaa ja eri tyylejä sekä niiden välittämää tunnelmaa kohtaan. Kaikilla aikakausilla on omat esteettiset tunnusmerkkinsä, joka on hävittänyt ja muuttanut puistojen olemusta. Lihatsev kiteyttää: "aika hävittää, mutta se myös säilyttää. Kauneus luo kuollessaan uutta kauneutta" (Lihatsev 1994).

Juuri elävyydessään paikan henki on mielenkiintoinen käsite. Muutoksen mahdollisuus yhdistettynä pysyvyyteen sopii hyvin nykyajatteluun, jossa joko-tai vaihtoehtoja ei useinkaan koeta kovinkaan sopiviksi. Ajatellessani Lapinlahden sairaalaa ja sen henkeä havaitsen syvän ajallisen kerrostuneisuuden niin arkkitehtuurissa kuin pihapiirissä. Sairaalarakennus on useaan otteeseen laajennettu ja se on korjattu melkein huone kerrallaan. Näin ollen siitä on päässyt kehittymään sympaattinen, persoonallinen ja sokkeloinen kokonaisuus kiemuraisine portaineen. Rapistunut maali ikkunanpielissä ja museohuoneiden tunkkainen, mutta arvokas tuoksu tuovat oman lisänsä persoonalliseen ja ainutkertaiseen kokonaisuuteen. Yhtenäisesti, mutta eri aikoina rakennetut päärakennuksen siivet muodostavat rytmisesti vaihtelevan kokonaisuuden. Olisi järkyttävää, jos tähän puututtaisiin ja siitä muodostettaisiin uusi yhtenäinen ja selkeä kokonaisuus. Myös puisto ja muut rakennukset henkivät kukin omaa tarinaansa. Osana tunnelmaa on ajallinen syvyys. Niin jokainen puu kuin talokin on osa paikan henkeä. Vaikka osia muuteltaisiin henki säilyisi, vaikka se muuttuisikin jonkin verran.

Pohtiessaan ympäristön esteettistä arviointia Allen Carlson on esittänyt, miten roskaisenkin ympäristön voi kokea esteettisesti merkitykselliseksi. Kaikki tietävät, että roskat eivät kuulu ympäristöön, mutta silti autonromu tienvarressa voi näyttää hienolta ja olla esteettisesti arvostettavissa (Carlson 1994). Carlson nimeää camp-herkkyydeksi asenteen, jonka mukaisesti kohteet, jotka normaalisti koemme esteettisesti loukkaaviksi voidaankin kokea esteettisesti miellyttäviksi. Tämä tapahtuu kun emme ole turhan pedanttisia vaan hyväksymme, että jotkut paikat näyttävät siltä miltä näyttävät, vaikka toivoisimmekin niiden näyttävän joltakin muulta. Carlsonin mielestä olennaista on myös, että esteettisessä kokemisessa kohdetta arvostetaan juuri sellaisena kuin se on ja sen oman itsensä tähden.

Mielestäni Carlsonin ajatus campista on yhdistettävissä ajatukseen paikan hengestä. Ajallinen kerrostuminen, on se sitten myönteistä tai kielteistä (kuten roskat), kuuluu ympäristöön. Lapinlahden sairaalassa vaikkapa rapistuneet ikkunanpielet ovat campin kautta ajateltavissa miellyttäviksi. Nykyään monet näkevät ne vain epäsiisteinä.

Lapinlahden merkitys

Usein paikoista päätetään muualla kuin niiden ihmisten piirissä, jotka elävät paikassa. Näin on käynyt Lapinlahden sairaalan yhteydessä: ihmiset, joilla ei ole sidettä paikkaan, tekevät päätökset siitä. Tässä suhteessa demokratian huonona puolena voi pitää sitä, että päätöksenteossa enemmistö ratkaisee, vaikka päätös ei ole välttämättä aidosti tärkeä heille. Ne, joille päätös on merkityksellinen, jäävät usein vähemmistön asemaan varsinkin ympäristöä koskevissa päätöksissä. Uuden päätöksenteon suunta tulisikin olla, että yksilöiden kautta luodaan yhteisöllisyyttä. Ulkopuoliset auktoriteetit eivät ole päteviä kertomaan, miten ja missä ihminen elää. Paikan henki tarjoaa hyvän lähestymistavan ympäristöön, koska se ottaa huomioon yksilön osana kokonaisuutta.

Suurin muutos Lapinlahden alueelle olisi nykyisen uhkakuvan toteutuminen - sairaalatoiminnan lopettaminen. Koska ihmiset ovat olennainen osa paikan henkeä, olisi muutos Lapinlahden paikan henkeä tukahduttava. Muu kuin sairaalakäyttö ei voi pitää nykyistä Lapinlahden henkeä yllä. Vaikka seinät pysyisivät paikallaan ja pihapiiri muuttumattomana, ei mielisairaalarakennusta voisi mieltää vaikkapa yrityksen hallintorakennuksen takaa, koska rakennus ei enää olisi mielisairaala.

Olennaisinta Lapinlahden tapauksessa on silti tietysti, että ympäristö vaikuttaa ihmisen paranemiseen. Lapinlahden ainutlaatuisuus sairaalana piileekin osin sen ympäristön kauneudessa. Eihän kaikkien sairaaloiden tarvitse olla 1970-luvun betonirakennuksia loisteputkineen ja desinfioimisaineen tuoksuineen, varsinkaan mielisairaaloiden.

On esitetty, että rakennus on liian huonossa kunnossa sairaalakäyttöön. Lakkauttamista on perusteltu sillä, että sairaalan korjaaminen tulee liian kalliiksi (tässä yhteydessä on esitetty mitä oudompia summia paikan korjauskustannuksiksi). Mielestäni paikan hengen mukainen korjaus ei kuitenkaan yleensä tule kalliiksi, varsinkin jos peruskorjauksen lähtökohtana on, että henkilökunta ja potilaat eivät halua useiden miljoonien investointeja. Peruskorjaus kun usein Suomessa tarkoittaa, että kaikki paitsi rakennuksen kuori uusitaan. On hyvä, jos rakennuksia, joiden käyttötarkoitus on loppunut "luonnollisesti" (esimerkiksi Kaapelitehdas) otetaan uuteen käyttöön, koska silloin uusi käyttötarkoitus joutuu ottamaan haltuunsa rakennuksen koko historian ja siksi myös paikan hengen. Mutta on väkivaltaa paikkaa kohtaan, jos pakotetaan ihmisiä luopumaan heille mieluisasta ympäristöstä, tai rakennusta päätetään ulkoa uudistaa radikaalisti.

On myös muistettava, että Lapinlahden mielisairaala on yksi vanhimmista julkisista rakennuksista koko Suomessa, joka edelleen palvelee alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Uskonkin, että juuri tämä on kasvattanut paikan hengen vahvaksi. Nykyarkkitehtuurissa ei useinkaan luoteta siihen, että rakennuksen tarkoitus tulisi näkyä jo päältäpäin. Kuitenkin vaikkapa "koulusta" tai "rautatieasemasta" tulee useimmille samassa kulttuurissa eläville ihmisille ensiksi mieleen suurin piirtein samanlainen rakennus. Tämä liittyy siihen, että kuten luonnossakin objektilla on syy näyttää tietynlaiselta. Arkkitehtuurissa tulisi luottaa siihen, että kun menemme vaikkapa teatteriin etsimme teatterin, emme ydinvoimalan näköistä rakennusta (kuten Lahdessa on käynyt). Väitänkin, että ellei rakennus näytä "itseltään", sen henki ei pääse kasvamaan yhtä eheäksi ja yhtenäiseksi kuin esimerkiksi Lapinlahdessa, joka näyttää siltä, miltä vanhojen mielisairaaloiden tulisikin näyttää. (Tämä tietysti perustuu osin myös kulttuurisesti syntyneisiin assosiaatioihin ja käsityksiin eri instituutioiden hengestä.)

Lapinlahden sairaalan kohdalla tietyt ihmiset (päätöksentekijät) ovat uhka paikalle ja siihen osallisille: ihmiset ovat uhka toisille ihmisille. Kuitenkin helsinkiläiset ovat yleisesti mielisairaalana säilyttämisen puolesta. Vaikka mielisairaalat koettaisiin yleensä kielteisesti, Lapinlahden sairaalan paikan henki on positiivinen. Ihmiset ymmärtävät ajallisen jatkumon myös sitä kautta, kuinka paljon suomalaisia kulttuurihenkilöitä on saanut apua sieltä. Lapinlahden sairaalaa pidetään osana kansallista identiteettiä. Tällä on selkeä yhteys siihen, kuinka paikka vaikuttaa paranemiseen. Paikan hengellä on merkitys ihmiselle ja erityisesti niille, jotka saavat apua sieltä. Paikan hengen voi käydyn keskustelun perusteella aistia, vaikka Lapinlahdessa ei olisi itse käynytkään.

Lähteet

von Bonsdorff, Pauline (1998) The Human Habitat. Aesthetic and axiological perspectives, Lahti: International Institute of Applied Aesthetics.

Carlson, Allen (1994) “Ympäristöestetiikka ja esteettisen kasvatuksen dilemma”, suom. Leevi Lehto, Yrjö Sepänmaa, toim., Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 105-117.

Lihatsev, Dmitri (1994) Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä, suom.Erkki Peuranen. Pietari-säätiön julkaisuja. Helsinki: Taifuuni.

Norberg-Schulz, Christian (1980) Genius loci. Towards a phenomenology of architecture. London: Academy Editions.

Norberg-Shulz, Christian (1994) "Stedsbruk", Nordisk arkitekturforskning 7:1, 7-16.

Nevanlinna, Tuomas ja Relander, Jukka (2000) Espoo - totuus Suomesta. Helsinki: Tammi.