Akseli Kajanto

Vankila ja luostari mielisairaalan peileinä

Olen ottanut hahmoteltavaksi eräitä piirteitä Lapinlahden sairaalasta sen luonteen, ympäristön ja sijoittumisen kannalta. Sairaalana Lapinlahdella on oma historiansa, joka kattaa milteipä koko uudemman mielenterveyshoidon historian. Miltei 160 vuoden aikana hoitomenetelmät, Lapinlahden ympäristö ja sen sijoittuminen kasvavan Helsingin kylkeen ovat muuttuneet ratkaisevasti ja niiden muuttuminen vastaisuudessa on kiihkeän poliittisen keskustelun kohde.

Haluankin osaltani valottaa mielisairaalan luonnetta yleensä sen muovautuessa sellaisten yhtä lailla muuttuneiden suljettujen ympäristöjen kuin vankila ja luostari kautta. Lisäksi niin vankiloiden kuin luostarienkin merkitys kaupunkikuvalle valaisevat osaltaan Lapinlahtea erikoistapauksena mielenterveyshoidon kentässä. Lopuksi haluan esittää tiettyjä omia kommenttejani Lapinlahdesta käytyyn keskusteluun ja ajatuksiani siitä, mitä Lapinlahti voisi parhaimmillaan olla uuden vuosisadan puolella.

Vankilat vallan välineinä

Vapauden riistoon syystä tai toisesta erikoistuneita laitoksia lienee ollut koko järjestäytyneen yhteiskunnan syntymästä asti. Sitä vastoin vankiloiden vakiintuminen rikosoikeudellisiksi laitoksiksi on uudempi ilmiö, jonka voi sanoa tapahtuneen vasta 1700- ja 1800-luvuilla. Nykyään tämä käyttötapa on niin vakiintunut, että vankilan muunlainen käyttö voi tuntua meistä barbaariselta. Kuitenkin aiemmin vankiloilla oli huomattavasti mielivaltaisempi rooli kuin nykyään: kuninkaat ja muut hallitsijat sulkivat vaarallisina pitämiään ihmisiä tai niitä, joille halusivat kostaa, pois yhteiskunnan ulottuvilta. Tähän tarkoitukseen sopivat niin linnat, kuin luostarit ja muut vastaavat laitokset. Yleinen mielipide vastusti pitkään vankiloiden käyttämistä lain välineenä. Aiemminhan tyypillisempiä rangaistuksia rikoksista olivat olleet ruumiilliset rangaistukset, julkinen häpäisy tai karkottaminen. Kaikkiin näihin oli liittynyt mielivallan mahdollisuus.

Michel Foucault tekee eron vallan ja väkivallan välille, jolloin ihmisen vapauden riisto kuuluu pikemminkin väkivallan puolelle. Väkivallassa yksilö ei voi valita alistumistaan ja häntä kohdellaan kuin ruumista, kun taas valta vaikuttaa yksilön omaan toimintaan. Vankilat ovatkin kehittyneet laajempaan vallankäytölliseen suuntaan: pelottelun ja mielivaltaisen väkivallan sijaan on tullut kasvattava asenne. Vankilan ja muun yhteiskunnan ero ei olekaan vain laillisen ja laittoman, vaan laajemmin normaalin ja epänormaalin ero. Vankila kätkee sisäänsä yhteiskunnalle vaarallisina pidetyt ja siihen sopeutumattomat yksilöt, pyrkii kasvattamaan näistä monenlaisen valvonnan ja kurin kautta kansalaisia.

Vankilat suhteessa muihin pakkolaitoksiin

Foucault kysyy: "mitä hämmästyttävää on siinä, että vankila muistuttaa tehtaita, kouluja, kasarmeja ja sairaaloita, jotka puolestaan muistuttavat vankiloita?" . Tosiaankin Uudella ajalla kuriin ja järjestykseen perustuvia laitoksia syntyy yhä useammille alueille ja yhä suuremmassa ja järjestäytyneemmässä mittakaavassa. Foucault ei tyydy marxilaiseen selitykseen laitosten synnystä vain porvariston intressinä. Jos porvariston intresseinä pidetään turvallisuutta ja taloudellista hyötyä, voi tosin sanoa näiden vahvasti liittyvän laitosten syntyyn, mutta laitoksilla itsellään, niiden tehokkuudella ja heijastuksella yhteiskuntaan yleensä on oma merkityksensä.

Mielisairaalan kannalta on hedelmnällistä huomata, että 1800-luvulla rikos lääketieteellistyi. Psykiatrit tulivat yhä tiiviimmin mukaan oikeudenkäyntiprosesseihin, alettiin kysyä ei vain kuka on tehnyt rikoksen ja mitä on tehnyt vaan myös syitä: miksi ja missä tilassa? Foucault tulkitsee psykiatrien tiiviimmän mukanaolon osaltaan psykiatrien vallantavoitteluksi, mutta samalla psykiatreilla oli myös omia ammatillisia intressejään. Nämä halusivat oikeuttaa valtuutensa sulkea mielisairaat terapeuttiseen vankeuteen. Vankilat ja mielisairaalat sulkevat samalla tavalla sisäänsä yhteiskunnallisesti vaarallista tai vaaralliseksi väitettyä ainesta.

On selvää, etteivät vankiloiden ja mielisairaaloiden toimet aina onnistuneet tai ehkä pyrkineetkään onnistumaan tässä tehtävässä. Vankila saattoi ja saattaa yhä tehdä vangeista yhä raaempia ja vähemmän yhteiskuntaan sopeutuvia. Tässä prosessissa tulee samalla määritellyksi yhteiskunta, jolle vankila on vastakkainen. Mielenterveyshoito taas oli pitkään ollut yksinkertaisesti sairaiden sulkemista erilleen, mutta kun hulluutta alettiin ymmärtää sairautena ja hoitamaan eivät keinot sittenkään pitkään aikaan olleet sellaisia, joita nykyään voisi kutsua asianmukaisiksi. Lapinlahdessa on varsinkin 1800-luvulla käytetty paljon hoitomenetelminä eristämistä, kylmiä kylpyjä, nykyään hyvin vaarallisina pidettyjä lääkkeitä ja muita konsteja, joilla on saatettu pikemminkin pahentaa potilaan tilaa kuin helpottaa sitä. Jotkut potilaat on lunastettu elinikäiseen hoitoon ja näin suljettu ikiajoiksi normaalina pidetyn yhteiskunnan ulkopuolelle.

Vankiloiden ja mielisairaaloiden kehittyessä myös niiden arkkitehtuuri muuttuu. Aikaisemmin suljettujen laitosten arkkitehtuuri on sopinut ulkopuoliseen näkemiseen ja ulkopuolisen tilan valvontaan. Laitokset ovat toimineet kuin linnoitukset. Sisäpuolella tärkeimmät elementit ovat olleet liikkuvuuden estävät seinät. Uudemmassa laitosarkkitehtuurissa korostuu sisäinen jäsentely. Tärkeintä onkin nyt näkyvyys, mahdollisuus valvoa vankeja tai potilaita . Tulee aukkoja, tyhjää tilaa ja käytäviä, jotka takaavat näkyvyyden ja helpon valvonnan. Ajatuksena on, että tehokas tarkkailu on paremman hoidon tae.

Lapinlahden arkkitehtuuri edustaa jo 1800-lukua. Siinä on ulkoista vaikuttavuutta, kuitenkin liiallista mahtipontisuutta ja suureellisuutta on vältetty. Rakennus on yksinkertaisempi kuin Engelin monet muut työt, tosin hallittu ja kokonainen. Sisätiloissa uusi näkyvyyden periaate korostuu. Lapinlahti on sairaala, kuten englantilainen ja pietarilainen esikuvansa, ja leveät käytävät takaavat valvottavuuden. Aikojen kuluessa sisätilat ovat muuttuneet, eikä kaikista vaiheista ja alkuperäisistä muodosta ole tietoa. Kuitenkin tiedetään Lapinlahdessa olleen sellejä ja muita nimenomaan vankilalle tyypillisiä piirteitä. Nykyisessä Lapinlahdessa sisätilojen arkkitehtuuri on lähinnä sairaalamainen, tosin esimerkiksi huoneet ovat pienemmät kuin sairaaloissa, joissa pitää mahtua liikuttelemaan vuoteita. Aikojen kuluessa ikkunatkin on saatettu peittää, nykyisin näkymät pihalle ja puistoon ovat sangen merkittävällä sijalla. Mistään vankilan valoluukuista ei siis voi olla puhetta.

Vankiloilla ja mielisairaaloilla on muutakin yhteistä. Olen jo aiemmin maininnut rikoksen lääketieteellistymisen 1800-luvulla ja tähän liittyneen rikollisen motiivien tutkinnan. Mielentilatutkimuksilla on pyritty osoittamaan, kumpaan kategoriaan ihminen kuuluu: mielenterveys- vai vankeinhoitoon. Nykyäänkin syyntakeellisuutta ja –takeettomuutta tutkitaan psykiatrisin keinoin, nimenomaan Lapinlahdessa. Keskeistä siis ei ole hoitaminen tai normalisointi, vaan tutkiminen ja tiedon kerääminen, joista riippuu yksilön kohtalo. Toisaalta tällaisenkin tutkimuksen on tapahduttava mahdollisimman inhimillisesti ja Lapinlahti saattaa olla tarkoitukseen hyvä paikka, vaikka tällainen tutkimus saattaakin herättää epäilyjä Lapinlahdesta nimenomaan parantavana sairaalana, olkoonkin, että Lapinlahdessa mielentilan tutkiminen on vain yksi toiminto muiden joukossa.

Vankiloilla ja mielisairaaloilla on vielä toinenkin yhteinen asiakasryhmä – poliittiset vangit. Heidän sulkemistaan yhteiskunnasta, vieläpä pakkolaitokseen, pidetään nykyään barbaarisena. Kuitenkin joissakin totalitaarisissa järjestelmissä ihmisiä suljetaan mielipiteen vuoksi yhäkin niin vankiloihin kuin mielisairaaloihinkin. Koska näemme tämän olevan vasten vankiloiden ja mielisairaaloiden "oikeaa" käyttötarkoitusta, miellämme tämän niin mielipidevankien, kriminaalien kuin mielisairaidenkin ihmisarvon halventamiseksi. Aiemmin mielipiteestä rankaiseminen on kuitenkin ollut paljon yleisempää, joskaan ei välttämättä yleisesti hyväksyttyä. Voimme siis ehkä puhua niin vankein- kuin mielenterveyshoidonkin humaanistumisesta järjestelmien vakiintuessa. Mutta juuri vakiintumisen takia, erityisesti laajasti valvovien kurikoneistojen synnyttyä, on myöskin vaikea väittää, että pakkolaitosten historia olisi pelkkää edistystä barbariasta filantropiaan.

Vankilan ja mielisairaalan sisäinen vertailu osoittaa joitain puolia mielisairaalasta ja sen historiasta. Nykyisin ensimmäinen mielleyhtymä Lapinlahdessa ei kuitenkaan ole vankila, ja yhteneväisyyksien etsiminen ei valota tasapuolisesti Lapinlahden piirteitä. Otankin nyt mielisairaaloihin toisen analogian: luostarit mielisairaalan peileinä.

Luostarilaitos

Luostarilaitoksesta tulen puhumaan lähinnä ortodoksisen maailman ilmiönä, tosin myös varhaisempi katolisten luostarien historia on yhtäpitävä esitykseni kannalta. Kuten hyvin tunnettua, luterilaisesta maailmasta tämä instituutio puuttuu, mutta ortodoksinen luostarilaitos on lähellä Suomea vaikuttava suuri instituutio, niin myös suuriruhtinaskunnan aikaan 1840-luvulla.

Varhempina vuosisatoina luostareista kehittyi mahtavia vallan keskittymiä. Jo pelkät vahvat muurit ja valtava omaisuus riittävät todistamaan luostareiden asemasta. Niiden rooli oli monipuolinen. Ensisijaisena voi pitää pyhittäytymistä Jumalalle ja maallisen hylkäämistä, mutta myös valta maalliseen nähden oli luostareille keskeistä. Luostarit olivat rikkaita, niiden sisällä taas oli lupauduttu noudattamaan köyhyyttä.

Luostariin menemisellä saattoi olla eri syitä: pyyteetön maailmasta luopuminen mutta yhtä hyvin myös pakko. Nikolai Leskov luettelee useita esimerkkejä käytännöstä, jossa epäsiveellisesti tai muuten epäsovinnaisesti käyttäytyneet papit joutuivat määrätyksi aikaa kaukaisiin luostareihin. Poliittisessa vehkeilyssä luostareihin lähettäminen oli vielä 1700-luvun alussa käytäntö. Luostarilla on voitu uhata esimerkiksi lasten pitämiseksi tottelevaisina suurissa elämänkysymyksissä. Toisaalta luostari ei alun alkaenkaan ole ollut vankila, vaan sillä on ollut selkeä parantava tehtävä: ihminen on maailmasta luovuttuaan voinut todella katua syntejään. Mikäli tämä on tapahtunut kaiken hyveellisyyden mukaan, on lopputuloksena ollut jotain muuta kuin normalisoituminen ja palautunut yhteiskuntakelpoisuus. Pikemminkin on ajateltu, että hurskaasta tulee maailmaa parempi, ja mahdollisesti myöhemmin autuas. Luostari on oma yhteiskuntansa, jossa yksilö on kilvoitellut yleensä nimenomaan itsensä kanssa. Näin ollen luostarista ei vankilan tavoin voi puhua maailman vastakohtana, pikemminkin se on vaihtoehto, jossa elämisen lopputulos vetää vertoja maailmalle itsessään.

Luostari ja mielisairaala

Lähemmin tarkasteltuna luostarilla ja mielenterveystyöllä on huomattavia yhteyksiä. Ensin on huomautettava hulluuden ja jumalallisuuden tietystä yhteydestä ja lopulta samankaltaisuudesta. Toisaalta todella sairaita ihmisiä on pidetty riivaajien saastuttamina, tai hulluus on tulkittu rangaistukseksi synneistä. Tämän vuoksi, tai ehkä vain paremman puutteessa, mielisairaiden hoito oli pitkään kirkollisten tahojen hallussa. Sairaita ei tosin hoidettu sanan nykymerkityksessä. Sairaus kuitenkin luokiteltiin kirkon alueeksi.

Varsinaisen mielenterveyshoidon syntyessäkään uskonnolliset instituutiot eivät jättäneet mielenterveyden aluetta. Lapinlahdenkin esikuvana ollut Yorkin lähistöllä sijaitseva Retreat, joka perustettiin 1790-luvulla, oli kveekarien omistuksessa. Tämä oli Foucaultin mukaan toinen merkittävä tekijä Retreatin ja sen erityisluonteeseen aiempiin sairaaloihin nähden, toinen oli Retreatin sijainti kaupungin ulkopuolella maaseudulla. Sairaalassa ei kuitenkaan harjoitettu uskonnollista toimintaa ja Foucault nimittääkin sitä "uskonnolliseksi alueeksi ilman uskontoa" . Tietyt luostareille tyypilliset uskonnolliset muodot, eristyneisyys, hiljaisuus, rauha ja mietiskely, siirtyvät siis mielisairaalaan. Sairaita ei enää tyydytä keräämään yhteen, jolloin vartijoinakin usein toimivat luottosairaat, vaan parantaville ja helpottaville tekijöille annettiin suurempi arvo. Lapinlahden historiasta tiedämme, ettei muutos käynyt äkkiä, sairaat saattoivat pitkäänkin joutua elämään sangen primitiivisesti ja sairaalan hienoa ympäristöä pääsi käyttämään lähinnä henkilökunta. Olennaista kuitenkin on, että jo laitoksen sijoittamisessa ajateltiin sairaiden etua.

Dimitri Lihatsev kirjoittaa, että Venäjällä luostarit pyrittiin sijoittamaan kauniisiin paikkoihin, mielellään vesistöjen äärelle. Tämä koskee lähinnä luostarien valtakautta 1700-luvulle asti, johon mennessä kaikki merkittävät luostarit oli jo rakennettu. Päämääränä ei ehkä ollut pelkästään rauhallinen ja kaunis sijainti luostarille, vaan myös Jumalan ylistäminen paikan valinnalla. Sangen usein luostarit, varsinkin rikkaammat, sijaitsivat kuitenkin suurempien asutusten läheisyydessä, esimerkiksi muutaman kilometrin päässä kaupungista. Tällä oli ehkä valtapoliittisia päämääriä.

Lapinlahden sairaala rakennettiin 1840-luvulla ja sen rakentaminen oli pitkälle Suomen suuriruhtinaan Nikolai I ansiota. Paikka haluttiin valita mahdollisimman läheltä Helsinkiä, joka siihen aikaan käsitti luonnollisesti paljon pienemmän alan kuin nykyään. Lapinlahden niemi oli tarkoitukseen sopivin paikka, ei keskellä kaupunkia, mutta ei aivan syrjässä asutuksestakaan. Lapinlahden sijoittaminen muistuttaa paljon Venäjän luostareiden sijoittamista kaupunkien välittömään läheisyyteen. Ei ole ehkä merkittävää, onko rakennuttajien, itse Nikolain tai Engelin mielessä liikkunut mielikuvia kaupunkien likellä olevista luostareista, sillä ilman varsinaista suunnitelmallisuuttakin Lapinlahti on osaltaan tämän perinteen tai roolin jatkaja siinä missä aateliskartanonkin. Myös pitkälle viety omavaraisuus on nimenomaan luostarinomaista.

Lapinlahden puistoa myöskään ei voi pitää merkityksettömänä tekijänä, vaikka se muistuttaa pikemminkin aateliskartanon kuin luostarin puistoa. Venäjällä niin luostarien kuin ruhtinaiden palatsienkin puistoihin liittyi Lihatsevin mukaan ajatus taivaallisesta puutarhasta. Myöhemmät, 1700- ja 1800-lukujen aateliskartanoiden puistot taas olivat romantiikan ajan tuotteita, joissa esimerkiksi villillä luonnolla oli oma asemansa. Lapinlahden puistossa on vieläkin paljon 1800-luvun alun tunnelmaa, ajanmukaista melankoliaa, vaikka suuri osa puistosta onkin kauan sitten rakennettu.

Mielisairaalalla ja luostarilla näyttää olevan tiettyjä yhtymäkohtia niin ulkoisesti kuin toiminnaltaankin. Erityisesti tämä koskee Lapinlahtea, joka on lainannut tiettyjä luostarin piirteitä. Hiljalleen hoitomenetelmätkin ovat muuttuneet vankilamaisuudesta ja luostarin puitteille on tullut luostarin sisältöä. Samaan aikaan luostarien merkitys on rajusti vähentynyt kirkon menettäessä asemaansa eräänä tärkeimpänä yhteiskunnan valtatekijänä ja kokoojana.

Laitokset kaupunkiympäristössä

Foucaultin mukaan pakkolaitokset heijastuvat ympäristöönsä siten että laitoskäytännöt tunkeutuvat arkielämään ja syntyy analogisia rakenteita. Vankilaan joutumisen yhteiskunnallinen tuomittavuus ja siihen liittyvä häpeä taas ovat suhteessa tuomittujen määrään tai heidän osuuteensa yhteiskunnassa. Laitokset heijastuvat varmasti eniten "asiakkaiden" lisäksi työntekijöiden elämään, ehkä usein jopa enemmän kuin lyhyen aikaa laitoksissa viettävien elämään. Samaten näiden ihmisten sukulaiset ja ystävät joutuvat osallisiksi laitoksesta. Näin ollen laitokset heijastuvat yhteiskuntaan riippumatta siitä, sijoitetaanko ne keskelle kaupunkia vai kaukaisimpiin metsiin.

En ole kuitenkaan kiinnostunut laitosten heijastumisesta koko yhteiskunnan toimintaan ja käytäntöihin, pikemminkin laitosten lähiympäristöön. Tässä tapauksessa on pakko tehdä oletus erillisestä normaaliyhteiskunnasta, jonka ulkopuolelle jäävät ainakin mielisairaalat, vankilat ja luostarit.

Olen jo aiemmin hahmotellut ajatusta laitoksista tai yhteisöistä, jotka asettuvat joko vastakohdiksi tai vaihtoehdoiksi yhteiskunnalle. Yleistäen olen sanonut vankiloiden edustavan edellistä, luostarien jälkimmäistä. Aion nyt tarkastella, miten vaihtoehtoiset tai vastakohtaiset yhteisöt sopeutuvat kaupunkiympäristöön.

Vankiloihin otan yleistävän näkökulman. Vankilat erottuvat ympäristöstään korkein aidoin, piikkilankaestein ja kalterein. Vankila on ympäristölleen yhtä suljettu kuin ympäröivä yhteiskuntakin vangeille. Mitä toimeliaammalta vankila vaikuttaa, sen enemmän se tuntuu vartioivan myös lähiympäristöään. Vankilan on oltava luotaantyöntävä, ja vaikkei se nykyään enää haluaisikaan leimautua mielivaltaiseksi tai ihmisoikeuksia loukkaavaksi, siten pelottavaksi, siihen on vaikea tottua ja suhtautua luontevasti. Useiden vankiloiden ympäristöt keräävät lisäksi niin sanottua epäsosiaalista ainesta, minkä tavalliset asukkaat kokevat uhkaavaksi. Kyse ei ole siitä, että tietty ihmisryhmä olisi toistaan parempi, silti vankilan sijoittaminen varsinkin tiiviiseen kaupunkiympäristöön vaikuttaa aina sopimattomalta ratkaisulta. Varsinkin totalitaarisissa järjestelmissä kaupunkien vankilat ja sisäministeriöiden yksiköt saavat myyttisen luonteen ja hallitsevat kaupunkia tavalla, joka ei ole eduksi viihtyvyydelle tai turvallisuudelle.

Luostareilla ei ole vastaavaa negatiivista vaikutusta kaupunkiympäristöön, ainakaan nykyaikana, kun niillä ei ole valtaa ulospäin. Haluan mainita kaksi esimerkkiä luostareista, jotka on aikoinaan rakennettu silloisen kaupunkialueen ulkopuolelle mutta joiden ympärille kaupunki on ajan mittaan kasvanut.

Pyhän Aleksanteri Nevskin lavra on tärkein Pietarin luostareista ja samalla yksi tärkeimmistä luostareista koko ortodoksisen kirkkokunnan alueella, mistä arvonimi lavra kertoo. Se perustettiin vuonna 1710 Nevajoen ja pienen Monastyrkajoen yhtymäkohtaan. Luostarin suunnittelijoista tärkein oli Domenico Trezzini, jonka käsialaa on muun muassa luostarin tuomiokirkko, varhaisen klassismin merkkiteos. Kirkossa säilytetään pyhän Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännösarkkua. Varsinaisen luostarialueen muodostavat kirkon ympärillä olevat rakennukset, jotka yhdessä joen ja muurien kanssa rajaavat alueen. Luostarin välittömässä läheisyydessä on sen hautuumaa ja toisella puolella kuuluisien henkilöiden nekropoli.

Alkujaan luostari oli kaukana samoihin aikoihin syntyneestä uudesta kaupungista Pietarista. Osin luostarin munkkien polusta syntyikin Pietarin tärkein katu Nevski prospekt. Nykyään luostarin edessä on valtakadun pää, suuri silta Nevajoen yli, metron risteysasema ja yksi kaupungin suurimmista hotelleista. Kolmelta puolelta luostaria ympäröivät vilkkaat maantiet.

Luostari on viimeiset kymmenen vuotta taas toiminut; keskellä kaupunkia asuu siis joukko munkkeja etsimässä hiljaisuutta ja rauhaa. Luostari on vilkas turistikohde, mutta vielä merkittävämpi paikallisille asukkaille, jotka tulevat juhlajumalanpalveluksiin sankoin joukoin. Ruuhkaiset ja rauhalliset paikat erottuvat kuitenkin helposti toisistaan, munkkien kammiot ovat selkeästi omana rakennuksenaan, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa. Iltaisin luostarin portit suljetaan. Erilaiset toiminnot toteutuvat pienellä alueella rinnakkain sangen luontevasti, vaikka rauha onkin nimellinen. Samalla paikan merkitys koko kaupungille on suuri.

Toisena esimerkkinä mainitsen Kiovan Luolaluostarit, jotka samoin kantavat lavran arvonimeä. Luolien historia on tuhatvuotinen ja nekin ovat alkujaan sijainnet muutama kilometri kaupungin ulkopuolella. Nyt ne ovat vilkkaan kaupungin keskellä, kuitenkin omassa rauhassaan. Luostareita on monta, vaikka suurin osa kävijöistä kulkeekin pääportin kautta, jonka läheisyydessä ovat näyttävimmät nähtävyydet. Tällä portilla myydään myös pääsylippuja, joita ei oikeastaan muilla porteilla kysytä. Toiminnallisesti luostarit jakautuvat tavallaan kolmeen osaan. Ensimmäisenä portin luona on varsinaisia nähtävyyksiä, useita museoita ja tieteellinen kirjasto. Alueella näkyy turisteja, myös ulkomaalaisia. Toinen alue on niin sanottujen Lähempien luolien ympärillä. Luolat itsessään ovat suuri nähtävyys, mutta turisteja on jo vähemmän kuin portin luona, ja nämäkin ovat lähinnä venäläisiä tai ukrainalaisia. Kirkollinen tunnelma on syvempi ja paikalla on luostaritoimintaa. Kaukaisempien luolien ympärillä on kolmas alue, jossa liikkuu lähinnä munkkeja ja rauhaa etsiviä. Jakautuminen tapahtuu ilman erityisempiä järjestelyjä, vain muutaman sadan metrin välimatkan turvin. Kuitenkin ero on huomattava. Kaikkine tehtävineen luostarilla on vahva rooli kaupungissa.

Mielisairaaloiden sijoittuminen ei ole yhtä helposti yleistettävissä kuin vankiloiden ja luostareiden. Toisaalta mielisairaaloissa on vankilamaisia piirteitä. Mielisairaaloiden lähistöjen sosiaalisesta statuksesta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta perinteisesti mielenterveysongelmat ovat olleet salailtuja ja häpeällisiä. Ehkä Lapinlahtikin on alun alkaen haluttu sijoittaa paikkaan, jossa sairaala ei ole kaupunkilaisia häiritsemässä. Lapinlahden ero muihin mielisairaaloihin on nykyään kuitenkin huomattava, ja jos Hesperian kaltaisiin laitoksiin liittyykin jonkinlaisia epämiellyttäviä mielleyhtymiä, ovat ne Lapinlahdessa paljon heikommat.

Lapinlahti on lunastanut paikkansa olennaisena osana Helsinkiä. Varsinkin viimeaikainen kiivas keskustelu on osoittanut, kuinka tärkeä laitos ja sen olemassaolo ovat kaupunkilaisille. Jos negatiivisia mielleyhtymiä on, ne eivät ainakaan ole pelottaneet Nokiaa sijoittumasta mielisairaalan naapuriin, ellei Nokia hiljaa toivo mielisairaalan muuttavan ja sen olemassaolon hiljaa unohtuvan, missä saattaisikin mennä kauemmin aikaa kuin Nokian mahdollisessa tulevassa menestyksessä. Lapinlahdesta on ehkä tullut kaupunkilaisille niin rakas, koska siihen liitetään tiedostaen tai tiedostamatta ajatus paremmasta mielenterveyshoidosta. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, hoidetaanko Lapinlahdessa paremmin kuin muualla, ja tähän tarvittaisiin lääketieteellisiä perusteluja. On kuitenkin kaksi tekijää, jotka oikeuttavat Lapinlahden. Ensimmäisenä on pitkä historia, jonka aikana Lapinlahti on muotoutunut sellaiseksi kuin se nyt on. Vaikka eri aikojen hoito on eronnut suuresti emmekä enää hyväksyisi vanhojen hoitomenetelmien käyttöä, menneisyys ei tunnu kiusaavan sairaalaa vaan se on pikemminkin sen etu. Toinen taas on puisto ja muu ympäristö. Tässä tapauksessa riippuvuussuhteet ovat hiukan monimutkaisemmat. Teemme jo ympäristön perusteella oletuksen, että Lapinlahti on sairaalle hyvä paikka. Puisto saattaa jopa pettää meitä idyllillään. Toisaalta ympäristö itsessään on säilyttämisen arvoinen ja voi kiertäen toimia perusteena myös laitoksen puolesta.

Lapinlahdella näyttäisi olevan imago, joka viittaa enemmän luostariin kuin vankilaan. Osittain imago on perusteltu, osittain se syntyy oletuksista ja ennakkoluuloista. Pidämme arvokkaana, että kaupungissa hoidetaan mielenterveyspotilaita, voimme jopa kuvitella itsemme näiden laitosten asiakkaiksi. Mielisairaala on siis eräällä tavalla vaihtoehtoinen ympäristö, jolla on oikeutuksensa kaupunkiympäristössä, eikä se asetu yhteiskunnalle vastakohtaiseksi kuten vankila. Kuitenkin mielisairaalaan liittyy yhä häpeää ja peittelyä. Julkisuudessa esiintyy vähän todellisia mielenterveysongelmia, vaikka ajoittain pinnalle nouseekin erilaisia "muotitauteja" kuten masennus muutama vuosi sitten.

Vankilat, luostarit ja mielisairaalat ovat olennaisesti avoimia tai suljettuja. Tätä ne ovat monella tavalla, toisaalta ne ovat ulkopuoliselle maailmalle jompaakumpaa. Erityisesti vankila, mutta myös mielisairaala on tässä mielessä suljettu. Kaupungissa kuuluukin olla tällä tavoin suljettua, yksityistä tilaa. Toinen puoli on sisälle suljettu. Lapinlahdessakin on suljettu osasto, jonne ihmiset saattavat tosin hakeutua myös omatoimisesti. Ihmiselle suljettu voi siis tuoda myös turvan tunteen. Kuitenkin yleensä ympäristö on miellyttävämpi, jos se on sisältä ulospäin avoin ja vapaaehtoinen. Ihmisen sulkemiselle tarvitaan välttämättä perusteluja hänen vaarallisuudestaan itselle tai muille. Mielisairaalan tulisi kyetä tarjoamaan monella tavalla suljettua ja avointa, yksityistä ja julkista tilaa toimiakseen olennaisena osana yhteiskuntaa ja vaihtoehtona normaaliyhteiskunnalle.

Haluankin nyt esittää omia näkemyksiäni siitä, mitä Lapinlahti voisi olla.

Lapinlahti tulevaisuudessa

Ensimmäisenä seikkana on edellytys mielisairaiden hoidon jatkumisesta Lapinlahdessa. Noin sadankuudenkymmenen vuoden iällään paikka on jo lunastanut oikeutensa kuulua mielisairaalalle. Ajatuskin mielisairaalan siirtämiseksi pois sen takia, että paikka olisi liian arvokas mielisairaille, on mieletön, sillä paikka on jo ottanut sairaalan omakseen. On kovin valitettavaa, jos millään taholla ei tunnu riittävän varoja tai halua jatkaa mielenterveystyötä alueella. Sairaala on joka tapauksessa muuttunut historiansa aikana, joten sen pitää kyetä muuttumaan edelleen. Kaiken säilyttäminen mahdollisimman ennallaan ei ole perusteltua, sillä siten Lapinlahti ja mielisairaat vain museoitaisiin. Nykyinen tilanne, jossa tulevaisuus ei ole turvattu, ei ole toiminnalle eikä sen kehittämiselle edullinen ja tällä hetkellä Lapinlahtea käytetäänkin heikommin kuin sitä voisi käyttää.

Lapinlahdella olisikin tilaisuus lisätä avoimuuttaan ja osallistumistaan kaupungissa. Olen esittänyt luostarianalogioita, joissa monenlainen toiminta on sijoittunut sangen onnistuneesti samalle alueelle. Samoin kuin Aleksanteri Nevskin lavra on myös Lapinlahti rauhan ja hiljaisuuden ongelman edessä, kun sen vierestä kulkee suuri liikenneväylä. Entisestä syrjäisestä paikasta on tullut hiljainen saareke, joka voisi tarjoutua osittain muillekin kaupunkilaisille kuin potilaille. Mainitsemieni luostarien tavoin se voisi olla osittain avoinna yleisölle, esimerkiksi siten, että puistolle olisi merkitty selvät aukioloajat ja järjestyssäännöt. Säännöstö pohjautuisi osin sairaalan omaan säännöstöön, eikä alueesta tulisi tavallinen julkinen puisto. Niemenkärjen voisi melkein kokonaan varata sairaalan käyttöön niin että julkinen ja yksityinen rajautuisivat hienotunteisesti erilleen. Kävijöiltä edellytettäisiin asiallisuutta ja sääntöjen kanssa järjestyshäiriöihinkin olisi helppo puuttua.

Tätä radikaalimpi ajatus on itse sairaalan toiminnan muuttaminen. Lainaan Marianne Lehtimäen diplomityötä:

"Huomisen kaupunkiluostarin tulisi sijaita puistokorttelin läheisyydessä vanhassa kiinteistössä, - vanhassa siksi, että uusista rakennuksista puuttuu pääsääntöisesti hiljaista luonnetta – esimerkiksi sairaalassa tai vankilassa, joka muutettaisiin toimimaan kuten luostari, kaupunkiskiittana: tilana, johon on mahdollista vetäytyä asumaan joksikin aikaa yhteisöstä yksikseen. Siellä tehtäisiin myös rauhallista, merkityksellistä työtä. Se voisi toimia esimerkiksi uudelleenkäyttöverstaana tai kierrätyskeskuksena, mutta niin, että liikennettä tulisi vain rajoitetusti ja määrättyinä aikoina."

Kierrätyskeskustyyppistä käyttöä en pidä Lapinlahden kannalta järkevänä, mutta ajatus kaupunkisaarekkeesta, jolla olisi luostarinomaisia tehtäviä, on täysin mahdollinen. Tälläkin hetkellä monet Lapinlahden potilaista viipyvät vain lyhyen aikaa, vaikkapa masennuksen vuoksi, ja olisikin tärkeää olla tiloja, joihin tarvittaessa voisi vetäytyä. Ajatuksena on vaihtoehto normaaliyhteiskunnalle. Samalla on kuitenkin varottava lapinlahden muuttumista elämyskeskukseksi. Sairaudelle on taattava oma ympäristönsä, jossa omaehtoisella parantumisella, pikemminkin kuin yhteiskuntaan takaisin parantamiselle, on paikkansa.

Lapinlahden piharakennuksiakin voisi käyttää hyödyksi. Ympäristöön ja mielenterveystyöhön sopivaa olisi esimerkiksi mahdollisuus psykiatrisiin vastaanottoihin, terapiakeskusteluryhmiin tai muihin vastaaviin toimintoihin, välttämätöntä ei siis olisi edes sairaalassa asuminen. Tällainen monikerroksinen toiminta olisi nimenomaan luostarinomaista ja tekisi Lapinlahdesta varmasti vielä enemmän kaupunkilaisten oman paikan.

Pienessä mittakaavassa olisivat suotavia myös kulttuuritoiminnot, vaikkapa kamarimusiikki- tai runoillat. Sairaalan asukit voisivat olla näissä läsnä siinä missä ulkopuolinenkin yleisö. Tällainen kehittäisi henkisyyttä, joka on olennainen osa luostaria. Kaupallisuutta olisi toki vältettävä, joten sairaala voisi ulospäin toimia melko vähäin tiedottaen ja mainostaen toimintojaan. Kaikessa korostuisi paikan erityisyys, arvokkuus ja vaihtoehtoisuus. En usko, että nykyaikana ilman suurempaa pääomien panostusta voisi syntyä tilannetta, jossa sairaalasta tulisi liian suosittu massakohde. Mihinkään sellaiseenhan ei ole tarvetta.