Arvioinnista keskustellaan

top_bar_r.jpg (4790 bytes)
harmlogo.jpg (7226 bytes)

Kaisa Sinikara

Kirjastoarvioinnin toimenpide-esitykset ovat herättäneet keskustelua. Kampuksittain järjestetyt keskustelutilaisuudet ja yhteistilaisuus 29.1.2001 kokosivat kirjastojen kehittämisestä kiinnostuneita koolle. On merkityksellistä, että dekaaneja ja varadekaaneja, atk-väkeä ja hallinnon asiantuntijoita on yhdessä kirjastoväen kanssa pohtimassa yhteisiä asioita. Vain madaltamalla yliopiston erilaisia asiantuntijoita erottavia rajoja voidaan luoda vahva, jatkuvasti uudistuva yliopisto. Esillä olivat 29.1.2001 mm. kansalliskirjaston organisaatio, tilat, johtajuuskysymys ja henkilöstö.

HYK:n asema: kysymykset on esitetty, vastauksia etsittävä

Tulisiko kansalliskirjaston olla jatkossa osa yliopistoa vai muodostaa erillinen opetusministeriön alainen organisaatio? Eräät keskustelijoista hämmästelivät tällaisen kysymyksen "äkillistä" nousemista esille. Kysymys ei ole kuitenkaan uudesta asiasta. Yliopistotehtävien ja kansallisten tehtävien jännite on vanhaa perua. Uutta on se, että ulkopuolinen arviointipaneeli analysoi ongelmia ja teki konkreetin ehdotuksen asian selvittämisestä. OPM:n johtajista Arvo Jäppinen totesi viime kesänä Signumiin tehdyn haastattelun yhteydessä, että kansalliskirjaston organisaatiokysymystä ei ole koskaan vakavammin selvitetty. Syksyn kuluessa kansalliskirjaston organisaatio nousi esille eri tahoilta, mm. ammattikorkeakoulujen ja yleisten kirjastojen, jotka näkevät HYK:n sitoutuneen liian tiukasti vain yliopistokirjastojen palveluihin.

On perusteellisesti ja pikaisesti selvitettävä mahdollisen organisaatiomuutoksen edut ja ongelmat tulevaisuuden kannalta. On punnittava, ovatko hyödyt vai haitat painavampia. Niin ylikirjastonhoitaja Esko Häkli kuin opetusministeriön ylitarkastaja Annu Jylhä-Pyykönen mainitsivat yliopiston johdon tähän saakka puolustaneen yliopiston kirjaston kuulumista yliopistoon. Onko siis jokin muuttunut? Kuten kvestori Ilkka Hyvärinen totesi, yliopisto on entistä sidotumpi rahanjakomalleihin, jotka palkitsevat yliopiston päätehtävien – opetuksen ja tutkimuksen – tuloksellisuudesta. Kansalliskirjastostrategiaan sisältyy visio yhä laajenevista kansallisista vastuista. Näitä ovat mm. digitaaliset vapaakappalekokoelmat, kansallinen elektroninen kirjasto, äänitearkisto, yleisradion aineistojen arkistointi, julkishallinnon kiinnostus yhteistyöstä, palvelujen tarjoaminen yleisille kirjastoille ja ammattikorkeakouluille. Kaikki nämä kuuluvat dynaamisen kansalliskirjaston tehtäviin ja HYK on kehittänyt palvelujaan varsin hyvin. Kysymys kuuluukin: kuinka suuri osuus yliopistoon kuuluvan valtakunnallisen palveluorganisaation tehtävistä tulisi olla yliopistotehtäviä, jotta organisaation sijoitus osana yliopistoa on perusteltua. Vaikka uudet kansalliset vastuut tukevat osaltaan myös yliopiston toimintaa, niihin samalla usein sitoutuu rahoituksen omavastuuosuus. Onko kansalliskirjaston tehtävien laajentamisessa tarkoituksenmukaista että rajat asettaa yliopisto omien resurssiensa puitteissa. Vai tulisiko päätöksenteko olla jollain muulla tasolla? Vastauksia ei ole, mutta kysymykset on arvioinnissa esitetty.

Suuret tilat - suuret kulut?

Tilat ovat samoin suuren luokan kysymys yliopiston ja kampusten kehittämisessä. Helsingin yliopiston pitkäaikainen tilahajautuminen loi 150 kirjastoa, jolla lukumäärällä saattoi vielä 1990-luvun alussa esitellä Helsingin yliopiston kirjastoja. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, myös asioita joita ei olisi uskallettu edes visioida. 1970-luvun kampusvisio on vaatinut sinnikkyyttä ja optimismia tila-asioista vastaavilta. Mm. verkkokehityksen nopeus on asia, jota ei ole osattu ennakoida. Uusien kirjastotilojen rakentajat joutuvat kautta maailman kysymään, millainen tilatarve on 10 vuoden kuluttua? Kuinka nopeasti siirtyminen mm. digitaalisiin kausijulkaisuihin todella tapahtuu?

Britanniassa on jo nyt se tilanne, että puolet yliopiston kausijulkaisuista on painettuina ja puolet vain digitaalisina. Mm. Sheffield Hallam University, jossa on 3000 painettua ja yli 3000 digitaalista kausijulkaisua, on voinut varsin pitkälle keskittää tiloja ja osaamista. Samoin on tehty monissa muissakin Britannian yliopistoista. Maan kolmanneksi laajimmat kirjastotilat omaavassa Edinburghin yliopistossa kirjastotilat ovat vain puolet siitä, mitä Helsingin yliopistossa. Toisaalta Oxfordin ja Cambridgen kaltaisissa vanhoissa ja varakkaissa tutkimuspainotteisissa yliopistoissa on hyvin monitahoinen kirjastolaitos. Nämä yliopistot resurssoivat kirjastojaan paljon runsaskätisemmin kuin uudet yliopistot. Niinpä Oxford sijoittaa kirjallisuuden hankintaan kolme kertaa enemmän opiskelijaa kohden kuin monet uudet yliopistot.

Tämä on lähinnä priorisointikysymys yliopistoille ja tiedekunnille. Aineistojen hankintaan on panostettava tuntuvasti enemmän kuin tähän asti on tehty, jotta Helsingin yliopisto pystyy vastaamaan laatutavoitteistaan. Tämän lisäksi myös tilat ja henkilöstö ovat tärkeitä.

Johtamista vai koordinaatiota?

Panelistien esitys kirjastolaitoksen koordinoinnista ja johtajasta näyttää myös olevan kysymyksiä ja tunteita herättävä asia. Dekaani Kosonen kysyi, tarvitaanko neljän kirjastonjohtajan ja vararehtorin väliin joku koordinaattori. Tosiasia on kuitenkin, että HY:n kirjastotoiminnassa on 10 kirjastonjohtajaa, ei neljä.

Vararehtori Sollamon näkökulmasta kysymykset ovat toisenlaisia: kenellä käytännössä on vastuu siitä, että kirjastoja kehitetään yliopiston tulevaisuusstrategioiden mukaan. Tällaisia kysymyksiä ovat mm. digitaalisten aineistojen hankinta, koordinointi ja palvelujen kehittäminen, henkilöstöstrategiat ja –koulutus, kirjastojen yhteisen rahoituksen ja yhteisten palvelujen varmistaminen, tiedotuksen kehittäminen, uusien hankkeiden valmistelu. Sollamo on oikeassa sanoessaan, että on kohtuutonta odottaa vararehtorin voivan vastata kirjastojen kehittämisestä muiden vastuidensa ohella. Sen verran olen saanut vilkaista vararehtorien kalentereita, että tiedän mistä vastuuntuntoinen vararehtori puhuu.

Selvitystä vaatii edelleen mm. se, mikä olisi kampuskirjastojen johtajien ja koordinoivan johtajan työnjako ja miten yhteiset palvelut järjestettäisiin. Voisiko suunnittelija toimia kirjastolaitoksen koordinaattorina? Tätä ajatusta kannatti usea keskustelijoista. Kuuma kysymys kaikille asianosaisille – dekaaneille, meille kirjastonjohtajille, henkilöstölle – on se, kuka päättää mistä ja milloin. Käyttäjien vaikutusmahdollisuudet erityisesti aineistoihin ja kustannustasoon ovat tärkeitä. Jokainen meistä tietää, ettei kirjastojen, henkilöstön, koulutuksen tai tilojen kehittäminen tapahdu itsestään. Jonkun on aina oltava aloitteellinen, käytettävä paljon aikaa, tehtävä työtä, markkinoitava ja oltava saavutettavissa.

Henkilöstön palkkauksessa ja lisäkoulutuksessa puutteita

Henkilöstökysymyksistä alustivat Pirjo Rajakiili ja Marja-Liisa Seppänen. Henkilöstö- ja tilakulujen osuus suhteessa aineistojen hankintaan todettiin arvioinnissa suureksi. Samalla henkilöstön palkkaustaso on alhainen. Koulutustaso on suhteellisen hyvä mutta samalla erityisesti uusien palvelujen osaamisessa on puutteita. Yliopiston sisällä on kehittymässä palkkauksellisesti selvää hajontaa kirjastojen välillä. Henkilöstöasiat ovat ristiaallokossa, jossa niihin kohdistuu ristikkäisiä ja ristiriitaisia odotuksia. Halutaanko yliopistoon henkilöstö- ja osaamisstrategiaa, joka koskee kaikkia kirjastoja? Sekään ei synny itsestään vaikka jo nyt useimmilla kirjastoilla on oma suunnitelmansa.

On hyvä, että keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa syntyy. On hyvä, että meitä katsotaan ulkopuolelta. Katsotaan tähän peiliin tarkkaan ja huolellisesti. Ei syytetä ensimmäisenä peiliä, jos siellä näkyy korjattavaa.

Kirjoittaja on Opiskelijakirjaston johtaja.
kaisa.sinikara@helsinki.fi

bot_bar2.gif (1543 bytes)

bottom_bar_r.jpg (4790 bytes)