Kansatiede

Kansatieteen historiaa

<<Takaisin oppiaineen etusivulle

Suomalais-ugrilainen kansatiede tutkii kansanomaista kulttuuria eli kansankulttuuria. Tieteenalan alkuvaiheessa 1800-luvulla ajateltiin, että oikeaa kansaa oli maaseudun talonpoikaisväestö. 1960-luvulla kansa-käsite laajeni tarkoittamaan mitä tahansa alueellisin, ammatillisin, sosiaalisin, kielellisin tai muinkin perustein rajautuvaa ihmisryhmää. Kansankulttuuri on vastakohta korkeakulttuurille, tieteille ja taiteille. Se tarkoittaa kulloinkin kansaksi ymmärretyn tai määritellyn ryhmän elämänolosuhteita, elämäntapaa niin arkena kuin pyhänä. Se sisältää ne kulttuuri-ilmiöt, jotka ryhmän piirissä ovat kansanomaistuneet eli muodostuneet yleisiksi tai normaaleiksi. Se sisältää myös ne ajatusmallit, jotka ovat kulttuurin konkreettisten ilmenemismuotojen taustalla.

Kun kansatieteen kansa nähtiin samana kuin talonpoikais-väestö, oli selvää, että tutkimuksen painopisteessä oli vanha ja häviämässä oleva maaseutukulttuuri, etenkin sen aineellinen ja sosiaalinen puoli. Sitä tutkitaan edelleenkin, mutta sen rinnalle on tutkimuskohteena noussut monimuotoinen urbaani kulttuuri.

Kansatieteen näkökulma on historiallinen. Kansanelämä - myös nykyhetken kansankulttuuri - nähdään osana historiallista kehitystä, jossa yksityisten kulttuuri-ilmiöiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien yleistyminen, säilyminen ja häviäminen ovat keskeisiä prosesseja. Ilmiöt pyritään sijoittamaan osaksi kulloisenkin aikakauden ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia rakenteita ja myös ymmärtämään niiden asema ja merkitys ryhmään kuuluvan yksilön kannalta.

Alueellisesti tutkimus käytännössä kohdistuu useimmiten Suomeen. Koska kulttuuri-ilmiöiden rajat kuitenkin vain harvoin noudattelevat valtiollisia rajoja, avartuu tutkimuksen näköpiiri ainakin naapurialueiden ja Itämeren piirin suuntaan. Usein on kysymys koko eurooppalaisen kulttuurin piirissä tunnistettavista piirteistä ja ajattelun ja toiminnan rakenteista. Suomalainen kansatiede onkin osa eurooppalaista etnologiaa, jolla nimellä tieteenala monissa maissa tunnetaan. Helsingin yliopiston kansatieteen oppituoli perustettiin yhtenä Euroopan ensimmäisistä vuonna 1921 nimellä suomalais-ugrilainen kansatiede. Nimen takana oleva näkemys kielen ja kulttuurin tiukasta yhteenkuuluvuudesta on väistynyt. Perinteinen nimi on kuitenkin haluttu säilyttää, varsinkin kun se velvoittaa muistamaan myös suomalais-ugrilaisen kansojen osuutta pohjoisen Euroopan kulttuurikehityksessä.

U.T.Sirelius (1872-1929)
Suom.-ugr. kansatieteen professori 1921-1929

Suom.-ugr. kansatieteen ensimmäinen professori. Tieteenalan alkuvaiheessa ainestojen kerääminen ja luokitteleminen oli tärkeää. Sirelius teki tässä merkittävän pioneerityön.

Hänen väitöskirjansa pohjautui obinugrilaisten parissa kerättyyn materiaaliin. Erityisesti esineistön esittely oli hänelle tärkeää, olihan hän tieteellisen uran ohella myös museomies. Museokokoelemiin pohjautui hänen laatimansa ensimmäinen suomalaisen aineellisen kansankulttuurin yleisesitys.

Albert Hämäläinen (1881-1949)
Suom.-ugr. kansatieteen professori 1931-1949

Yhdisti U.T.Sireliuksen tavoin tieteellisessä toiminnassaan itäisten sukukansojemme ja kotimaisten - jopa paikallisten - aiheitten käsittelyn. Volgansuomalaisten tapakulttuuri ja Keski-Suomen kansanrakennukset olivat hänelle yhtä läheisiä. Vanha talonpoikaiskulttuuri oli muuttumassa: Hämäläinen kannusti sen tallentamiseen. Pelastusajatus oli muutoinkin tieteenalalla tuolloin keskeinen.

Kustaa Vilkuna (1902-1980)
Suom.-ugr. kansatieteen professori 1950-1959

Suomalaisen kansatieteen kaikkien aikojen valovoimaisin nimi: paitsi loistava kynänkäyttäjä myös yhteiskunnallisen vaikuttaja. Profiloitui talonpoikaiskulttuurin vaalijana ja tutkijana aikana, jolloin talonpoikaisuudesta haettiin voimaa yhteiskunnan kaupungistuessa. Yhdisti taitavasti kansatieteellisiä, historiallisia ja kielitieteellisiä aineistoja lukijan mielikuvitusta kiehtoviksi kokonaisuuksiksi.

Niilo Valonen (1913-1983)
Suom.-ugr. kansatieteen professori 1961-1978

Edusti itse sanastontutkimukseen nojaavaa kartografista kansatieteen tutkimusta, mutta oivalsi urbanisoitumisesta lähtevät tieteenalan muutostarpeet. Otti ne opetuksessaan ja ohjauksessaan huomioon. Tämän ansiosta Tieteenalan uudistuminen toteutui kivuttomasti. Hyödynsi taitavasti vaurastuvan Suomen mahdollisuuksia kanavoida rahoja talonpoikaiskultturia koskeviin laajoihin keruuhankkeisiin. Tieteenalan laajeneminen näkyi myös opiskelijamäärien kasvuna.

Juhani U.E. Lehtonen (1942-)
Suom.-ugr. kansatieteen professori 1980-

Edustaa historiallisesti suuntautunutta kansatieteen tutkimusta. Painottanut suom.-ugrilaisen tutkimustradition merkitystä Helsingin yliopiston kansatieteen opetuksen erityispiirteenä. Profiloitunut maan tuloksekkaimpana alan väitöskirjojen ohjaajana. Korostanut yksilön merkitystä sekä kansatieteen tutkimuskohteena että tutkimustyön ohjauksessa.