Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Viljelyjärjestelmät
 

Viljelyjärjestelmät

Yksivuoroviljely
Kaksivuoroviljely
Kolmivuoroviljely
Koppeliviljely
Kiertoviljelyn esteet

 

 

Uuden ajan kirjallisissa lähteissä peltomaita voidaan erottaa kolme tyyppiä, joilla sovellettiin toisinaan eri viljelymenetelmiä. Lähinnä talouskeskusta olivat rintapellot. Ne antoivat suurimman viljatuoton; erityisesti tärkein vilja, ruis, kasvatettiin niissä. Ulkopellot taas olivat metsään raivattuja pienehköjä peltoaukeita, joilla viljeltiin etupäässä rehukauraa. Umpiaidat eli pihapellot olivat pieniä, voimakkaasti lannoitettuja ”aarimaita”. Niissä viljeltiin perunaa, lanttua, kaalia, pellavaa, hamppua ja tupakkaa.

 


Rautareunalla varustetun lapion terä Kuusamosta. – Kortesalmi 1975, 584.


Lapion osien nimitykset: 1. lapa eli pesä, 2. varsi, 3. ponsi. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 229.

 

Yksivuoroviljely
Vanhimmat viljelykset raivattiin vesivierille, paikoille, missä hedelmällinen savi on levittäytynyt laajimmalle. Tähän suvella kovaan, keväin syksyin lietteiseen mutta kasvuvoimaiseen maaperään raivattiin ja aidattiin varsinainen viljelysvainio. Se oli säännöllisen viljelyn ja kesannoinnin kohteena.

Esihistoriallisen ajan lopulla ja keskiajan alussa käytettiin pieniä, hajallaan sijaitsevia pellonkappaleita jatkuvaan ohranviljelyyn kunnes maa oli niin laihtunut, että sen viljelykäyttö täytyi lopettaa. Vaikka maata olisi jossain määrin lannoitettukin, se oli jätettävä välillä useiksi vuosiksi kesannolle (ru. träda).

Kesantoa hyödynnettiin laitumena kunnes sen katsottiin muutaman vuoden kuluttua olevan taas viljelykunnossa.

Viljelyn ja kesannon vaihtelu oli kuitenkin niin vakiintumatonta ja kesannointi satunnaista, että viljelyä on nimitetty yksivuoroviljelyksi (ru. ensäde). Sitä pidetään alkuperäisimpänä viljelymuotona. Samaa viljelytapaa sovellettiin myöhemminkin kylvettäessä ulkopeltoja ja pieniä pellonkappaleita (umpiaita, tahdoin, kodiksin) ohralle, kauralle, nauriille, pellavalle, hampulle, tupakalle ja jopa perunalle.

Yksivuoroviljelyä harrastettiin 1700-luvulla enää vain Pohjois-Pohjanmaan ohranviljelyalueilla, erityisesti Tornion- ja Kemijokilaaksoissa leimallisesti lapioviljelyyn liittyneenä. Näillä voimakkailla karjanhoitoalueilla lantaa riitti noihin aikoihin jo runsaaseen lannoitukseen, joten kesannoiminen oli useimmiten tarpeetonta. Samaa peltotilkkua viljeltiin vuodesta toiseen niin kauan kun saatiin tyydyttäviä satoja ja rikkaruohot eivät päässeet niskan päälle.

Kartta – Vuoroviljelysmenetelmien levinneisyys 1700-luvulla
Kartta – Vuoroviljelysmenetelmien levinneisyys 1870-luvulla

 


Kaaviokuva satakuntalaisen kylävainion hyödyntämisestä. Ylinnä kylävainio, jossa säästettiin työtä ja aidaksi yhdistämällä useat peltokappaleet saman ympärysaidan sisään.

Keskellä on havainnollistettu, kuinka erikseen aidattu yksityinen umpiaita jäi aluksi yhteisen umpiaidan sisään ja lopulta sulautui kylänvainioon.

Alinna on kaaviokuva neljän vuoden viljelykierrosta kaksivuorojärjestelmässä. Siitä ilmenee, kuinka toukomaa kiersi säännöllisesti kesantomaan kulmissa, jotta se sai tasaisen osansa lannoituksesta. – Suomen maatalouden historia I, 162.

 

Kaksivuoroviljely
Säntillisessä kaksivuoroviljelyssä (ru. tvåsäde) peltomaa oli kahtena aitauksena, joista toisessa kasvatettiin viljaa – vanhimpaan aikaan ohraa – toisen ollessa kesannolla. Kesannossa voitiin viljellä palkokasveja, nauriita ja tiettyjä vihanneksia. Kun ne oli korjattu, palveli vainio kylän yhteisenä laidunmaana. Seuraavana vuonna vaihdettiin aitausten käyttö keskenään: viljapelto jätettiin kesannoksi, jota voitiin myös lannoittaa.

Kaksivuoroviljelyä harjoitettiin Ruotsissa jo 1200-luvulla. Meidän maamme lounais- ja eteläosissa siirryttiin niin ikään varhaiskeskiajalla kaksivuoroviljelyyn syysrukiin omaksumisen myötä, jolloin vuorottelijoina olivat syysruis ja kesanto. Kaksivuoroviljely yleistyi Länsi-Suomessa keskiajan kuluessa. Viljelystavan omaksuminen kulki aluksi käsi kädessä sarkajaon omaksumisen kanssa (ks. maanjaot).

Myöhemmin siitä kirjattiin kaksi muunnelmaa. Vanhemmassa pelto oli jaettu neljään osaan (kesanto-ruis-kesanto-ohra), josta syystä puhuttiin myös "nelivuorosta", vaikka puolet pellosta oli koko ajan kesannolla. Ohraa ja ruista viljeltiin yhtä paljon, ja ohralohkojakin lannoitettiin. Järjestelmä tunnettiin 1600-luvulla Satakunnassa, mutta myöhemmin Etelä-Pohjanmaan pohjoisosista ja Pohjois-Savosta aina rukiinviljelyn pohjoisrajalle Tornion ja Kuusamon seuduille saakka.

Eteläsuomalaisessa kaksivuoroviljelyssä pelto jaettiin kahteen lohkoon ruispelloksi ja kesannoksi, joita vaihdettiin vuosittain. Kesannosta erotettiin aidalla kevätviljaa varten 1/8–1/3 toukomaaksi, jonka pinnalle saatettiin levittää ohut kerros lampaanlantaa. Kun toukomaan paikkaa kesantolohkossa vaihdeltiin, syntyi viljelyskierrossa sivuhaara, jonka kesto oli 6–16 vuotta. Tämän kaltainen kaksivuoroviljely lienee kehitetty 1600- tai 1700-luvulla rukiin noustua pääviljaksi koko alueella. Malli oli 1700-luvulla yleinen kaikkialla Lounais-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa.

Kaksivuoroviljely säilyi 1870-luvulle asti Ahvenanmaalla, eteläisessä Varsinais-Suomessa, Länsi-Uudellamaalla ja Lounais-Hämeessä.

Kartta – Vuoroviljelysmenetelmien levinneisyys 1700-luvulla
Kartta – Vuoroviljelysmenetelmien levinneisyys 1870-luvulla

 

 

Kolmivuoroviljely
Jo varhaisella keskiajalla oli käytössä myös kolmivuoroviljely (ru. träskifte trädningssäde). Siinä kolmannes pellosta oli syysviljalla (erityisesti rukiilla), kolmannes kevätviljalla (erityisesti ohralla) ja kolmannes kesantona; niiden paikkoja vaihdettiin vuorotellen. Kukin vainio oli aidattu, jotta kesannolla laiduntava karja ei päässyt viljapeltoon.

Kolmivuoroviljelyä harjoitettiin Keski-Euroopassa jo merovingiajalta (n. 700–900 jKr.) lähtien, mutta Ruotsista siitä on todisteita vasta 1200-luvulta, meiltä sitäkin huomattavasti myöhemmältä ajalta. Kolmivuoroviljely tuli Etelä-Karjalassa käyttöön 1600-luvulla todennäköisesti Novgorodin seudulta ja Inkerinmaalta saatujen vaikutteiden myötä. 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa kolmivuoroviljely omaksuttiin Etelä-Savoon, vuosisadan lopulla Itä-Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan.

Ruotsista saatujen vaikutteiden pohjalta syntyi toinen, mutta pienempi kolmivuoroviljelysalue Vaasan seudulle 1700-luvun alkupuoliskolla ja vuoden 1750 jälkeen myös Keski-Pohjanmaalle. Lännessä viljelyn tehostamisen taustalla on selitetty vaikuttaneen siirtyminen 1600- ja 1700-luvulla yhä enemmän animaalisista vegetaarisiin ruoka-aineisiin.

Maan lounaisosiin kolmivuoroviljely levisi vasta 1800-luvulla, lähinnä kauran viljelyn lisääntymisen ja kääntösiipiauran käyttöönoton myötä. Kolmijakoisen viljelyn etuna oli pieni vuotuinen kesantoala sekä kevätviljan viljelyn säännöllistyminen, mikä oli tarpeen kauran suosion kasvaessa.

Kolmivuoroviljelystä kehitettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla pohjoisessa varsinainen nelivuoroviljely.

Kartta – Vuoroviljelysmenetelmien levinneisyys 1700-luvulla
Kartta – Kolmivuoroviljelyn alue vuonna 1870

 

 

Koppeliviljely
Suurempi merkitys oli kartanoissa 1830-luvulta lähtien sovelletuilla englantilaisella vuoroviljelyllä ja saksalaisella koppeliviljelyllä eli heinävuoroisella järjestelmällä. Viimeksi mainittu luontui edellistä paremmin suomalaisiin olosuhteisiin, ja se voitiin myös soveltaa helpommin vanhempaan kolmivuoroviljelyyn. Viljelyjärjestys oli tällöin kesanto – syysvilja – 3–4 vuoden heinäpelto – kevätvilja.

Näiden uusien vuoroviljelymenetelmien myötä siirryttiin moderniin maanviljelykseen. Heinän ohella koppeliviljelykiertoon voitiin ottaa mukaan peruna, jolloin kesannon osuus putosi kolmenneksesta kuudennekseen tai vieläkin pienemmäksi.

Kesantomaata oli eniten syysviljavaltaisilla alueilla. Kun kesantoa seurasi syysviljan (yleensä rukiin) kylvö, oli ruispinta-ala yleensä samaa suuruusluokkaa kuin kesantoala. Vuonna 1910 oli kesannon osuus koko peltoalasta 12,5 %, mutta vuonna 1970 enää noin 1,8 %, joten tuotannossa olevan pellon määrä on kasvanut enemmän kuin peltoala sinänsä. Tämä on mahdollista, koska maataloutemme on nautakarjapohjaista ja viljelyjärjestelmämme nurmineen hyvin maata hoitava. Kesanto ei ole tällöin kovin tarpeellinen toisin kuin puhtailla viljanviljelytiloilla. Nykyään kesannon osuus on jälleen noussut ylituotannon hillitsemiseksi valtion varoista maksettavien kesannointikorvausten tultua käyttöön vuonna 1969.

Kartta – Heinävuoroisten viljelymenetelmien levinneisyys 1870-luvulla

 

Kiertoviljelyn esteet
Kiertoviljelyn leviämistä hidastivat monet tekijät. Niin kauan kun talojen maat olivat kylävainioissa yhteisaitausten sisällä, oli yksittäisen maanviljelijän vaikea erottaa oma palstansa kylän maiden yleisestä viljelyjärjestelmästä. Varsinkin Länsi-Suomen ja Etelä-Karjalan ryhmäkyläalueella, mutta paikoin myös Pohjanmaalla, kiertoviljely pääsikin kehittymään vasta sen jälkeen, kun kylässä oli suoritettu isonjaon järjestelyt ja uusjakotoimitukset.

Manner-Euroopassa käytössä ollut kiertoviljelyjärjestelmä ei sopinut sellaisenaan meille ilmasto-olojen vuoksi: kevättyöt ruuhkautuivat liiaksi alkukesän viikoille jotta ne olisi pystytty hoitamaan käytettävissä olevan työvoiman turvin. Täytyi kehittää omat sovellutukset.

Kiertoviljely pääsi parhaiten oikeuksiinsa suurtiloilla, joten maamme pientilavaltaisuus ei ollut sille omiaan. Niillä ei myöskään ollut aina sellaisia pääomia, joilla oltaisiin voitu hankkia koneita niittyjen muokkaamiseksi tehokkaasti takaisin pelloksi.

Kehittynyt vuoroviljelysjärjestelmä oli käytössä 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Möyhennys suoritettiin kääntöauralla, taistelu rikkaruohoja vastaan kääntöauralla ja äkeellä, elonkorjuujätteiden ja lannoitteen sekoittaminen kääntöauralla. Kylvöalustan valmistaminen suoritettiin äkeellä, myöhemmin myös rivikylvökoneella.

Viljantuotanto laski karjanhoidon kehittymisen tahdissa ja erityisesti nälkävuosien 1867–68 jälkeen, kun maahan tuotiin halpaa venäläistä viljaa.

Diagrammi – Viljakasvien kokonaissadot vuosina 1870–1975
Diagrammi – Peltoalojen kokonaissato vuosina 1920–1965