Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Pellon muokkaus > Vetojuhdin
 

Vetojuhta apuna

Koukku
Aura
Hankoaura siirtyy kaskilta peltoon
Kehäaura
Kääntöaura, uuden viljelytekniikan avan - pohjalainen kääntöaura - skotlantilaisaura - kääntökynnön merkitys

 

 

Viljelysmaan yleinen muokkaus tapahtui pellon lepoaikana. Pintamaa möyhennettiin vanhastaan kolmella kynnöllä: 1. Keväällä kynnettiin kesanto ennen kuin savimaat ennättivät kovettua, viimeistään juhannukseksi. Kyntö aloitettiin pellon kulmasta ja sarka kynnettiin vinoon. 2. Vähän ennen heinäaikaa tehtiin kertaus, jolloin aloitettiin pellon toisesta kulmasta ja kynnettiin aiempaan nähden ristiin koko vainio. 3. Ennen kylvöä kynnettiin suoraan pitkin sarkaa eli tehtiin vakous.

Toukoviljalle tulevat lohkot syystettiin eli sänki kynnettiin kesän viimeisenä maanmuokkaustyönä, sillä ”parempi syksyinen sian tuhro kuin keväinen kyntö”.

 


Koukulla kyntäjä 1400-luvun alkupuolelta Codex aboensis-lakikäsikirjoituksen mukaan. – Vilkuna 1935, 96.


Kolmesta osasta koottu koukku voitiin muotoilla kahdella eri tavalla. – Suomen kansankulttuurin kartasto I, 33.

 

Koukku
Maanmuokkaus tehostui kun voimanlähteeksi otettiin ihmisen asemesta vetoeläin. Työvälineiden vetäjinä käytettiin tavallisesti hevosia, mutta Keski-Uudeltamaalta Etelä-Pohjanmaan pohjoisosiin vedetyn linjan länsipuolella myös härkiä.

Suomi on yleiseurooppalaisessa katsannossa maatalouden reunamaita, joka selittää osaltaan perinteisten työvälineiden pysymisen käytössä poikkeuksellisen pitkään. Alkeellisin kyntöväline oli suuri puinen koukku, jonka maata rikkovan osan nimitys kynsi on koukun tavoin omaperäinen sana. Itämerensuomalaiset ovat tunteneet tämän välineen jo ennen ajanlaskumme alkua.

Typologisesti alkeellisin koukkumalli muotoiltiin puun tyvestä, johon jätettiin kaksi vastakkaisiin suuntiin sojottavaa juurihaaraa tai vankkaa oksantynkää; niistä toinen muotoiltiin maahan tunkeutuvaksi karaksi, toinen käteen käyväksi ohjaimeksi eli kurjeksi, kun taas niitä yhdistävä vaakatasossa oleva runko toimi vetotankona.

Runko voitiin tehdä myös kahdesta osasta. Ensimmäisessä ratkaisumallissa vetopuusta kohoava juuri muodosti kurjen, mutta perä eli kara oli liitetty alapuolelle eri puusta.

Toisessa mallissa meneteltiin päinvastoin: kara ja vetotanko olivat samaa puuta, mutta kurki niihin liitetty.

Koukku soveltui kevyemmille maille ja nelikulmaiselle vainiolle, koska maan kyntö eli uritus suoritettiin ristiin. Tottumattomalta jäi helposti kokonaan muokkaamattomia paikkoja.

Koukkua käytettiin ruokamultakerroksen möyhennykseen, rikkaruohojen raastamiseen juuriltaan, elonkorjuujätteiden ja lannoitteen sekoittamiseen, kylvöalustan valmistamiseen sekä kylvösiemenen multaukseen.

 


Parihärkien vedettävä vehmarollinen kaariaura (ru. stockkrok) Pyhärannasta. A-D valin, B-C sauvakko, C-E kara, E vannas. – Vilkuna 1935, 94.


Hevosen vedettävä kaariaura. Pyhäranta. – Vilkuna 1935, 94.


Pohjalaisissa kaariauroissa peräpuu kaartuu liki suorakulmaisesti, jolloin alapää muodostaa maanpinnan suuntaisen anturan. Peräpuun sivuprofiili muistuttaa ihmisen jalkaa, josta on johdettu työvälineen ruotsinkielinen nimi fotkrok (”jalkakoukku”).– Grotenfelt 1898, 329.


Rautainen vannas Muhokselta Pohjois-Pohjanmaalta. – Vilkuna 1935, 96.

 

Aura
Viimeistään vanhemmalla roomalaisella rautakaudella (0-200 jKr.) itämerensuomalaisten maanviljelys sai tärkeitä virikkeitä skandinaaveilta, kuten sanat aura (ruots. ard<adr, viron ader), vannas (germ. vangs) ja pelto (vrt. ru fält) osoittavat.

Aura (årder) tehtiin nyt kahdesta kappaleesta siten, että vetopuusta koukuksi kääntyvä kärkiosa (A) katkaistiin heti polvekkeen alta ja yhdistettiin tappiliitoksella erilliseen kara- eli peräpuuhun (D). Viimeksi mainittua oli pidennetty malliltaan siten, että sen yläpää toimi kurkena. Välineen rakenne tukevoitui, kun perän ja vetopuun väliin naulattiin poikkiorsi (B–C). Tällainen kolmesta osasta yhdistetty aura tunnetaan kaarevan peräpuunsa mukaan nimellä kaariaura (ruots. bågårder).

Ruotsalainen tutkimus olettaa sekä koukun että kaariauran juontuvan kuokasta ja kaivukepistä ja niiden olleen käytössä jo kivikauden maanviljelijällä. Kuokka ja koukku saattoivat olla käytössä myös rinnakkain. Kiistatonta on sen sijaan se, että Vergilius kuvaa kaariauraa Georgica-runoelmassaan vuonna 29 eKr., ja että laajempi leviäminen oli meneillään jo ensimmäisellä esikristillisellä vuosituhannella.

Kaariauran merkittävin etu koukkuun nähden oli siinä, että liiaksi kulunut kyntävä osa voitiin vaihtaa helposti lyömällä vetopuun tappiliitos auki. Tämä oli tärkeää siksi, että kuluminenkin oli aiempaa voimakkaampaa, sillä kyntökohtaa muotoiltiin yhä enemmän maanmyötäiseksi. Viimeksi mainittu parannus toi välineelle vakautta, joten vaot oli mahdollista ajaa aiempaa tiheämmin. Koko työstettävä kenttä voitiin nyt kyntää läpi, jolloin alettiin siirtyä harvaan kynnettyjen vakojen rivikylvöstä hajakylvöön.

Auran kärjen kulumista yritettiin hidastaa valikoidulla puutavaralla. Lounais-Suomessa on käytetty auran kyntävässä osassa tammea, mutta todellinen läpimurto tapahtui vasta, kun kärki sai rautavahvikkeen, vantaan. Meille tämä uutuus näyttää levinneen vasta viikinkiajalla. Toisen kristillisen vuosituhannen vaihteessa vantaan koko kasvoi kymmenestä senttimetristä kaksin- tai kolminkertaiseksi, jolloin maanmuokkaus tehostui entisestään. Uusi raskaampi kaariaura soveltui kesannon kyntöön, kun taas pienempiä käytettiin edelleenkin siemenen multauksessa.

Vannasaura lienee ollut käytössä koko asutussa Lounais-Suomessa keskiajan alussa. Keskiajan lopulla kehitettiin edelleen tehokkaampia auramalleja, joiden tieltä koukut ja kaariaurat alkoivat syrjäytyä meilläkin viimeistään 1500-luvulta lähtien. Innovaatioiden omaksuminen oli paikoin ylen hidasta, sillä vielä 1900-luvun taitteessa kaariauroja tavattiin relikteinä Uudenkaupungin seudulla Vakka-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaan suomenruotsalaisilla alueilla Korsholman – Kaarlelan välillä.

Kartta – Kaariaura

 


Slaaveilta omaksuttuun hevosvetoiseen hankoauraan perustuva itäsuomalaisen tyypin hankoaura luottimella varustettuna peltoauraversiona Pohjois-Pohjanmaalta. – Grotenfelt 1898, 105.


Hämäläistä tyyppiä olevat peltosahrat Tammelasta. Työvälineen tehoa parantavat luottimen ohella siivekkeet, jotka kiinnittyvät peräpuun haarojen kylkiin. – Grotenfelt 1898, 321.


Peräpohjalainen pariskunta kyntämässä luottimellisella peltohankoauralla, jonka peräkappaleen seppä on takonut kokonaisuudessaan raudasta. – Grotenfelt 1898, 320.


Luottimia. – Grotenfelt 1898, 328.

 

Hankoaura siirtyy kaskilta peltoon
Pelto ja kaski ovat molemmat vanhoja maanviljelymenetelmiä ja kummallakin on omat viljelyskalunsa, jotka ovat keskenään sukulaisia, mutta jotka tehtävien erilaisuus on muovannut, eivätkä ne siten muodosta yhtenäistä kehityslinjaa.

Hankoaura omaksuttiin maahamme ristiretkiajalla kahtena eri muunnoksena. Toinen veistettiin juurakosta, jonka kaksi haaraa asetettiin sojottamaan ylöspäin kädensijoiksi eli kurjiksi, joten aisat ja vetopiste sijaitsevat matalalla. Aurassa oli maata ohjaava säädeltävä lastamainen luotin sekä kakkula- eli kela-aisat hevosen valjastamista varten. Tämän länsislaavilaista alkuperää olevan välineen nimi oli sahrat (< ven. socha). Se levisi Pohjois-Viron (vir. sahk) välityksellä 1200- tai 1300-luvulla ruotsalaisasutuksen syntymisen jälkeen lähinnä Uudellemaalle sekä edelleen Hämeeseen, Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle.

Videoleike – Sahrat 14s./535KB

Toisessa hankoauran variantissa kädensijan muodosti aisojen päitä yhdistävä vaakasuora kapula, joten aisat ja vetopiste ovat korkealla. Malli levisi Novgorodin seudun slaaveilta Etelä-Karjalaan 1100-luvun lopulla. Kyseessä lienee ollut alkujaan peltotyökalu, vaikka sitä käytettiin myöhemmin myös monivuotisilla kaskilla. Nimityksensäkin se peri vanhalta kaariauralta, joten hankoaurakin on atra. Savolaisen uudisasutuksen mukana hankoaura kulkeutui koko Itä- ja Keski-Suomeen, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle ja edelleen Ruotsin Norrbotteniin. Suomalaisten siirtolaisten välityksellä malli vietiin myös Keski-Skandinavian metsäseuduille.

Hankoauran ekspansiivisuutta edisti oivallus liittää laitteeseen luotin, jolloin siitä tuli peltotyökalu. Samalla aisojen ja peräpuun kiinnityskohtaa madallettiin, jolloin vantaat tunkeutuivat ottavammin maahan ja maan pinta nousi helpommin luotinta vasten kääntyäkseen murtuneena sivulle. Aluksi luotin olikin veitsimäinen maan murtaja ja sivuun suistaja, mutta sitä paranneltiin myöhemmin hangon kärjeltä toiselle siirrettäväksi lastamaiseksi kääntösiiveksi.

Kartta – Hankoauratyyppien levinneisyys


Kehäauran osien nimitykset: 1. Kara, 2. ojas eli vetopuu, joka yhtyy vasemmassa piirroksessa kela-aisoihin (5), oikeassa muodostaa vehmarona parihärkien yksinäisaisan (5), 3.kurki, 4. kädensija, 6. vannas, 7. miekkalauta, 8. antura, 10. (levitys)siivet, 11. västäräkki. – Vilkuna 1971, 17 D.


Kela-aisoilla vedettävä kosseli-tyyppinen kehäaura. – Vilkuna 1935, 92.


P. A. Gaddin Huittisten aura eli kosseli. – Grotenfelt 1898, 102.


Tengströmin kiekka-aura. – Vilkuna 1971, 143.


Viuhka Pirkkalasta. – Grotenfelt 1898, 336.


Viuhka Eurajoelta. – Grotenfelt 1898, 336.


Viuhka Parikkalasta. – Grotenfelt 1898, 337.

 

Kehäaura
Koukkua, kaariauraa ja hankoauraa tehokkaampi aura tuli käyttöön Keski-Euroopan kosteilla savikkomailla jo ensimmäisen kristillisen vuosituhannen puolivälissä. Etelä-Skandinaviaan malli omaksuttiin varhaiskeskiajalla, osiin Keski- ja Pohjois-Ruotsia vasta myöhäiskeskiajalla (1350–1500).

Näihin aikoihin kehitettiin kaariauran pohjalta korkea kehäaura, jolla tuli olemaan suuri merkitys myös meikäläisessä pellonmuokkauskalustossa. Innovaatio perustui siihen, että vantaan ja vetopuun eli ojaksen välistä kulmaa voitiin säädellä kehän etummaiseen lautaan, ns. miekkalautaan, tehdyn tapituksen avulla. Kurkiorsi yhdisti nyt peräpuun ja miekkalaudan kärjet. Kyntäjä saattoi kulkea kyntövälineen vieressä ja vetoeläimeksi riitti yksi hevonen ellei käytetty härkäparia.

Kehäaura levisi Ruotsista Länsi-Suomeen 1400-luvulla koukkuauran kilpailijaksi ja syrjäyttäjäksi. Se tunnettiin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa nimellä kosseli sekä Etelä-Pohjanmaalla nimellä arra. Innovaatio liittyi ylimalkaan peltoviljelyn suureen nousukauteen, joka tuntui meillä erityisesti Etelä-Pohjanmaalla, jossa kehäaura valtasi – Hämeen ohella – alaa myös peltohankoauralta.

Kehäaurasta kehitettiin aikojen kuluessa kolme muunnelmaa, joista kaksi vanhinta lainautuivat yhtäältä Merenkurkun yli Etelä-Pohjanmaalle ja toisaalta Ahvenanmaan kautta lounaiselle mantereelle. Nuorin muunnos levisi vain Ahvenanmaalle.

Luottimella varustetulla peltohankoauralla tai kela- tai kakkula-aisoin vedätetyllä ja siten kurjesta kallistettavissa olevalla kehäauralla kynnettäessä pystyttiin pehmeässä mullassa ja kesannossa maata vähäisessä määrin myös kääntämään, ei pelkästään vakoamaan. Tehokkaaseen maankääntöön soveltuvaa auraa alettiin kehittää kehäauran pohjalta. Ottavuutta parannettiin muotoilemalla vannas aiempaa leveämmäksi, lähes lapiomaiseksi. Tärkein tekninen parannus oli kuitenkin viimeistään 1500-luvun puolivälissä tehty oivallus liittää vantaan taakse siipilaite siirtämään maata tehokkaasti auran sivulle. Kehittely johti kahteen ratkaisumalliin.

Toisessa kehäauran runkoa täydennettiin symmetrisesti maata kahtaalle auraavilla siivillä. Vanhin kuvaus tällaisesta aurasta on Ephraim Careniuksen käsialaa vuodelta 1759. Hän nimittää mallia Huittisten auraksi, mutta väline tunnettiin muuallakin Ala-Satakunnassa ja lienee paikallisten seppien kehitelmä.

Maatalouskirjailija Jacob Tengström moitti mallia vuonna 1801 raskaaksi ja asetti sen edelle kiekka-auraksi kutsumansa ratkaisun. Sen kehto sijaitsi Loimijokilaaksossa, josta se oli levinnyt muuallekin Turun ja Porin lääniin. Kiekka-auran tunnusmerkki oli pultin varassa rungon puolelta toiselle käännettävä lautasiipi, joka työnsi vantaan irrottaman maan sivulle. Parhaassa tapauksessa kyntäjä pystyi kellauttamaan viilun jalallaan ympäri. Tämä aura tuli käyttöön kaikkialla kehäuran alueella suomenruotsalaisia seutuja lukuun ottamatta.

Kartanoissa otettiin 1500-luvun lopulla käyttöön kehäauroja, joiden vetopuuhun eli ojakseen oli kiinnitetty puukkomainen maata viiltävä terä. Tällöin vannas leikkasi viilun vaaka- ja veitsi pystytasossa. Ratkaisu merkitsi pitkää askelta kohti varsinaista kyntämistä. Vaikka laitteen nimitykseksi on merkitty inventaariluetteloissa plog, ei kyseessä ollut vielä varsinainen kääntösiipiaura.

Ratkaisussa olikin yhdistetty kehäauraan jo keskiajalta lähtien itsenäisenä peltotyökaluna tunnettu viili eli itäsuomalaisittain viuhka (mainittu 1555). Sillä viillettiin kesantokasvien tiukkaan risteävä juuristo, joka oli muutoin vaikea murtaa heikkotehoisella auralla. Kahden tai useamman hevosen tilalla meneteltiin monesti siten, että toisella hevosella ajettiin viuhkaa ja välittömästi sen perässä tuli toinen kehäauraa samassa urassa vetäen.

Viuhka on ollut yleisin Länsi- ja Etelä-Suomessa, mutta levinnyt erilaisin muunnelmin koko maahan Keski- ja Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Rungoltaan hankoauraa muistuttava itäinen malli omaksuttiin myös Uudellemaalle ja Hämeeseen sekä paikoin Etelä-Pohjanmaalle.

Kartta – Auratyypit ja niiden levinneisyys
Kartta – Viuhkatyypit

 


Vain auran toiselle puolelle maata ohjaavalla siivellä varustettu kehäaura tuli käyttöön 1500-luvulla. Siipi tehtiin aluksi puusta. – Suomen maatalouden historia I, 134.


Kääntöauralla on monia nimityksiä murteissamme: 1.vältti, fältti, 2. veltta, 3. närpiö, närppi, 4. luukka. – Jirlow 1970, 17.


Torviaisoilla vedettävä vältti. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 521.


Kääntöauran ojakseen voitiin lisätä nurmea viiltävä veitsi ja jalasmainen talla eli lesti vakauttamaan työvälineen kulkua. – Vilkuna 1935, 91.


Skotti John Smallin kehittämä kaksikurkinen kääntöaura. – Partridge 1973, 40.


Mustialan maatalousoppilaitoksen pajassa valmistettu kääntöaura 1870-luvun alusta. – Suomen maatalouden historia I, 471.


Raskaalla rautarunkoisella kääntöauralla kynnetään kummastakin kurjesta kiinni pitäen, joten ohjakset kulkevat niskan takaa. – Vilkuna 1976, 170.


Tunnetuin tehdastekoinen hevosvetoinen kääntöauramme Fiskats 10. – Suninen 1920, 106.


Kääntöauran osat: a. veitsi eli puukko, b. vannas, c. siipi, d. antura, e. maanpuoli, f. selkä eli ojas, g. päitset, h. vetokoukku, i. kurjet. – Suninen 1920, 105.

 

Kääntöaura, uuden viljelytekniikan avain
Pohjalainen kääntöaura
Lautasiipinen kiekka-aura ei pysynyt pitkään kehityksen kärjessä. Etelä-Pohjanmaalla kehitettiin 1700-luvun loppupuolella alkujaan Taalainmaalta liikkeelle lähteneen kehäauramallin pohjalta ensikerran maataloushistoriamme aikana todellinen kääntöaura. Se kykeni kääntämään viilun ilman kyntäjän aktiivista apua. Ruotsalaisissa prototyypeissä puusiipi oli pellitetty, mutta sittemmin siipi taottiin kokonaan raudasta ruuvikierteen tapaan kaarevaksi. Malli tunnettiin meillä närpiöläisen nimellä. Se levisi 1800-luvun kuluessa laajalle samoin kuin eräät muutkin paikallisten seppien kotiteollisuutena valmistamat pohjalaisaurat, kuten Lapväärtin ja Ilmajoen aurat. Lapväärtiläinen seppä Josef Ingves sai auramallistaan 1860-luvulla Suomen talousseuran hopeamitalin. Pohjalaiset saivat kilpailijakseen 1800-luvun puolivälistä lähtien Ruotsista Stjärnsundin, Åkerin ja Överumin ruukeilla massatuotettuja rauta-auroja.

Kehäauran rungon omaava rautasiipinen kääntöaura oli yleinen 1800-luvun loppupuolella kaikkialla Länsi-Suomessa ja paikoin Itä-Suomessakin. Etelä-Karjalaan tuotiin ensimmäiset kääntöaurat Venäjältä ja sieltä lainattiin myös niiden nimitys luukka. Pohjois-Pohjanmaalle kääntöaura levisi Tornionjoen yli Ruotsin puolelta, samoin sen nimitys veltti.

Kartta – Kääntöauran nimitykset

Nuoremmissa malleissa oli auran runkoon liitetty nurmea viiltävä veitsi.

Vältin teho oli vielä varsin vaatimaton: viilloksen syvyydeksi laskettiin 4–5 tuumaa, joten ruokamultakerros oli ohut.

Skotlantilaisaura
Skotlantilainen konstruktööri James Small perusti 1760-luvulla tehtaan, joka valmisti lyhyesti murtavalla valurautaisella kääntösiivellä varustettuja kaksikurkisia auroja. Samanlaisia ryhdyttiin tuottamaan 1803 Ruotsin ensimmäisessä maataloustyövälinetehtaassa Carl Georg Stjärnsvärdin tiluksilla Ängetolftassa. Vuosisadan puolivälissä niitä valmistivat myös Överumin ja Norrhammarin tehtaat Suomenkin markkinoille. Ultunalainen kääntöaura palkittiin hopeamitalilla maailmannäyttelyssä Pariisissa 1855.

Tammelan pitäjässä sijaitsevassa Mustialan maatalousoppilaitoksessa rakennettiin Smallin kehittämän auramallin mukaan suunniteltuja puurunkoisia yhden hevosen vedettäviä kääntöauroja vuodesta 1850 lähtien. Laajempi kotimainen auratuotanto lähti käyntiin 1858, jolloin Fiskarsin takomomanufaktuuri otti auran mallistoonsa.

Moskovan suuressa maatalousnäyttelyssä vuonna 1864 oli esillä jo kolmatta kymmentä suomalaista auraa. Helsingin Viikissä sijaitsevan maatalousmuseon kokoelmissa on rautarunkoinen veitsellä varustettu Högforsin kääntöaura vuodelta 1883.

Kääntöauralla työskentely katsottiin aluksi niin vaativaksi, että maahan tuotettiin 1840-luvulla kynnönneuvojia Ruotsista. Aurojen ensimmäisinä levittäjinä toimivat maanviljelysseurat. Kääntöaura sisäistettiin siinä määrin keskeiseksi uuden maanviljelyksen tukipilariksi, että esimerkiksi Ilmajoen maamiesseura varusti kunniakirjansa skotlantilaisauran kuvalla.

Maamme ensimmäiset kyntökilpailut pidettiin Mustialassa kolmannen yleisen maanviljelijäin kokouksen yhteydessä vuonna 1852. Keskeinen rooli oli skotlantilaisauran etujen esittelyssä. Sen hyvinä puolina mainittiin keveys ja erikseen ajettavan, nurmea leikkaavan viuhkan tarpeettomuus, mikä säästi yhden miehen ja juhdan työn.

Kääntöauran läpimurto liittyi kylvöheinän ja uusien viljelymenetelmien omaksumiseen, mutta runsaasti rautaa sisältävänä se oli aluksi tavalliselle talonpojalle kallis investointi. Tilannetta yritettiin helpottaa siten, että maanviljelysseurat vuokrasivat auliisti välineitä. Paikoin viljelijät ostivat auroja yhteiseksi, ja tunnetaan myös tapauksia, joissa kääntöauran omistaja on käynyt kyntämässä vieraille rahapalkalla.

Kääntökynnön merkitys
Kyntö irrotti maan viiluksi ja käänsi sen. Käännön yhteydessä viilut murtuivat ja niiden väliin jäi maan tilavuutta lisääviä rakoja. Syntyneet huokoset päästivät kasvien juuret helpommin etenemään kuin tiivis kyntämätön maa ja tekivät yhtäältä maan ilmavaksi ja toisaalta saattoivat myös varastoida vettä. Maan kuohkeuttaminen vilkastutti pieneliötoimintaa, jolloin vapautui kasveille käyttökelpoisia ravinteita. Kyntämällä saatiin mullatuksi kasvinjätteet ja karjanlanta, joista edelliset lisäsivät muokkauskerroksen humuspitoisuutta, kun taas karjanlannan multaaminen hidasti typen haihtumista.

Syksyllä käännettiin, vältättiin, kaikki seuraavana keväänä kevätkylvöön aiotut pellot. Syyskyntö nopeutti maan kuivumista keväällä, joten kasvukauden alku päästiin hyödyntämään maksimaalisesti. Savimaalla syyskyntö suurensi roudalle alttiina olevan pellon pintaa. Routa puolestaan murusti saven ja helpotti kylvömuokkausta. Lisäksi savimaiden kevätkyntö saattoi aiheuttaa liiallista kuivumista, kun taas hikevillä mailla se joudutti maan lämpenemistä.