Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Puinti > Puimakone


Käsivoimainen puimakone. –Harju 1936, 100.


Hevoskierto. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 71.


Sampo-merkkinen moottorivoimainen puimakone. – Harju 1936, 103.

 

Puimakone

Työvoimavaltainen varstapuinti johti puimisen koneellistamiseen. Lisäksi on korostettu koneellistumisen parantaneen suurtilojen kontrollia työstä ja tuottavuudesta. Suurtiloilla puinnin olivat hoitaneet torpparit tai kiertelevät sesonkityöläiset, joiden työn tehokkuutta ja puintituloksen laatua oli vaikea valvoa.

Puimakoneen kehittely alkoi Skotlannissa 1700-luvun puolivälissä. Andrew Meikle sai vuonna 1786 patentin mekaaniseen puimakoneeseen, jossa vilja syötettiin kahden vastakkaisiin suuntiin pyörivän, korokkeilla varustetun telan väliin. Parannetussa versiossa vilja syötettiin pyörivän rummun ja sitä ympäröivän kengän väliin, joissa molemmissa oli varstat, jolloin luotiin varstakelaisen puimakoneen perusmuoto.

Ruotsissa Meiklen malliin perustuvia puimakoneita valmistettiin 1800-luvun taitteessa jo eri puolilla maata, ja niitä lienee tuotu jokunen Suomeenkin. Toisin paikoin ruukit valmistivat vain rautaosia, jotka sitten sovitettiin paikalla tehtyyn puurunkoon.

Sittemmin puimakoneen kehittelyssä valittiin varstapuinnista poikkeava linja. Ensimmäisen nastakelaisen puimakoneen suunnitteli englantilainen Atkinson, mutta amerikkalainen O. Turner esitteli vuonna 1831 tehokkaamman nastapuimakoneen, jossa sekä sylinteri että valssit oli varustettu luisilla nastoilla varstojen asemesta. Vilja syötettiin koneen nastakelan ja -sillan väliin, jossa jyvät riipiytyivät irti tähkistä. Ne jäivät kuitenkin vielä ruumenien sekaan, joten puinnos oli puhdistettava erikseen koneella tai käsipohtimella. Ruotsissa tällaisia koneita valmisti mm. Thermaeniuksen konepaja. Niiden etuna oli koon joustavuus: laitteen voimanlähteeksi sopi yhtä hyvin ihmisten lihasvoima kuin hevoskierto.

Käsikäyttöisiin puimakoneisiin (rosma, tappuri, rysky) tutustuttiin Lounais-Suomessa jo 1800-luvun alkuvuosikymmenillä. Niitä ostettiin suoraan Englannista ja Ruotsista Etelä-Suomen kartanoihin. Mustialaan hankittiin puimakone vuonna 1840. Fiskarsin valmistamia koneita oli ensimmäisen kerran näytteillä vuonna 1859. Yleiseen käyttöön ne tulivat rannikkomaakunnissa 1800-luvun lopulla kotimaisen valmistuksen (Högfors, Mathildedal, Teijo Rosenlew) myötä.

Käsikiertoisen puimakoneen käyttöaika oli yleensä lyhyt, sillä talot pyrkivät hankkimaan nopeasti maaseppien valmistamia puisia tai ostettuja rautaisia hevoskiertoja, joita pyöritti 1–2 hevosta. Kierrossa oli voiman välittäjänä 5–6 metrin mittainen vaaka-asennossa pyörivä ratas, josta voima johdettiin remmin tai köyden välityksellä puimakoneeseen. Koneeseen liitettiin usein sekä olkia puhdistavat kohlijat että viljanpuhdistaja eli viskuri. Tällöin puimakone asetettiin joko luuvaan tai lavalle riihen parsien tasalle ja viskuri sen alle. Hevoskäyttöinen puimakone levisi Lounais-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle ja Karjalan Kannakselle jo 1800-luvulla, muihin maakuntiimme seuraavan vuosisadan alussa. Käsi- ja hevoskiertoisissa puimakoneissa käytettiin vain riihessä kuivattua viljaa.

Mustialaan ostettiin 1852 vesirattaalla toimiva puimakone ja kymmenkunta vuotta myöhemmin se korvattiin höyrykoneella eli lokomopiililla. Suurissa taloissa alettiin käyttää höyrypuimakoneita 1880-luvulta lähtien.

Kehittyneemmissä puimakoneissa, joita käytettiin, höyrykoneen eli lokomopiilin avulla, oli sisään rakennetut kohlijat ja viljanpuhdistaja. Talonpoikaistiloille ensimmäiset höyrykoneet hankittiin 1880-luvulla ja Sisä-Suomessakin niitä nähtiin jo 1900-luvun alussa. Kalliina laitteina ne olivat yleensä osuuskuntien yhteisiä. Höyrykoneet korvattiin 1920- ja 1950-luvuilla ensin polttomoottoreilla ja myöhemmin maan sähköistyksen edistyessä halvemmilla ja helppokäyttöisemmillä sähkömoottoreilla. Vuonna 1950 sähkömoottoreiden käyttö oli jo lähes puolitoistakertainen polttomoottoreihin verrattuna.

Puimakoneen suhteellisen hidasta alkuleviämistä on selitetty halulla saada varstapuinnin tuloksena pitkiä olkia katonkattamista, sängynpehmikkeitä yms. varten. Esteiden hälvettyä leviäminen oli nopeaa. Pieniä puimakoneita pystyttiin tekemään itsekin ja niiden omistus sopi hyvin yhteisomistuksen puitteisiin tai pienyritystoimintaan. Pyörillä siirrettäviä puimakoneita omistettiin yhteisesti osakeyhtiöinä, osuuskuntina ja seuroina. Tämä on selitys siihen, että niitä mainitaan harvoin perunkirjoituksissa yleisyydestä huolimatta.

Puimakoneiden määrä saavutti huippunsa 1960-luvun alussa, jolloin niitä oli tiloillamme noin 141000. Näistä oli tuolloin yhteiskäytössä lähes kolmannes (29 %).