Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Peltokasvit
 

Peltoviljely
Peltokasvit ja peltoalan kasvu

Viljakasvit
Juurikasvit
Palkokasvit
Mukulakasvit
Öljykasvit
Keittiö- ja nautintoainekasvit
Kuitukasvit
Heinän peltoviljely
Peltoalan kasvu

 


Ruis. – Kivirikko 1926, 227.


2- ja 4-tahkoinen eli -rivinen ohra. – Kivirikko 1926, 227.


Kaura. – Kivirikko 1926, 226.



Vehnä. – Kivirikko 1926, 227.
Vihneetön vehnä. – Kärki 1954, 145a.
Pölkkyvehnä. – Elfving 1896, 18.


Vikkeri eli rehuvirna. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 95.

 

Viljakasvit
Koska maatalous on elinkeino, jonka on toimittava luonnon ehdoilla, poikkeaa eri kasvilaatujen viljelyala suuresti maan eri osissa toisistaan riippuen sekä ilmastosta että maan laadusta, mutta myös taloudellisista edellytyksistä. Leipäviljan ollessa Etelä-Suomen tuotantoa sopivat heinä- ja säilörehunurmien viljely ja karjatalous suhteellisen varmoina tuotantomuotoina etenkin Itä- ja Pohjois-Suomeen. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä suurempi osuus (aina 80 %:iin) on laidunniityillä. Karkeasti laskien 13 % peltopinta-alasta on nykyisin leipäviljalla lopun ollessa karjan ravinnoksi tavalla tai toisella käytettyä.

Kartta – Kasvukauden pituus

Ruis
Vanhaan aikaan kylvettiin parhaastaan kesäruista, mutta sitä mukaa kun yksivuoroviljely väistyi kiertoviljelyn tieltä ja kesannointi valtasi alaa, sai talviruis laajemman levikin. Rukiinviljelyn tärkeä sivutuote oli jäykkä olki, jota käytettiin mm. riihien ja latojen kattamisaineena, karjanrehuna ja sänkyjen pehmikkeenä.

Rukiilla oli Varsinais-Suomessa kaksivuoroviljelyn myötä hankittu pääviljalajin asema. Kevätruis menestyi edelleen saaristossa ja etelärannikolla. Juhannusrukiista saatiin sekä vihantarehu- että tavallinen syysrukiin jyväsato. Kevätruis oli pienisatoisena vähän viljelty. Rukiin talvehtimisessa on vaikeuksia siirryttäessä pohjoiseen, joten sitä voidaan viljellä Etelä-Pohjanmaalla, Keski- ja Itä-Suomessa vain edullisimmassa peltolohkossa. Syysruis soveltui sekä peltoon että kaskeen ja se olikin viimeksi mainituilla valtalajike. Kaikkinensa rukiinviljely säilytti hallitsevan asemansa 1870-luvulle saakka.

Peltoruis kylvettiin vasta elokuussa, mutta korjattiin silti samaan aikaan kuin kuukautta aikaisemmin kylvetty kaskiruis. Peltoruista oli kolme eri lajiketta: pohjalainen vaasanruis, satakuntalainen kokemäenruis ja eteläsuomalainen uudenmaanruis. Kaikissa oli kaskiruista suuremmat tähkät ja jyvät, mutta heikompi korsi.

Peltorukiin keskisato (jyväluvun ollessa keskimäärin 6,6; tiedot perustuvat pääosin 1820- ja 1860-lukujen tilastoihin) oli noin 14–15 hehtolitraa (eli 910–1000 kg) hehtaarilta. Pohjanmaalla päästiin hiukan suurempiin lukuihin, mutta Itä-Suomessa jäätiin vastaavasti alle keskiarvon.

Rukiin viljely oli 1900-luvun alkuun mennessä siirtynyt kaskilta peltomaille, joissa sitä viljeltiin vuonna 1920 noin 285000 hehtaarin alalla. 1930-luvulta lähtien, kun kevätvehnän viljelyä oli ryhdytty voimakkaasti kehittämään, väheni rukkiin osuus niin, että vuonna 1970 rukiin pinta-ala oli enää 66000 hehtaaria.

Kartta – Rukiin viljely, viljakasvien pohjoisrajat

Ohra
Yhtä suuria muutoksia kuin tilusjärjestelyissä tapahtui 1800-luvulla myös niillä viljeltävien kasvilajikkeiden keskinäisissä osuuksissa. Länsi-Suomessa ohralla oli 1800-luvulla merkitystä enemmälti enää vain Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Itä-Suomessa se oli tärkeä peltovilja.

Ohralajikkeita oli 1700- ja 1800-luvuilla kolme: kaksi-, neli- ja kuusitahkoista tähkää kantavat. Ensimmäistä viljeltiin etelässä, keskimmäistä useina kantoina koko maassa, kun taas viimeksi mainittu lajike oli jäykkäkortinen pohjoisen viljelyskasvi. Nykyään Etelä-Suomessa viljellään kaksi-, muualla kuusirivistä ohraa.

Ohran (jyväluku oli noin 5) tuotto hehtaaria kohti vaihteli ruista voimakkaammin maamme eri osissa. Tämä johtui siitä, että mitä pohjoisempana ohraa viljeltiin, sitä tiheämpään se kylvettiin ja sitä paremmin sitä myös lannoitettiin. Oulun läänissä saatiin keskivertovuonnakin yli 20 hl:n (1040–1800 kg) hehtaarisatoja, Etelä- ja Länsi-Suomessa 14-18 hl:n (750–1050 kg) ja Itä-Suomen pelloista vain 11-15 hl:n (570–950 kg) satoja. Koko maan keskimääräinen hehtaarisato oli noin 18 hl.

Ohran viljely pysyi koko 1900-luvun alkupuolen samansuuruisena (n. 110000 ha), mutta viisinkertaistui nopeasti 1950-luvulta lähtien. Ohra onkin ainoa viljalaji, jonka viljelypinta-alan laajeneminen ei ole tyrehtynyt edes 1970-luvun maatalouspoliittisissa uudistuksissa. Tämä johtuu toisaalta rehuviljakäytön jatkuvasta lisääntymisestä, toisaalta ohran viljelyvarmuudesta. Vain viidennes ohrasadosta käytetään leipäviljaksi.

Kartta – Ohran viljely, viljakasvien pohjoisrajat

Kaura
Kauraa oli sekä pelto- että kaskilajikkeita. Alunperin maassamme viljeltiin ilmeisesti balttilaista lähtöä olevaa ns. mustaa kauraa, josta esiintyi lounais-, keski- ja pohjoissuomalaiset muunnokset. Venäläisperäistä valkoista kauraa viljeltiin vain Karjalassa. Kaura oli välttämätön hevosten talviruokinnassa, koska talviset hevoskyydit olivat tärkein maakuljetusmuoto. Rehuviljana kaura sai kuitenkin tyytyä leipäviljoilta jääneisiin vainioihin, mutta sen pitkä juuristo ja kyky hyödyntää vaikealiukoisia ravinteita sai sen menestymään laihoissakin maissa.

Kauraa viljeltiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa vain Etelä- ja Keski-Suomessa painopisteen ollessa selvästi Viipurin läänissä. Muissa maakunnissa sitä viljeltiin enimmäkseen sekaviljana. 1870-luvulla karjatalouden alkaessa kehittyä kauranviljely tehostui muualla etelässä ja levisi pohjoisessa aina Oulun korkeudelle saakka.

Kauraa kylvettiin sekä pelloille että kaskiin, mutta jälkimmäisiin vasta toisena ja kolmantena vuotena. Uudismailla kaura sai ensimmäisen viljalajin aseman.

Kaura kylvettiin hiukan tiheämpään kuin ohra, uudispeltoihin tiheämpään (1,5–2 tynnyriä tynnyrinalalle) kuin vanhoihin peltoihin (1–1,5 tynnyriä tynnyrinalalle) ja idässä harvempaan kuin lännessä. Kylvömäärä hehtaaria kohden on vaihdellut 3,3 hl:n ja 6,7 hl:n välillä. Harvaan kylvetyissä vanhoissa pelloissa sato oli 17–20 hl hehtaarilta, uudispelloissa, joissa kaura oli ensimmäisenä viljana, eivät yli 50 hl:n sadot olleet harvinaisia. Itä-Suomessa peltokauran tuotto oli alhaisesta kylvötiheydestä ja jyväluvusta (2,8–4,2) johtuen länttä (jyväluku 4–6) heikompaa. Itä-Suomen asema kauran pääviljelyalueena perustuikin kaskiviljelyyn.

Kauran viljely laajeni jo 1800-luvulla huomattavasti rukiiseen ja ohraan nähden. Uudempiin viljelyjärjestelmiin liittyen kaura ohitti 1860–1880-luvulla muut viljalajit. Viljantuotannossa 1800-luku oli nousukautta, mutta se ei kohdistunut enää vanhoihin ruokaviljoihin ohraan ja rukiiseen vaan kauraan, joka soveltui loistavasti uuden tekniikan avaamille uudisviljelmille.

Ohraa pidemmän kasvukautensa vuoksi kaura ei ehdi aina valmistua edes maamme keskiosissa, mutta silti kaura on ollut 1900-luvulla tärkein rehukasvimme. Vuonna 1910 oli silloisen ruskeajyväisen maatiaiskauran viljelyala noin 400000 ha. Vuonna 1970 viljeltiin 1920-luvulta lähtien kehiteltyjä pääosin valkojyväisiä kauralajikkeita n. 525000 ha:n alalla. Hehtaarilta saatiin vuonna 1966 satoa keskimäärin 1840 kg.

Kartta – Kauran viljely, viljakasvien pohjoisrajat

Vehnä
Vaikka vehnän viljely oli vielä 1700-luvulla verraten mitätöntä keskittyen Varsinais-Suomen peltoalueelle, tunnettiin jo sekä syys- että kevätvehnät. Syysvehnää viljeltiin vain rannikon savimailla. Vanhin lajike oli pienijyväinen ja lyhyttähkäinen, mutta hyvin talvenkestävä ns. pölkkyvehnä. Sen syrjäytti 1800-luvulla ns. tavallinen syysvehnä pitkätähkäisenä ja siten satoisampana lajikkeena. Kevätvehnää viljeltiin myös sisämaassa. Se oli syysvehnää huonompisatoista, mutta antoi korvaukseksi vaaleampia jauhoja. Koko 1800-luvun pääosa maamme vehnästä tuotiin ulkomailta.

Vehnän viljely oli vielä 1900-luvun alussa vähäistä (esimerkiksi vuonna 1910 vain 3200 ha), mutta vuonna 1970 jo 175500 ha. Ennen 1930-lukua syysvehnä oli kevätvehnää yleisempi, mutta myöhemmin jälkimmäinen on ollut valtalajike huolimatta siitä, että kasvukausi osoittautuu sille usein etelässäkin liian lyhyeksi ja että se on sääoloille (sade, halla) poikkeuksellisen arka. Vehnästä on ollut saatavissa 1920-luvulta lähtien jalostettuja lajikkeita maatiaisvehnien tilalle. Hehtaarilta saatiin v. 1966 kevätvehnää keskimäärin 1800 kg.

Kartta – Vehnän viljely, viljakasvien pohjoisrajat

Sekavilja
Seos- eli sekaviljana viljellään joko kauraa ja ohraa, kauraa ja hernettä tai kauraa ja virnaa (Vicia sativa). Seosviljan viljelyala on ollut vuodesta 1950 noin prosentin luokkaa.

 


Nauris. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 63.


Turnipsi. – Näätänen 1927,40.


Lanttu ja sokerijuurikas. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 98.

 

Juurikasvit
Nauris
Nauriin viljely oli vielä 1800-luvulla maan eteläosissakin melko yleistä. Peruna korvasi kaskissa viljellyn nauriin 1800-luvulla.

Kartta – Naattinauriin viljely

Turnipsi
Kun karjanhoidon kehittyessä juurikasveja alettiin käyttää karjanrehuna, osoittautui englantilaistyyppisen vuoroviljelyn myötä 1800-luvun alkupuolella maahamme levinnyt turnipsi eli rehunauris suurimmat hehtaarisadot antavaksi rehujuurikasviksi. Rehunauriin viljely laajeni voimakkaasti 1920-luvulla, mutta taantui sittemmin. Sen tilalle tuli pohjoisessa vihantarehuna viljelty tavallisen nauriin ja rehunauriin risteytys naattinauris, etelässä ensin rehujuurikas (Beta vulgaris f. campestris) ja 1950-luvulta lähtien rehujuurikkaan ja sokerijuurikkaan risteytys rehusokerijuurikas.

Lanttu
Lantun viljelyn pääaluetta oli Etelä-Suomi Etelä-Pohjanmaata myöten. Täällä se korvasi jossain määrin idän kaskinaurista. Lantun viljely levisi vasta 1800-luvulla Itä-Suomeen, jossa kaalin viljely oli yleisempää, luultavasti myös vanhempaa. Sekä lantun että kaalin taimet oli kasvatettava aluksi taimilavoissa ja siirrettävä vasta niiden kunnolla noustua avomaalle.

Nauriin, lantun ja muiden juuresten peltopinta-ala oli vielä 1935 noin 1,3 % kokonaisalasta, mutta sittemmin niiden merkitys on laskenut.

Sokerijuurikas
Sokerijuurikasta on viljelty jossain määrin jo 1900-luvun alusta lähtien, mutta se alkoi yleistyä vasta sen jälkeen kun Turkuun oli perustettu v. 1919 juurikassokeritehdas, Samanlaisia tehtaita on sittemmin perustettu muutamia lisää. Sokerijuurikkaan viljelypinta-ala, joka oli vuonna 1950 vain 10000 ha, on nykyään jo kaksinkertaistunut.

Kartta – Sokerijuurikkaan viljely

 


Hernettä viljellään sekä ravitsevien siemeniensä takia että rehukasviksi. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 21.


Pavun kasvu siemenestä. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 23: 1–4.


Palkokasvit
Herne
Palkokasveihin kuuluva hernekin oli pitkän kasvukautensa vuoksi pääasiassa maan lounaisosien peltokasvi, Itä-Suomessa se oli 1870-luvulle saakka miltei tuntematon Etelä-Karjalaa lukuun ottamatta. Vanhastaan viljeltiin ns. harmaata hernettä, jonka pehmeä varsi soveltui hyvin karjan rehuksi. Ruotsista levisi maahamme 1700-luvulla satoisammat ja lyhyempään kasvukauteen tyytyvät valkeat ja vihreät hernelajikkeet. Niiden yleistyessä 1800-luvulla hylättiin vanha suuritöinen hernepellon risuttaminen ja siirryttiin kylvämään herne kauran sekaan.

Papu
Pavun viljely rajoittui myöhemmin edellisen tapaan eteläiselle peltoviljelyalueelle. Lajikkeina käytettiin lännessä savikkomaita ja pitkää kasvukautta vaativaa hevos- eli härkäpapua. Karjalan kannaksella viljeltiin ns. talonpoikaispapua.

Kartta – Herneen viljely, peltokasvien pohjoisrajat

 

 
Peruna. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 92.


Perunasahrat Pohjanmaalta Isostakyröstä. – Grotenfelt 1898, 367.


Kaivupyöräjärjestelmällä toimiva perunannostokone. – Harju 1936, 87.

 

Mukulakasvit
Peruna
Peruna tuli maassamme tunnetuksi 1720-luvun lopulla, joskin leviäminen alkoi vasta runsaat puoli vuosisataa myöhemmin Suomen talousseuran jakaessa palkintoja ja siemenperunaa sen viljelijöille. Valtiovalta toivoi perunasta viljan korviketta katovuosien sattuessa. Perunan varsinainen läpimurto tapahtui 1800-luvun alkukymmenillä, jolloin tämän mukulakasvin viljely siirrettiin peltoon. 1800-luvun alkupuolella leviäminen kiihtyi mm. siitä syystä, että peruna alettiin hyväksyä elintarvikkeeksi. Osansa tähän oli vuosien 1808–09 sodalla ja sen aiheuttamalla viljapulalla. Isojako ja väestönlisäys edesauttoivat niin ikään asiaa. Vuosisadan puolivälissä perunaa viljeltiin yleisesti koko maassa Inaria myöten.

Sahroilla tehtiin vako, johon perunan mukulat pudotettiin käsin. Nosto suoritettiin tadikolla tai kuokalla, sittemmin koneilla, joiden jäljiltä perunat voitiin poimia maan pinnalta. Säilytyspaikkoina käytettiin yleisesti maakuoppia. Yleisiksi kivikellarit tulivat vasta perunanviljelyn leviämisen jälkeen.

Perunan viljelypinta-ala on toisen maailmansodan jälkeen laskenut puoleen (vuonna 1978 vain 44300 hehtaaria) siitä huolimatta, että sitä viljellään nykyään koko maassa Lappia myöten. Sadot saattavat hehtaaria kohti olla pohjoisessa ilmaston karsimasta vähäisestä tautisuudesta johtuen jopa parempia kuin etelässä. Hehtaarisato oli v. 1966 keskimäärin 15760 kg.

Perunannostossa oli vuonna 1941 käytössä runsaat 12000 hevosvetoista konetta. Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana määrä nousi yli kolminkertaiseksi ja sitä seuraavana vielä tästä lähes kaksinkertaiseksi. Kun otetaan mukaan traktorivetoiset perunannostokoneet (noin 8250 kpl), ei vuonna 1960 nostokoneita ollut edes joka kolmannella tilalla, mutta työtä helpotettiin koneiden yhteiskäytöllä, jota esiintyi hevosvetoisten välineiden osalta peräti 45,4 % ja traktorivetoistenkin 22,4 % kohdalla. Pikkupelloissa perunat kaivettiin ylös lastalla tai kuokalla.

Kartta – Perunanviljelyn ydinalue vuonna 1979
Videoleike – Perunannosto käsin 24s./826KB

 


 

Öljykasvit
Öljykasvien viljely aloitettiin toisen maailmansodan aikana öljypellavaa, unikkoa ja keltasinappia kokeillen. Ravintoöljykasvina tuli 1950-luvun alussa mukaan syysrypsi. Tämän, seuraavan vuosikymmenen tärkeimmän öljykasvin viljely johti erityisen kasvisrasvatehtaan perustamiseen. Syysrypsin syrjäytti viljelyvarmemmaksi osoittautunut ja edelleenkin suosiotaan kasvattava kevätrypsi. Öljykasveja oli vuonna 1950 kylvössä 5000 ha, vuonna 1977 viisinkertainen ala.

Kartta – Rypsien ja juurikkaiden pohjoisrajat

 

 
Humalan kukintoja käytetään oluen mausteena. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 82.


Palturitupakka. – Kivirikko 1926, 93.


Tupakanlehtien puinen murskaushuhmar. – Seurasaari 1966, 22.

 

Keittiö- ja nautintoainekasvit
Keittiökasvi- ja hedelmäviljely on ollut varsin vähäistä, joskin viime vuosikymmeninä marjanviljelyn ohella yleistymässä. Puutarhamaan alakin on kaksinkertaistunut vuoden 1930 jälkeen.

Humala
Oluen ja sahdin maustamiseen käytetyn humalan viljely – johon laki velvoitti kansalaisia keskiajalta aina 1900-luvun alkuun asti – oli yleistä maan länsi- ja eteläosissa 1500-luvulta lähtien, mutta taantui vaivalloisen viljelyn ja huonon tuottavuuden vuoksi tuontihumalan edessä 1800-luvulla yleistymättä koskaan Itä-Suomessa.

Tupakka
Tupakkaa viljeltiin asuinrakennuksen nurkalla tuulensuojassa omiksi tarpeiksi 1600-luvulta lähtien. Voimakkainta viljely oli 1700-luvulla. Kun tämä kotoinen palturi ei kyennyt kilpailemaan laadun ja maun puolesta ulkomaisen ns. virginiantupakan kanssa, sen viljelykin väheni 1800-luvulla.

 

 
Nokkonen on vanhin, jo esihistoriallisella ajalla käytetty kuitukasvimme. – Ulvinen 1949, 98:4.
Sinikukkainen pellava oli kotimaisista langantekokasveista tärkein. Siemenestä saadaan pellavaöljyä, jota käytetään maalien raaka-aineena. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 99.


Hampun varsikuiduista kudottiin säkkejä, köysiä ja kalaverkkoja. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 99.

 

Kuitukasvit
Pellava
Kuitukasveista viljeltiin pellavaa sekä pellossa että kaskessa, yleisemmin viimeksi mainitussa ja nimenomaan viimeisen vuoden viljelyskasvina. Rikkaruohojen kitkentää ei tällöin tarvinnut suorittaa. Pellossa pellava oli kevätviljalohkossa, jota ei joko lannoitettu lainkaan tai lannoitettiin vain lampaan sonnalla. Myyntipellavien viljely lisääntyi 1700-luvulla Etelä-Hämeessä (Vanajaveden ja Päijänteen välissä), Itä-Uudellamaalla (Porvoon seudulla) sekä Pohjois-Karjalassa (Liperin, Kiteen ja Tohmajärven pitäjissä). Hämäläisalue säilytti johtavan asemansa vielä 1800-luvun alkukymmenilläkin. Vain Etelä-Savossa viljeltiin pellavia kotitarpeiksi muiden alueiden ollessa ostoista riippuvaisia. Viime vuosisadan puolivälissä tuontipuuvilla alkoi syrjäyttää halpana raaka-aineena pellavaa, jonka jälkikäsittely oli varsin paljon työtä vaativaa. Jälkikäsittelytavasta riippuen tuli pellavan kuiduista valkoisia, vihreitä tai vihreänkeltaisia. Kuitupellavaa viljeltiin vielä toisen maailmansodan jälkeen noin 7000 ha:n alalla.

Hamppu
Pellavaakin vaatimattomampi oli kasvupaikkansa suhteen hamppu. Se oli 1600-luvulla Hämeessä, Satakunnassa ja Savossa, seuraavalla vuosisadalla myös Etelä-Pohjanmaalla pellavaa suositumpi viljelyskasvi. 1700- ja 1800-luvuilla hampun pääaluetta oli Itä-Suomi, jossa sen viljelytekniikka oli läntistä kehittyneempää. Siellä osattiin hienompia kuituja tuottavat hedehamput koiria eli korjata heti kukkimisen jälkeen. Myöhemmin saatiin emihamppusato, joka oli ainoa Länsi-Suomessa korjattu sato. Vielä toisen maailmansodan jälkeen hampunviljelyäkin yritettiin kehittää, mutta 1950-luvulla kuitukasvien viljely lähes tyrehtyi.

Maatalouden tekniikan kehittyessä ripeästi ja satotason noustessa (Peltokasvituotannon satotaso on noussut v. 1920–1975 maataloustutkimuksen ansiosta syys- ja kevätvehnän osalta kolminkertaiseksi ja rukiin, ohran, kauran, perunan sekä kuivaheinän osalta vähintään kaksinkertaiseksi.), mutta väestönkasvun samanaikaisesti hidastuessa ja ruokatottumusten muuttuessa, on maataloustuotannon tarve ajoittain ylitetty. Tästä on seurannut, että viime aikoina tuotantoalaa on vähennetty valtion toimin maksamalla viljelijöille pellonvaraus- ja kesannointipalkkioita.

 


Nurmipuntarpää eli alopekurus ja timotei eli nurmitähkiö. – Näätänen 1927, 37.


Valkoapila on kasvultaan matala, mutta ”palkitsee yltäkylläisesti vaivan rehuksi viljeltynä” totesi jo Elias Lönnrot. Puna- eli nurmiapila antaa erittäin tyyppipitoisia satoja ilman lannoitustakin. Nuori apilaheinä (puna-apila + timotei) tai syksyllä toisena satona korjattava odelma ovat erittäin voimakasta rehua varsinkin AIV-menetelmällä säilöttynä tai koneellisesti kuivattuina. – Rautavaara 1979, 15–16.


Alsike-apila on vaaleanpunainen. – Ulvinen 1949, 66–67.

 

Heinän peltoviljely
1800-luvun lopulla tapahtunut viljan hintojen voimakas lasku ja karjantuotteiden lisääntynyt menekki johtivat rehukasvien viljelyn yleistymiseen. Myös niittyjen raivaaminen pelloksi pakotti heinänviljelyn siirtymään pelloille. Peltoviljelymme tähtääkin suurelta osin kotieläintalouden tarpeisiin.

Nurmipuntarpää
Vanhin nurmikasvimme on 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käytetty alopekuurus eli nurmipuntarpää (Alopecurus pratensis), joka soveltui hyvin laidunnurmeksi, mutta kevytsiemenisenä sen korjuu täytyi suorittaa käsin riipimällä ja puhdistaminenkin oli hankalaa. Alopekuurin viljely onkin nykyisin vähäistä.

Timotei
Nurmitähkiön (Phlenum pratense) eli timotein viljelyäkin harrastettiin jonkin verran jo 1800-luvun alussa. Nurmien valtakasviksi se nousi 1910-luvulla käsittelyltään helpompana. Nimitys on annettu amerikkalaisen Timothy Hansonin mukaan, joka suositteli lajia jo 1700-luvun alkupuolella.

Apila
Puna-apilaa (Trifolium pratense) viljeltiin Etelä-Euroopassa jo 1500-luvulla, mutta Pohjolaan se saapui vasta pari sataa vuotta myöhemmin. Täältä se vietiin edelleen Englantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Puna-apila yleistyi 1800-luvulla sitä mukaa kun rehun tuotanto siirrettiin niityltä peltoon. Tämä lisäsi voimakkaasti sekä heinän että apilan kylvösiemenen tarvetta. Kuvaan tuli mukaan myös valko- eli alsikeapila.

Vuonna 1950 oli maatilojemme käytössä jo lähes 26000 apilan siemenen irrottamiseen käytettyä hankauskonetta.

Paitsi kutakin nurmikasvia erikseen, on mielellään viljelty myös edellisistä yhdistettyä sekaheinää. Nykyisin ovat suosittuja lisäksi nurminata (Festuca pratensis), koiranheinä (Dactylis glomerata), niittynurmikka (Poa pratensis) ja raiheinät (Lolium).

Taulukko – Peltokasvien viljelyalat 1960–1979
Kartta – Apilan ja muiden peltokasvien pohjoisrajat

 


Pellonraivaus Oy:n traktori kivenpoistossa vuonna 1951Vieremällä. Valok. Yrjö Väänänen. – Seurasaari 1982, 14.

 

Peltoalan kasvu
1900-luvun alusta vuoteen 1969 mennessä maamme peltoala kasvoi lähes kaksinkertaiseksi. Pellonraivauksen lisääntyminen johtui useasta tekijästä, Yksi niistä oli väestönkasvu. Suomen väkiluku kasvoi vuoden 1870 tasosta 1,8 miljoonasta vuoteen 1969 mennessä 4,7 miljoonaan. Toinen tekijä oli vuokraviljelmien itsenäistyminen.

Toisen maailmansodan seurauksena menetetyn Karjalan myötä maan peltoala tilapäisesti väheni, mutta luovutettu peltoala korvattiin pian valtion ja yksityisten maista siirtolaisille erotettujen tilojen uudisraivauksella.

Pellonraivaus kohdistui aluksi helposti käsiteltäviin luonnonniittyihin, mutta niiden vähetessä muokattiin hyväkasvuisia metsämaita ja eloperäisiä soita. pellonraivauksen pääpaino on ollut 1900-luvulla maan itä- ja pohjoisosissa sekä Pohjanmaalla.

Vuonna 1910 Suomessa oli n. 200000 yli yhden peltohehtaarin tilaa. Vastaavasti oli peltoa tilaa kohti vuonna 1910 noin 9,3 hehtaaria (vuokraviljelmillä 4 ha ja itsenäisillä tiloilla 11 ha) ja vuonna 1976 10,25 ha.

Kaiken aikaa suurin tilaryhmä (noin 80 %) ovat olleet 5–10 peltohehtaarin pienviljelystilat. Tilakokoa pienentävästi ovat vaikuttaneet asutustoiminnan ohessa perinnönjaot, joiden paine on viime aikoina kohdistunut ennen kaikkea metsien ositukseen. Viime vuosina tilakoko on kuitenkin ollut selvästi kasvamassa. Metsäisillä seuduilla monen tilan pääasiallinen toimeentulo saadaan metsästä ja maataloutta harjoitetaan vain kotitarpeiksi.

Kartta – Uudisraivaus 1910–1960