Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Ojitus
 

Ojitus

Määräyksiä
Ojalapio, -koura ja -kuokka
Oja-aura
Salaojitus

 


Ojaa kaivava talonpoika 1400-luvun alkupuolella tehdyn piirroksen mukaan. – Vilkuna 1935, 74.

 

Viljelyhistoriamme varhaisvaiheissa on viljelyksiä suojeltu vesivahingoilta sijoittamalla viljanviljelyalueet topografisesti siten, että liikavesi valuu luontaisesti niiltä pois tai etsimällä sellainen maaperä, jolla oli riittävä läpäisykyky. Sarkajakoisilta pelloilta vesi valui itsestään maan kaltevuussuuntaan, ja vain notkoihin oli kaivettu uria auttamaan veden luontaista kulkua.

Viljelypinta-alan kasvaessa näin ei aina voitu tehdä, vaan jouduttiin tasangoille ja huonommin läpäiseville sedimenttimaille, joilla tarvittiin ainakin pintaveden poisjohtoa.

Pelloksi muokattava maa ojitettiin joko ennen raivaamista tai raivauksen yhteydessä, sillä ojituksen katsottiin lämmittävän maata ja tekevän sen näin paremmin kasvavaksi. Kesantopellon hoidossa pidettiin tärkeänä tehtävänä ojien kunnostusta.

 


Ojien poikkileikkauksia. – Grotenfelt 1898, 290.


Peltosaran poikkileikkaus vuonna 1800 tehdyn piirroksen mukaan. – Grotenfelt 1898, 274.


Kesantopellon ojaa perataan Ylimarkussa Pohjanmaalla. – Vuorela 1975, 167.

 

Määräyksiä
Ojituksesta puhutaan jo maakuntalaeissa ja maanlaeissa, mutta peltojen ojitus rajoittui pitkään pelkkiin vesivakoihin.

Ojien tarpeellisuutta ja valvontaa tähdensi maan isä Kustaa Vaasa maaherroille ja voudeilleen. Varsinainen ojitus lieneekin alkanut kuninkaan- ja latokartanoissa 1500-luvulla.

Oman panoksensa ojituksen leviämiseen antoivat määräyksillään myös Kaarle IX ja Kaarle XI. Viimeksi mainittu puuttui asiaan maanlakien pohjalta vuoden 1681 talonkatselmusasetuksessa. Sen määräykset otettiin sellaisenaan myös vuoden 1734 yleiseen lakiin, joka vaikutti pitkälle 1800-luvulle. Periaatteena oli pintaveden pois johtaminen kyynärän syvyisillä avo-ojilla.

Vaikka soita ojitettiin innolla 1600- ja 1700-luvulla, ei vastaavaa toimenpidettä nähty tarpeelliseksi peltojen kohdalla eikä ojitus juuri edistynyt edes maan länsiosissa olkoonkin, että Etelä-Pohjanmaalla tunnettiin jo 1700-luvun jälkipuoliskolla modernilta tuntuva ruutuojitusmenetelmä. Selitys on siinä, että ojitusta oli pakko tehostaa maanjakojen myötä. Maanmittareiden velvollisuudeksi annettiinkin sovittaa isojakokarttojen osaksi myös ojitussuunnitelma.

Myöhemminkin pellon vesitaloudesta on huolehdittu etupäässä sarkaojituksella. 1800-luvun loppupuolella alettiin kaikkialla siirtyä säännölliseen sarkaojitukseen. Tämä on luettu uuden tehokkaan kääntöauran ansioksi, sillä sen tehokas käyttö vaati toisaalta pitkiä sarkoja, mutta toisaalta se myös mahdollisti entisten leveiden ojanpiennarten kaventumisen.

Sarkaojat laskivat vainioita ympäröiviin piiriojiin ja nämä edelleen valtaojiin, jotka kuljettivat liikaveden puroihin. Maanlaaduista riippuen sarkaojat olivat joko tasa- tai teräväpohjaisia. Kuivaluontoisiin, lämpimiin maihin kaivettiin tasapohjaiset ojat, joiden luiska oli lapion piston syvyinen. Valtaojat olivat suurempia.

 


Pyörö-, suippo- ja tasakärkisiä lapionteriä. – Grotenfelt 1898, 293.


Juurikirves Joroisista. – Grotenfelt 1898, 291.


Ojapiiluja Lapualta (ylinnä) ja Kauhavalta. – Grotenfelt 1898, 217.


Ojakuokkia eli keksejä sekä pyörtänö- eli piennarlapio eli pyyhin Muurlasta. – Vilkuna 1935, 82.

 

Ojalapio, -koura ja -kuokka
Enimmät ojat olivat avo-ojia, joita kaivettiin lapiotyönä. Etelä-Suomen kuninkaan- ja latokartanoiden inventaarioissa mainitaan lapioiden ohella ojalapioita. Niissä lienee ollut skandinaaviseen tapaan erityinen kahva varren alaosassa raskaan kuorman nostamisen helpottamiseksi.

Ojalapiot olivat pitkävartisia ja poljentaolalla varustettuja. Turun seudulla 1400-luvulla käsin jäljennetyn lakikirjan kuvitus osoittaa rautareunaisen lapion olleen käytössä maassamme jo tuolloin. Lapa ja varsi olivat yhtä puuta, tavallisesti haapaa, mikä oli kevyttä ja kädelle ystävällistä, mutta joskus lapion runko tehtiin rasituskestävyyden takaamiseksi koivusta.

Rautateräinen puulapio oli joko tasa- tai viistoteräinen, varreltaan loivasti S-kirjaimen tapaan kaartuva. Varren yläpäässä oli leveähkö lavan suuntainen kädensija.

Kesantopeltoa kunnostettaessa ojat luotiin ja pyörtänöt mullitettiin eli saralta valunut multa lapioitiin tarkoin takaisin saralle, ja pelto kerrattiin eli kynnettiin, usein kahdesti.

Hiekan ja vetelän mudan mättämiseen käytettiin leveäteräistä ja hiukan suippokärkistä kihveliä, (<ru. skyffel) jonka terä oli kokonaan rautaa.

Ojaturpeita siirrettiin ja pienennettiin kaksi- tai kolmekyntisellä turvekouralla.

Piennarten kuokkimista ja ojaturpeiden pienentämistä varten oli huolellisilla viljelijöillä erityinen kalttoteräinen pyörtänö- eli piennarkuokka, jolla levitettiin pienittyjä ojaturpeita pellon pinnalle ojavarteen estämään mullan vierimistä ojaan.

 


Oja-aura Kangasalan pitäjästä Hämeestä. – Grotenfelt 1898, 294.

 

Oja-aura
Peltojen ojittaminen yleistyi vasta isojaon jälkeen, ja tehostui teknisestikin 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Jälkimmäisen vuosisadan alkupuoliskolla konstruoitiin useita oja-auramalleja ja järjestettiin ensimmäinen vertailukilpakin. Neljän tai kuuden hevosen vetämät, lumiauraa muistuttavat oja-aurat eli ojakonnat tulivat käyttöön säätyläisten suurtiloilla, mutta myös vauraiden talollisten keskuudessa helpottamaan mittavien peltoalojen ojitusta, joka oli siihen asti tapahtunut pelkästään lapiotyönä.

Ojituksen lisääntyminen liittyi osaltaan 1800-luvun maanviljelyn tehostumiseen, jonka taustalla oli rehun tuotannon siirtäminen luonnonniityiltä viljelyskasveina peltoon. Tarvittiin voimallista peltojen uudisraivaustoimintaa, jolloin käyttöön otettiin sellaisia maita, joilta liikavesi ajettiin pois tai pohjaveden pintaa laskettiin.

Avo-ojien tekoon tarkoitettuja oja-auroja oli vuonna 1941 tiloillamme 8 000 kpl. Kun seuraavan kymmenvuotiskauden aikana määrä kasvoi 37,5 % ja sitä seuraavan vielä peräti 77 %, voidaan oja-auran käytön katsoa lopullisesti yleistyneen vasta 1950-luvulla, ennen kaikkea Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä.

 

 
Putkioja, kivioja, kivihauta-salaoja
Aidasoja, keppioja
Lautaoja, laatikko-oja
- Suninen 1920, 72-73.


Savisten salaojaputkien puristuskone. – Partridge 1973, 31.

 

Salaojitus
Jo roomalaiset tunsivat salaojituksen. Ruotsiin impulssit saatiin Englannista huomattavasti myöhemmin. Maan länsiosissa harvinaisten salaojien pohjalle pantiin katajanoksia turvaamaan vedelle norumistie.

Etelä-Savossa Saimaan ympäristössä kehitettiin 1600-luvun lopulla talonpoikaisena innovaationa salaojitus, jossa syviin ojiin laitettiin pohjalle pieniä kiviä, joiden välissä vesi pääsi juoksemaan. Menetelmä otettiin käyttöön laajemmaltikin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Ojien holvaaminen, vuoraaminen kivillä sekä peittäminen maalla ja kivillä enteilivät tiiliputken tuloa. Tiiliputki mainitaan Ruotsista jo 1797, mutta merkitystä se sai vasta teollisen valmistuksen myötä 1830-luvulla. Englannista hankittiin Pohjolaan saviröörintekokoneita 1850-luvulla, ja Ultunan maatalousinstituutti otti putkien tuotannon ohjelmaansa jo 1852.

Vaikka ohjeitakin tiilisten salaojaputkien käytöstä julkaistiin maassamme jo 1800-luvun keskivaiheilta alkaen, saavutti valistus otollisen maaperän varsin verkkaisesti.

Pienillä tiloilla, joilla työ on ollut pitkään hevos- ja ihmisvoimin tehtyä ja viljelyssä heinän osuus suuri, ei salaojitustarve ole ollut keskeinen. Maatalouden koneellistuminen antoi vauhtia myös salaojitukselle. Vuonna 1930 oli peltoalastamme salaojitettu 3 %, mutta vuonna 1976 jo noin 25 %. Vaikka poltettuja saviputkia oli kokeiltu ojitustyössä jo 1800-luvulla, olivat 1900-luvun alkupuolen ojitusmateriaalit edelleen risu, riuku, lauta ja kivi. Nykyisin ovat selvästi eniten käytettyjä tiiliputket, joiden ohella on käytetty myös muoviputkea. Salaojia kaivettiin vielä 1950-luvulla paljon lapiotyönä, nykyisin yksinomaan salaojituskoneilla.