Käsivoimaiset muokkausvälineet

Kuokka
Lapio

Lyhytkurkkuinen maakuokka Varsinais-Suomesta Kosken pitäjästä. – Vilkuna 1935, 90.

Pitkäkurkkuinen kuokka Kosken pitäjästä. – Vilkuna 1935, 90.

Lyhytkurkkuinen kuokka Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 153.

Kuokka
Pellonmuokkaus suoritettiin kuokalla ainoastaan uudisraivauksilla ja suo- sekä kytömailla turpeita irrotettaessa. Uudispelloksi otettiin maata kovankin metsän alta. Suurimmat puut hakattiin vähitellen tarvepuiksi, minkä jälkeen petäjien juuret kangettiin muutaman vuoden kuluttua tervaksiksi. Törkyisimmät puut poltettiin paikalla. Kannot ja pienet puut raivattiin kuokalla maata käännettäessä. Kuokkiessa tarkattiin maan kaltevuussuhteita, joiden mukaan petosarka muodostettiin. Maa kuokittiin ja luotiin ojat. Turpeet alkoivat vähitellen mädättää pintajuuristoa, niin että siitä tuli muutaman vuoden kuluttua varsin sopivaa kauramaata.

Entisajan pitkävartisen maakuokan terä oli kapeahko, pyöreäsuinen ja kohtisuorasti varresta ulkoneva. Työskentely oli enemmän maan tikkaamista kuin suurten pintalevyjen irrottamista, kuten nuorempi kuokkiminen, johon noin 1850-luvulla käyttöön tullut pitkäkurkkuinen kuokka viistoine terineen oli hyvin sovelias. Nimenomaan suoviljelyksillä käytettiin hyvinkin leveäteräistä kuokkaa.

Kuokalla nostettiin talteen myös juuria, joista tärkein oli väriaineena käytetty matara.

Lapio Varsinais-Suomesta Kosken pitäjästä. – Vilkuna 1935, 89.

Lapio
Lapiota käytettiin ojituksen ohella myös maan muokkaukseen pienillä peltotilkuilla ja kasvitarhoissa. Viimeistään 1400-luvulta lähtien lapiossa oli symmetrinen, pyöristetty ja pellillä reunoilta vahvistettu lapa.

Peltomaata muokattiin säännöllisesti lapiolla 1600- ja 1700-luvuilla ainoastaan Pohjanmaalla, erityisesti Hailuodossa, Tornion- ja Kemijokilaaksossa sekä Lapissa, ja sielläkin pääasiassa vain ohrapelloilla. Sodankylässä ei tunnettu auraa vielä 1700-luvun lopulla, ja Kemijokilaaksossa muokattiin peltoja lapiotyönä vielä sata vuotta myöhemmin.