Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Lannoitus
 

Lannoitus

Kesannon kunnostus
Mitä lantaa mihinkin
Havut lannan lisänä
Kuormaus ja kuljetus
Levitys tadikolla
Vuoden kolme kovaa päivää
Lannan tarve saneli niityn ja pellon alat
Maanparannusaineita ja väkilannoitteita

 


Sontalapio Kuusamosta. Piirt. A. Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 584.


Savea ajetaan pellolle Etelä-Pohjanmaalla. Valok. Eeli Oja-Kurikka 1941. Vuorela 1975, 151.

 

Kesannon kunnostus
Kevätkylvöjen päätyttyä alkoi kesannon kunnostus, joka suoritettiin erityisellä huolella. Jatkuvasti viljeltävän pellon kasvuvoimaa on vahvistettava lannoittamalla ellei peltoa voida jättää pitkäksi aikaa kesannolle lepäämään eli happanemaan (kesääntyä ’hapantua’). Maan tuottavuutta paransikin kesannoiminen eli vuoroviljely, typpeä sitovien palkokasvien tuonti osaksi kiertoviljelyä, mutta myös yksinkertaisesti kääntökyntö, jolloin orgaaniset sadonkorjuujätteet käännettiin maan poveen ja mätänemisen tuloksena syntynyt typpi mobilisoitiin uuden kasvuston käyttöön. Nämä toimenpiteet eivät riittäneet.

Kasvintuotannon selkäranka oli pelloille viety navettasonta. Sitä ei kuitenkaan ollut kaikin paikoin saatavissa riittävästi ja toisaalta sitä ei myöskään osattu antaa parhaalla mahdollisella tavalla kasveille.

Peltoja on lannoitettu pienessä määrin esihistorialliselta ajalta lähtien. Todisteiksi on katsottu varhaiset germaaniset lainasanat lanta, tade ja tunkio.

Vielä koko 1900-luvun alkupuoliskon maanparannusaineiden ajo pellolle oli mittava toimenpide. Vuonna 1950 ajettiin hehtaaria kohti vähämultaisille kivennäismaille keskimäärin 6,6 kuormaa suomutaa, happamille multa- ja turvemaille 4,2 kuormaa savea ja 0,7 kuormaa hiekkaa. Saven, suomudan ja hiekan merkitys pellonparannusaineina väheni tämän jälkeen nopeasti, kun taas tuhka (9,3 kg/ha) ja eläinlanta (17,4 kuormaa / ha eli 136 kuormaa / tila) säilyttivät asemansa 1950-luvulle asti. Vielä 1960-luvulla eläinlannan osuus pellonparannuksessa oli kalin (K20) osalta 40 %, typen (N) 55 % ja fosforin (P2O5) osalta 15 %. Karjanlannan merkitys on sittemmin vähentynyt yleisen lannoitustason noustessa ja erikoistumisen synnytettyä runsaasti kasvintuotantotiloja, joilla karjanlantaa ei ole käytettävissä.

 

 

Mitä lantaa mihinkin
Pellolle vietiin yksinomaan nautojen ja lampaiden lantaa. Hevosenlantaa käytettiin ainoastaan kasvi- ja perunamailla.

Perinteisen maanviljelyn perusongelma oli lannan riittämättömyys vaikka sitä annettiin vielä 1500-1600-luvulla ainoastaan kesäviljalle syysrukiin saadessa tyytyä kesannointiin. 1700-luvulla ruislohkokin (kesanto) lannoitettiin melko yleisesti, joskaan ei Pohjois-Suomen kaksivuoroviljelyalueilla. Etelä-Suomen kaksivuoroviljelyseudulla levitettiin kevätviljan kylvön jälkeen maan pinnalle ohuelti lampaanlantaa, kun taas Kaakkois-Suomen kolmivuoroalueilla ei maata lannoitettu lainkaan kevätviljaa varten.

 


Havukirveitä. – Grotenfelt 1898, 302.


Lounaissuomalaisen umpikartanon karjarakennukset, joiden keskelle jää hakotarha. – Vilkuna 1931, 12.

 

Havut lannan lisänä
Havujen käyttäminen lannan jatkeena eräänlaisena ”apulantana” on suomalainen keksintö.

Kuusenoksat katkottiin hakopölkyn päällä vaaksan mittaisiksi. Lounaissuomalainen hakokirves muistutti hahmoltaan piilua, eteläkarjalainen puukkoa ja savolais-pohjalainen vesuria. Hakojen pieniminen oli tavallisesti eläkevaarin tehtäviä mikäli hänenlaisensa henkilö talouteen kuului.

Lounais-Suomen rannikon puulattianavetta-alueella rakennettiin jo 1600-luvullaa navettojen eteen hakotarhoja karjan kuivaksi oleskelualueeksi, johon talvilantakin kerättiin ja jossa joukkoon sekoitettiin suomaata, savea, sammalta yms. Syksyllä tarha kasattiin eli nostettiin isoksi tunkioksi. Maapermantonavetoissa lanta säilytettiin koko talviruokintakauden karjan alla vain havunpätkiä kuivikkeeksi lisäten.

 


Härkäpari lantakuormaa vetämässä ja miehet levittämässä 1500-luvun puolivälissä Olaus Magnuksen mukaan. – Vilkuna 1931, 33.


Ruuhimainen sontakotti. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 195.


Pellon lannoitusta Karjalassa. Mies ajaa, naiset levittävät. – Grotenfelt 1898, taulu III.

 

Kuormaus ja kuljetus
Lannan irrotus tunkiosta, kuormaus ja hevosajo olivat miesten työtä. Lanta irrotettiin tunkiosta kuokan tapaan vartetulla rautapiikkisellä sontakouralla kevättalvella ryhdyttäessä viemään pellonparannusainetta vainiolle. Lanta voitiin viedä pellolle myös talvella tai sulan maan aikana. Keväällä lumien sulamisvedet liottivat lannasta voimaa, ja epäedullista oli myös lantapatteriin suuntautunut pitkäaikainen auringonpaiste.

Etelä-Hämeessä ja Satakunnan itäisimmissä pitäjissä lantaa on vedetty pellolle ruuhimaisella sontakotilla. Samanlaista välinettä on käytetty myös Unkarissa mutta ei tiettävästi muualla.

Lantaa kuljetettiin pellolle sontakotin ohella myös työreessä yhtä hyvin sulan maan aikana kuin viimeisillä talvikeleillä. Rekeen pantiin kaustojen eli kansilautojen päälle päreistä tai pajuista punottu lantakori.

Länsisuomalaisen työreen keula eli sepä on jäykkä ja matala. Rekeä vedetään keulan vitsalenkkiin puukoukulla tai kepillä kiinnitettävillä kakkula-aisoilla eli hiloilla.

Itäsuomalaisessa työreessä jalakset kaartuvat korkeaksi joustavaksi keulaksi, ja kumpikin aisa kiinnittyy reen sivuun ensimmäisen kaplaan kohdalle, josta lähtee jäykistävä kainalovitsa reen keulaan. Kaplaita yhdistävät kaustoja kannattavat pajut, jotka tehtiin aikoinaan mainitusta puulajista punoen. Sanonta ”olla takapajulla” tarkoitti alkujaan istumista reen kantta kannattaneen viimeisen pajuisen poikkipuun kohdalla.

Kaksipyöräisissä sontarattaista parhaat oli varustettu kipattavalla eli kaadettavalla lavalla.

 


Levitysvälineitä puuhaarasta metallitadikkoon. – Kimitobygdens historia II, 160.


Virtsanlevityskärryt. – Partridge 1973, 117.


Hevosvetoinen lannanlevityskone. – Suninen 1920, 185.

 

Levitys tadikolla
Lannan levitys oli naisten työtä. Rukiin oras ei puhkaissut isoja sontakokkareita, joten ne oli rikottava pahimmassa tapauksessa käsin. Jotta naiset olisivat toimituksen mieluusti tehneet, väitettiin lannan käsittelyn pitävän kädet pehmeinä samaan tapaan kuin tiskiaineiden nykyään.

Viljoissakin oli eroja lannoituksen suhteen: ”rukiille oli tehtävä sija (eli peti) kuin sairaalle, ohralle kuin juopuneelle” eli jälkimmäiselle vältti huonompikin muokkaus. Havujensekaista eli hakosontaa käytettiin kotipeltoihin mahdollisimman runsaasti.

Lannan levitykseen kehitetty perustyöväline oli idässä ja pohjoisessa pitkään yhdestä puusta veistetty kaksi- tai kolmihaarainen hanko.

Sittemmin haarat veistettiin litteämmäksi ja leveämmiksi, jolloin siitä muodostui tadikko (< tade ’lanta’). Tadikon teko kuului rengin tehtäviin. Se on ollut käytössä Norjassa jo viikinkiajalla ja rautakärjin varustettu malli Keski-Euroopassa viimeistään 1300-luvun alusta lähtien. Meillä rautakärkisiä valmistettiin 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien Mustialan maatalousoppilaitoksessa yhtenä monista oppilaille pakollisista töistä.

Kolmipiikkinen, varresta ja sivukappaleista poikkipienoin yhdistetty puutadikko kehitettiin Saksassa 1400-luvulla. Ruotsin valtakunnassa se oli eräs 1700-luvun eli hyödyn aikakauden edistyneen maatalouden tunnusmerkeistä.

Sekä yhdestä puusta veistetyn että useammasta puuosasta kootun tadikon piikkien kärjet raudoitettiin ainakin jo 1700-luvulla yleisesti. Rautakynsien tupessa säilyi loppuun asti keskiajan goottilaiselle tyylille ominaisia koristemuotoja.

Useasta osasta koottuja puutadikkoja käytettiin mallina maaseppien alkaessa takoa 1800-luvulla kokonaan rautahaaraisia tadikkoja. Niihin laitettiin talossa käyttäjälleen sopivan mittainen puuvarsi. Raudan laadun parantuessa ja hinnan halvetessa yhä suurempi osa tadikkoa tehtiin metallista; nykyään usein varsikin on metalli- tai muoviputkea.

Karjalaisissa lannanlevityshangoissa oli poikkeuksena lännessä käytetyistä lyhyistä, lapiomaisista varsista pitkä suora varsi sekä pieni kaksihaarainen rautainen teräosa. Lannoitus olikin tällä alueella monin paikoin suhteellisen tehotonta.

Pellolle levitetty sonta käännettiin vältillä käännetyn turpeen alle.

 


Lietelannan koneellista levitystä. – Suomen luonto 7-8/1979, 357.

 

Vuoden kolme kovaa päivää
Hakotarha tyhjennettiin viimeistään pääsiäiseksi. Työ oli rankkaa ja se tehtiinkin urakalla. Kansa puki tämänkin asian sanomukseksi, jonka mukaan Vuodessa on kolme kovaa päivää: sikolahtipäivä, tunkionnostopäivä ja lukupäivä (eli kristinopin kuulustelu kinkereillä). Kun tunkio oli saatu levitettyä pellolle, pidettiin karkelot, joiden aikana lapset hyppäsivät lautaa ja koko väki söi tunkiomakkaraa, eräänlaista lenkkimakkaran edeltäjää.

 

 

Lannantarve saneli niityn ja pellon suhteen
1700-luvulla laskettiin, että 3–4 tynnyrinalan (1½ –2 hehtaarin) niittyheinät riittivät ruokkimaan sen elikkomäärän, jonka jätöksillä pystyttiin lannoittamaan tynnyrinala (noin ½ ha) peltoa. Niityn ja pellon suhde olikin 1700-luvun lopun taloissa yleisesti 3:1.

Diagrammi – Pellon ja niityn kokonaisala 1880–1975

 


Syysviljan oraiden typpilannoitusta. – Lannoitus- ja viljelyohjeita 1942, 13.


Luumylly. – Arola 1919, 346.


Kasvien tarvitsemat alkuaineet. Mustalla alueella ovat maasta saatavat alkuaineet, alimpana hivenaineet. – Kärki 1954, 229.

 

Maanparannusaineita ja väkilannoitteita
Maanviljelyn uudistuessa 1800-luvulla tilanne huononi lannoituksen näkökulmasta peltopinta-alan kasvaessa niittypinta-alan kustannuksella. Uuden viljelyjärjestelmän myötä kesannonkin määrä väheni, joten lannan tarve kasvoi entisestään.

Apua saatiin maanparannusaineista ja väkilannoitteista. Ensimmäinen niistä oli myllyssä murskattu luujauho, joka tunnettiin apulantana etelän viini- ja öljypuuviljelyksillä ikiajoista. Luujauholla parannettiin peltomaata Englannissa jo 1700-luvun lopulla ja Ruotsissakin sitä kokeiltiin 1822. Meillekin omaksuttiin pienessä mittakaavassa luumurskaamoja, myllyjä ja tamppeja.

Kalkin merkitys maanparannusaineena on tunnettu jo pitkään. Ennen muuta muurauskalkiksi valmistettua varsinaista poltettua kalkkia levitettiin myös pellolle sen jälkeen, kun se oli ensin sammutettu kotona.

Chilensalpietaria alettiin käyttää mannermaalla jo 1830-luvulla ja Perun guanoa Englannissa 1840-luvulla, mutta Pohjolaan tuomaskuona, guano, chilensalpietari ym. väkilannoitteet kotiutuivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Aluksi keinolannoitteet olivat viljakasveille tarkoitettuja yksiravinteisia fosforilannoitteita. Niiden käyttö laski toisen maailmansodan aikana vaikean saatavuuden vuoksi, ja myöhemmin rakeistetut typpipitoiset seoslannoitteet valtasivat markkinat. Samalla nurmien lannoitus nousi viljakasveja suuremmaksi.

Lannoitteissa annettujen ravinteiden määrä on kasvanut 1920-luvulta 1970-luvulle 25-30-kertaiseksi. Nykyisin pellon maanparannus rajoittuu lähinnä happamuuden alentamiseen kalkitsemalla.