Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Kytö- ja suoviljely
 

Kytö- ja suoviljely

Kydötys
Läntinen suoviljely
Itäinen suoviljely
Uudet suoviljelymenetelmät

 


Kytö palaa. – Vilkuna 1976, 169.

 

Kydötys
Kytöviljelyssä poltettiin kasvillisuuden ohella myös päällimmäinen maakerros, siis turve ja multa.

Kytöviljelyä harjoitettiin 1600-luvulla melko yleisesti Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan kuivilla mailla, mutta 1700-luvulla sen merkitys laski ja seuraavalla vuosisadalla siitä luovuttiin lähes kokonaan.

Kartta – Suoviljely 1830-luvulla

 


Soita kuivattiin viljelykelpoisiksi voimallisesti ojittaen. Ilmajoen Rintalan talon suoniitty vuonna 1817 J. Latva-Nikkolan piirroksen mukaan. – Grotenfelt 1898, 207.

 

Läntinen suoviljely
Kydötystekniikkaa sovellettiin 1600-luvulta lähtien myös suoviljelmille. Ojittamalla kuivatuksen – se saattoi kestää 7–12 vuotta – jälkeen juuret ja kannot kaivettiin ylös ja koottiin kasoihin, jotka peitettiin ylös kuokituilla turpeilla ja poltettiin. Sitten maa kynnettiin, äestettiin ja kylvettiin rukiille, jonka jälkeen voitiin vielä ottaa muutama kaurasato. Tämän jälkeen ravinteet olivat ehtyneet ja suo jätettiin heinittymään niityksi.

1700-luvun lopulla suosaroille alettiin ajaa maanparannusaineeksi hiekkaa ja savea, jonka jälkeen suo poltettiin, korjattiin yksi ruissato ja jätettiin niityksi.

Soiden kydötys oli Etelä-Pohjanmaalla jo 1600-luvun keskivalheilla melko yleistä. Satakuntaan se omaksuttiin 1700-luvulla.

 


Vanhoilla kytömailla poltetaan nykyisin toisinaan sadonkorjuun jälkeen pellon pinnalle jääneet oljet. Toimenpide helpottaa töitä ja palauttaa nopeasti kivennäisaineet kasvien saataville. – Suomen luonto 7–8/1979, 350.

 

Itäinen suoviljely
Itä-Suomeen muodostui 1600-luvulta lähtien toinen suoviljelyalue, joka laajeni seuraavilla vuosisadoilla käsittämään koko Savon ja Karjalan. Koska sikäläiset suot eivät olleet pohjalaiseen tapaan avoimia, vaan harvan metsän peitossa, sai viljelytekniikka enemmän kaskiviljelyn luonnetta. Puut kaadettiin ojituksen edetessä, jonka jälkeen alue poltettiin ja kylvettiin. Kylvön jälkeen maa kynnettiin ja äestettiin. Ruista seurasi täälläkin yleensä kaura.

Kytöviljelystäkin luovuttiin lähes kokonaan 1800-luvulla etelästä alkaen. Soiden kydötys eteni pohjoiseen päin siten, että menetelmä omaksuttiin Keski-Pohjanmaalle 1830-luvulla. Uuden maa-alueen viljelykseen otto katsottiinkin 1800-luvulla tärkeämmäksi kuin jo käytössä olevien maiden ojituksen parantaminen.

 

 


Suokuokka Halikosta. – Vilkuna 1935, 75.

 

Uudet suoviljelymenetelmät
Koko maassa tulivat käyttöön 1800-luvun lopulta alkaen uudet suoviljelymenetelmät, joihin ei liittynyt polttamista. Viljelyyn otettiin soita ja muuten veden vaivaamia alueita. Niiden kuivatus ei tähdännyt yksinomaan uuden viljelysmaan saantiin, vaan pontimena oli myös ajatus hävittää hallan pesäpaikat. Viimeksi mainittuun perusteeseen nojattiin varsinkin maan keski- ja pohjoisosassa. Toiminnan mannekiiniksi on noussut Runebergin runoelman siivittämänä Saarijärven Paavo.

Nykyisen tietämyksen mukaan halla ei nouse soilta, vaan vetiset suot toimivat pikemminkin lämmön varaajina.