Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Kylvö
 

Kylvö

Kylvöperiaatteita
Yksittäiskylvöstä rivikylvöön
Kylvöastia
Kylvökone
Kylvökoneen edut ja haitat
Oppikiistoja

 


Isäntä suorittamassa yhden käden hajakylvöä vakasta. – Vilkuna 1976, 173.

 

Kylvöperiaatteita
Maanviljelyksen vuotuiskierrossa oli kaksi tärkeää kylvökautta. Toinen kesti toukokuun lopulta juhannukseen ja toinen elokuun puolivälistä sen loppuun. Tarkka kylvöaika katsottiin luonnon tarjoamista enteistä, jotka ankkuroitiin parhaastaan keskiajan katolisten pyhimysten merkkipäiviin. Kulloisistakin sääolosuhteista ja kesän edistymisestä eli alueen sijainnista riippuen ohra kylvettiin jolloinkin Urbanuksen (25.5.) ja Eskon päivän (12.6.) välillä. Nauris ja hamppu kylvettiin niin ikään Eskon päivän tienoilla, mutta peruna pantiin maahan jo viikkoa aikaisemmin eli Kustaan päivän tienoilla (6. 6.). Syysruis kylvettiin Laurin (10.8., Laurentius) ja Pertun eli Pärttylin (24.8., Bartholomeus) välillä.

Kylvö oli yleensä isännän velvollisuus, vain Pohjois-Pohjanmaalla ovat naiset toimineet kylväjinä.

Kylvettäessä pyritään siemen saattamaan itämisen ja varttumisen puolesta parhaaseen mahdolliseen ympäristöön: sopivaan syvyyteen, hyviin kosteusolosuhteisiin ja hyvään järjestyksen.

Kylvöksen tiheys riippui viljeltävästä kasvista. Ohraa kylvettiin tynnyri tynnyrinmaalle eli 125 litraa puolta hehtaaria kohti, mutta ruista huomattavasti harvempaan. Pellava kylvettiin vielä tiheämpään kuin ohra, kun taas nauriin siemeniä syljeskeltiin kaskeen yksi siemen tuohijalkineen alalle.

Kylvötapoja on kolmea tyyppiä: yksijyväkylvö, rivikylvö ja hajakylvö. Mitä näistä kulloinkin käytettiin, riippui tarjolla olleista teknistä ratkaisuista.


 

Yksittäiskylvöstä rivikylvöön
Yksittäiskylvö kuuluu pääsoin maanviljelyksen alkuaikoihin, jo kivikauteen, jolloin kutakin siementä varten tehtiin terävällä kepillä tai kuokalla maahan kolo tai kuoppa, johon siemen tai useampikin pistettiin. Biologiselta kannalta tällainen kylvö on ihanteellinen, mutta haittapuolena on hitaus ja työvaltaisuus.

Kylvön nopeuttamiseksi siirryttiin rivikylvöön. Maanpintaan ajettiin auralla vakoja, joihin kylvösiemen asetettiin käsin. Menetelmä on edelleen käytössä puutarhaviljelyssä. Biologisesti rivikylvö on hiukan yksittäiskylvöä huonompi ratkaisu, mutta työvoimatarpeen kannalta sitä edullisempi.

Kolmas kylvömalli on leveä- eli hajakylvö. Pellon pintaan tehdään koukulla tai auralla vakoja, joihin kylvösiemen heitellään käsin. Työteho parani, mutta vastapainoksi kylvösiemen saattoi levitä maahan sekä horisontaalisti että vertikaalisti epätasaisesti. Länsi-Euroopassa hajakylvöstä tuli vallitseva kylvötapa rautakaudelta lähtien. Pohjolaan malli levisi siinä yhteydessä kun koukkuauraan omaksuttiin erillinen luotin. Tämä uusi auramalli takasi tehokaan multauksen.

 


Kylvöastiamalleja. – Suomen kansankulttuurin kartasto I, 55.


Sitkainaura. – Vilkuna 1971, 159.

 

Kylvöastia
Viljan siemen oli arvokasta, eikä sitä sopinut haaskata. Hyvältä kylväjältä edellytettiin, että hän osasi levittää halutun siemenmäärän tasaisesti pellolle. Siksi käsinkylvö oli isännän tai vanhempien maanviljelystyöhön tottuneiden miesten kunniakas erikoistehtävä, jonka alkaessa hän paljasti päänsä. Kuten mainittu, Pohjois-Pohjanmaalla kylvivät poikkeuksellisesti naiset. Kylvö suoritettiin kylväjän rinnalla olevasta astiasta tai pussista käsin heitellen, yhdellä tai molemmin käsin vuorotellen heittäen.

Kylvöastioita oli useaa tyyppiä. Esihistoriallista tuohinauhoista eli siisnoista punottua kylvöastiaa, kopsaa on suosittu Pohjois-Hämeessä, Savossa, Karjalassa ja Perä-pohjolassa. Se pysyi myöhemminkin käytössä maan itäosissa.

Itäkarjalainen kylvötuokkonen tehtiin yhdestä tuohilevystä samaan tapaan kuin marja- tai mämmirove.

Länsi-Suomessa soikea kylvövakka tehtiin haapalaudasta. reuna eli keri taivutettiin pohjalaudan ympärille ja ommeltiin tai naulattiin siihen kiinni. Sitä on käytetty yleisesti Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla, harvemmin muualla Suomessa.

Männyn juurista punottuja kylvökoreja valmistettiin ja käytettiin Keski-Pohjanmaalla ja Oulusta Vienan Karjalaan ulottuvalla pohjoisella alueella. Juuria oli helppo repiä ja korjata ennen muuta rantahietikoiden äärellä kasvavista puista.

Etelä-Karjalassa ja Kaakkois-Hämeessä käytettiin purjekankaista kylvöpussia tai siemenet heiteltiin esiliinasta.

Jotta samaa aluetta ei olisi kylvetty vahingossa kahteen kertaan, merkittiin kylvön leveys vaoilla, joita vedettiin oksasta ja rungon kappaleesta veistetyllä nuijan tapaisella sitkaimella.

Hyvä kylväjä levitti siementä kahdeksantuntisena päivänä 6–8 hehtaarille.

Kartta – Kylvöastiatyyppien levinneisyysalueet



Chateauvieux’n kylvökone. – Jirlow 1936, 7.


Cookin kylvökone vuodelta 1783. – Jirlow 1936, 8.

 

Kylvökone
Ensimmäisen nykyaikaisen rivikylvökoneen rakentajana on aikakirjoihin päässyt englantilainen Jethro Tull. Hänen vuonna 1730 esittelemänsä malli omasi kuitenkin vielä ns. lastentauteja. Moitteettomasti toiminut kylvökone rakennettiin Saksassa vasta vuonna 1750.

Ranskalaisen Chateuvieux´n vuonna 1760 valmistamaa konetta pidettiin jo varsin onnistuneena, sillä siinä oli uutuutena siemeniä varten messinkinen uurrettu tela, joka toimi syöttölaitteena. Itse laite oli yksinkertainen: kulkupyörien väliin sijoitettiin alaspäin suippeneva puinen siemensäiliö, jonka pohjassa oli syöttölaitteet eli syöttötela ja sen alla putket, jotka johtivat siemenet maahan.

Englantilainen pappismies James Cook paranteli 1780-luvulla laitetta edelleen, ja hänen ajatustensa pohjalta luodun ensimmäisen tehdastekoisen mallin esitteli englantilainen yritys Garett & Sons Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851. Siinä oli ratkaistu tärkeimmät vaatimukset: hyvin toimiva syöttö, oikea siemenen syvyyden asettelu ja tehokas multaus.

Cookin kehittämän kylvökoneen parannettu malli tuotiin Ruotsiin jo 1809 ja 1800-luvun alussa sitä tiedetään kokeillun myös Turun puolessa. Sieltä kone hankittiin kokeiltavaksi myös Ilmajoen maamiesseuralle. Kokemukset olivat kuitenkin huonot. Rivikylvökone alkoikin tulla käyttöön Pohjolan suurtiloilla vasta 1800-luvun jälkipuolella teollisen läpimurron myötä. Mustialan maatalousoppilaitokseen kylvökone hankittiin vasta 1881. Aluksi kylvökoneilla pantiin maahan parhaastaan kevätvilja, kun taas arvokkaampana pidetty ruis heiteltiin edelleen maahan käsin.


 

Kylvökoneen edut ja haitat
Hevosvetoisten rivikylvökoneiden yleistyessä havaittiin, että siemenmäärää voitiin vähentää 15–25 %, sillä tasasyvyyteen kylvetty ja kunnolla mullattu siemen iti paremmin kuin hajakylvetty ja äkeellä mullattu siemen. Kylvötasaisuuskin oli parempi ja lisäksi erillisen ajokerran vaativa multaus jäi kokonaan pois, joten työtä säästyi merkittävästi. Ennen kuin siihen päästiin, oli kuljettu pitkä tie, jota ei helpottanut syrjäseutujen rahvaan asenne, jonka mukaan kylvökone oli ”paholaisen kalu, josta ei hyvä seuraa”.

Rivikylvökonetta käytettäessä oli kylvöalustan oltava erilainen kuin hajakylvössä. Hajakylvössä – tapahtuipa se sitten käsin tai koneella – eivät maan esikäsittelyvaatimukset ole samanlaiset kuin rivikylvössä. Pintaa ei tarvitse saattaa hienojakoiseen kuntoon, sillä multaus helpottuu, mikäli maa on jätetty edeltävässä käsittelyssä karkeahkoksi. Hajakylvön valmistelussa maa jätetäänkin usein jokseenkin karkealle äestysvedolle.


 

Oppikiistoja
Johan Leche, 1700-luvun puolivälissä Turun Akatemiassa toiminut lääketieteen professori, piti koukkua äestä parempana kun oli kyse syyskylvön siemenen multauksesta vetiseen maahan. Hän katsoi, ettei äes kyennyt sijoittamaan kylvösiemeniä kyllin syvään varsinkaan siinä tapauksessa, että keväästä tuli kuiva. Kylvökoneet olivat hänen mielestään liian monimutkaisia ja kalliita rahvaalle. Parempana vaihtoehtona hän piti koukkuauran parantelua. Tarkastaja Johan Fredrik Hedin lähettikin vuonna 1786 multausäkeen mallikappaleen Ruotsin Isänmaalliselle Seuralle (Patriotiska Sällskapet). Laitteen rakenne oli linjassa Johan Lechen toivomuksen kanssa koukkuauran multausominaisuuksien parantamisesta.

Vuonna 1801 puolusti pastori Adolph Nordgren Turun akatemiassa tutkielmaa, joka koski erilaisten työkalujen käyttökelpoisuutta kylvösiemen multauksessa. Hänkin piti koukkuauraa tavallista äestä parempana ja multausäestä kaikkein parhaana.

Ruotsin ensimmäisen maatalousalan oppikirjan laatija, Ultunan maatalousinstituutin johtaja Johan Arrhenius asetti 1850-luvulla kylvön apuvälineistä tärkeimmäksi kylvökoneen. Käsin tapahtuva hajakylvö sitä seuranneine äesmultauksineen oli hänen mielestään huonompi vaihtoehto, mutta kuitenkin hyväksyttävä menettely. Koukkuauran käyttöä hän piti selvästi huonompana vaihtoehtona kuin äestystä siemenen multaamisessa.

Sata vuotta vellonut kylvösiemenen ihanteellisinta multaustapaa koskenut keskustelu voidaankin kiteyttää siten, että 1700-luvun puolivälissä parhaana pidetty laite oli koukku, vuoden 1800 tienoilla multausäes ja 1800-luvun keskivaiheilla kylvökone.