Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Puinti > Käsivoimin
 

Käsivoimainen puinti

Polkeminen
Kepakko- ja oksavarstapuinti
Nivelvarsta
Puintihäkki

 


Viljan puintia riihessä Olaus Magnuksen (1555) mukaan. Miesten vuorottainen varstojen lyönti näkyy kuvasta selvästi. – Grotenfelt 1898, 21.

 

Parsilta alas pudotettu kuivunut lyhde siirrettiin Länsi-Suomessa puintia varten kiuashuoneen vieressä olevaan puintihuoneeseen eli luuvaan. Itä- Suomessa vilja puitiin kiuashuoneen lattialla.

Videoleike – Jyvien irroitus iskemällä 23s./844KB

Lyhteet sijoitettiin lattialle paririveihin siten, että kahden vierekkäisen rivin tähkät tulivat vastakkain eli puintikohta oli mahdollisimman rajatulla alueella. Tämän jälkeen lyhteiden side viillettiin puukolla auki.

Maan länsiosissa puiminen eli jyvien irrotus suoritettiin tavallisesti mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välillä. Itä-Suomessa puitiin riihen kiuashuoneen lattialla vähän kerrallaan pitkin talvea.

 

 

Polkeminen
Vanhin puintimenetelmä oli polkeminen. Hevosilla poljetusta jyvien irrottamiseksi tähkistä on meillä harrastettu Varsinais-Suomesta Päijänteelle ulottuvalla alueella sekä Etelä-Pohjanmaalla Lapuan tienoilla.

Menettely on Suomessa kuitenkin nuorehko, kevätviljan jalkatamppauksen sovellutus.

 


Kepakko ja oksavarstoja Pyhämaalta. Piirt. M. Rapola. – Vilkuna 1935, 111.


Oksavarstoja Sauvosta, Kajaanista, Paltamosta, Luopioisista ja Orivedeltä. – Grotenfelt 1898, 406.

 

Kepakko- ja oksavarstapuinti
Toinen vanhakantainen tekniikka oli lyödä viljaa puintikepillä. Molemmat menetelmät ovat käytössä laajoilla alueilla maailmaa vielä tänä päivänä.

Meilläkin vanhin puintiväline oli yksipuinen, oksasta ja rungonkappaleesta veistetty lyhyt- tai pitkävartinen kepakko eli oksavarsta. Pitkä oksa toimii varstan kahvana ja rungosta veistetty osa iskurina, jolla lyödään lattialle levitetyn viljan tähkiä jyvien irrottamiseksi. Tätä työvälinettä käytettiin Päijänteen levyisellä vyöhykkeellä länsirannikolta Laatokalle saakka sekä Pohjois-Hämeessä ja Kainuussa.

Oksavarstaan saatettiin veistää valmistusajankohtaa osoittava vuosiluku, joskus omistajan nimikirjaimetkin. Tällainen merkintä tehtiin vain sellaisiin työvälineisiin, jotka olivat ”miestä myöten” eli koko oli työnteon tehokkuuden takaamiseksi juuri sopiva, tai jotka olivat harvinaisempia ja siitä syystä toisinaan lainaamisen kohteina, tai joita käytettiin talkoissa, jolloin ne olisivat saattaneet sekaantua naapureiden vastaaviin välineisiin.

 


Varstatyyppejä: 1. solmuvarsta, 2. linkkuvarsta, 3. silmukkavarsta ja 4. holkkivarsta. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 501.


Holkkivarstoja Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 176.

 

Nivelvarsta
Oksavarstaa nuorempi ja tehokkaampi on nivelvarsta. Siinä on varsi ja iskuri sekä niitä yhdistävä nivelside.

Nivelvarstoilla puitiin useamman henkilön toimesta yhtä aikaa kehässä kulkien ja lyöden eli tappaen tähkistä jyvät irti. Työ oli pölyistä ja raskasta. Se aloitettiin varhain aamulla, ja monesti talot kilpailivat kuka aloitti ja lopetti puinnin ensimmäisenä.

Varstoja tunnettiin useita tyyppejä jo keskiajalta lähtien. 1800-luvulla käytössä olleesta materiaalista voidaan rakentaa kymmenkunnan mallin typologia iskurin ja varren yhdistysmekanismin perusteella. Malleilla on myös selkeät maantieteelliset levinneisyysalueet.

Itä-Suomessa alkeellisin muoto oli solmuvarsta eli riusa (< slaavil. briuz), jossa iskurin toinen pää oli pujotettu varteen tehdyn reiän läpi ja vedetty sitten solmuun.

Yleisin itäinen malli oli linkku- eli tappivarsta, jossa iskuria ja vartta yhdisti puu- tai metallitappi.

Sapa- ja reikävarstaa käytettiin laajalti, mutta nuorimpia varstatyyppejä, kuten holkkivarstaa vain Lounais-Suomessa ja silmukkavarstaa Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla käytettiin silmukkavarstaa, jossa oli nivelenä nahka- ja vitsalenkki.

Ruotsissa on pantu merkille, että maan pohjoisosissa iskuri on lyhempi ja side pitempi kuin etelän varstoissa. Edellisillä puitaessa ei iskuria pyöräytetty pään yli, joten niissä oli vähemmän voimaa, mutta parempi osumistarkkuus.

Kartta – Varstatyyppien levinneisyysalueet
Videoleike – Nivelvarstalla puinti 30s./1093KB

 


Puintihäkki ja kaksi kepakkoa Lounais-Hämeestä Tammelan pitäjästä. – Grotenfelt 1898, 404.


Elohanko, jolla siirrettiin puituja eloja, olkia ja pahnoja. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 36.

 

Puintihäkki
Maan lounaisosissa puitiin paitsi luuvan lattialla, myös pieksemällä sälepohjaista sänkyä muistuttavan puintihäkin eli reslan päälle asetettua viljaa lyhyellä kepillä.

Tähkien naputtelu kevyellä kepakolla häkin päällä oli selkää säästävää, mutta tulokseksi ei saatu enää pitkiä katto- ja sänkyolkia eikä tulos ollut muutoinkaan yhtä puhdas kuin lattialla varstalla puiden saavutettu.


Puintihäkin levinneisyysalue ulottui Uudeltamaalta Pohjanmaalle. Sen tärkeä leviämiskeskus oli Tammelan (nyk. Forssaa) pitäjässä sijaitseva Mustialan maatalousoppilaitos, jonka oppilaat veivät tämän uutuuden kotiseudulleen. Ratkaisu juontaakin Mustialan maatalousoppilaitoksesta, ja paikoin menettelyä on nimitetty mustilaisittain puimiseksi. Se kuuluu 1800-luvun puolivälissä meikäläisen oppineiston taholta lähteneisiin maataloustöiden tehostus- ja kevennysyrityksiin.

Kartta – Puintihäkin levinneisyysalue