Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Jälkikuivatus


Fredrik Heikkilän suunnittelema viljakuivausriihi. – Arola 1919, 328.

 

Jälkikuivatus

Riihikuivatuksen ja varstapuinnin aikakaudella jyviä ei tarvinnut jälkikuivattaa kuten nykyisten leikkuupuimureiden aikana. Riihen kiukaasta noussut savu ja lämpö konservoivat jyvät hyvin säilyviksi ja itävyytensä pitkään säilyttäviksi sekä antoivat jyvistä jauhetulle jauholle hyvän maun.

Mutta pelkästään ulkokuivatetusta ja puimakoneella puidusta viljasta ei tullut riittävän kuivaa, jotta se olisi säilynyt homehtumatta ja säilyttänyt myös hyvän itävyyden. Niiden takaaminen edellytti jälkikuivatusta.

Se suoritettiin aluksi vanhoissa riihissä tai saunoissa, joissa elo levitettiin parsille sijoitetulle alustalle tai lauteille. Vasta 1900-luvulla alettiin rakentaa erityisiä kuivureita, joissa oli kuivatuskaapit tai -laatikot.

Suurille tiloille tehtyjen monikerroksisin lautein varustettujen kuivausriihien, kuivureiden, suunnittelijana sai mainetta oriveteläinen Fredrik (Rietu) Heikkilä, joka kävi esittelemässä kehitelmiään Japanissa asti.

Porraslauteisten kuivureiden rinnalla alkoi esiintyä jo 1900-luvun alkukymmenillä luonnollisella vedolla toimivia kapeita kaappikuivureita. Vuoden 1950 tilaston mukaan sellaisia oli käytössä 26 000. Viime vuosikymmeninä nekin ovat väistyneet pääasiassa koneellisten lämminilmakuivureiden (vuonna 1969 yhteensä 40 200 kpl) tieltä.