Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Elonkorjuu
 

Elonkorjuu

Korjuuaika
Läntinen pivosirppi
Itäinen pivosirppi
Niittosirppi
Eloviikate
Viikatesiipi
Elonleikkuukone
Viljankorjuukone

 


Osa Rymättylän Ruokorauman talosta saadusta riimusauvasta, johon on merkitty maataloustöiden aloittamisajankohtia keskeisten työvälineiden kuvin. – Varsinais-Suomen historia III, 8.

 

Korjuuaika
Sato korjattiin yleensä Ollin (29.7.) ja Laurin päivän (10. 8.) välillä lukuun ottamatta naurista ja perunaa, joiden ylösotto tapahtui syys-Mattiin (21.9.) tai viimeistään Mikkeliin (29.9.) mennessä.

Esihistorialliselta ajalta aina 1700-luvulle asti leikattiin kaikki vilja sirpillä. Viimeistään keskiajalla oli käytössä kolme erilaista sirppityyppiä.

Videoleike Rukiin leikkuu sirpillä 20s./806KB

 


Elonkorjuuta pivosirpillä Olaus Magnuksen vuonna 1555 ilmestyneen teoksen mukaan. Vanhoissa puupiirroksissa on tavallista, että laattoja ei kaiverrettu peilikuvina, joten kaikki toimijat ovat vasenkätisiä. – Grotenfelt 1898, 21.


Hämäläis-länsisuomalainen siankärsämäiseen levennykseen päättyvä suoravartinen pivosirppi. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 433.

 

Läntinen pivosirppi
Vanhimmassa, esihistorialliseen aikaan palautuvassa sirppimallissa suora kädensija kiinnittyy loivasti kaartuvaan terään kulmittain. Terä kiinnitettiin varren kylkeen. Kaikkein vanhimmissa malleissa, joiden vanha meikäläinen nimitys on saanut väistyä myöhemmän sirppi-sanan tieltä, mutta jota ruotsissa vastaa nimitys sigd, oli kahvan pää suora. Korsi katkaistiin välittömästi tähkän alta, jolloin puinti oli helppoa.

Kun myöhäiskeskiajalla alettiin rukiin koko korsi ottaa talteen mm. vesikattoaineeksi, täytyi leikkuuasentoa muuttaa. Tämä vaikutti puolestaan kahvan muotoiluun. Kahvan pää veistettiin nyt koukkumaiseksi tai levennettiin siankärsämäiseksi varmemman otteen saamiseksi. Tämän sirppimallin ja leikkuutavan ruotsinkielinen termi on skära. Kulmasirppi pystyi säilyttämään asemansa eräin paikoin Ruotsia juuri siksi, että terää eli lehteä pidennettiin ja kahva muotoiltiin siten, että se kompensoi etupainoisuutta.

Edellä kuvattu, läntiseksi sirppityypiksi luonnehdittu malli omaksuttiin meille Skandinaviasta jo rautakaudella. Se on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin asti: sitä saa ostaa tehdastekoisena edelleen rautakaupoista.

Sirpillä ennätti leikata päivässä keskimäärin 0,1 hehtaarin peltoalan.

Kartta – Läntinen pivosirppi, sirppityyppien levinneisyys

 


Karjalais-savolainen polvekkaalla terällä ja varsiruodolla varustettu pivosirppi. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 433.

 

Itäinen pivosirppi
Maamme itä- ja pohjoisosissa käytetyssä – ja sieltä Ruotsinkin puolelle levinneessä – sirpissä oli pitkä ja kapeahko, mutta voimakkaasti kaartuva ja usein hammastettu terä sekä lyhyt suora kädensija, jonka sisälle terän ruoto kiinnittyi kuin puukon kahvassa. Itäsuomalainen malli oli läntistä ergonomisempi sekä keveytensä että tasapainoisuutensa vuoksi. Malli lienee kehitetty kaskiviljan leikkuuseen maamme kaakkoispuolella, josta se omaksuttiin Karjalaan. Sirppi-sana lienee lainattu tämän mallin mukana Novgorodin seudun slaaveilta. Vanhimmat tämän tyypin sirppilöydöt ovat peräisin Laatokan rannikolta haudoista, jotka ajoittuvat 1000-luvulle tai 1100-luvun alkuun. Sippimalli lienee omaksuttu yhdessä hankoauran ja havumetsien kaskeamistekniikan myötä eli nämä kolme muodostavat kiinteän kulttuurisen kokonaisuuden. Savolaisen uudisasutuksen myötä itäinen sirppimalli levisi myös Keski-Skandinaviaan.

Itäsuomalaisella ja vanhalla länsisuomalaisella sirpillä vilja leikattiin kahmaisemalla vapaalla kädellä kourantäysi eli pivollinen korsia, jotka sitten nykäistiin puheena olevalla teräkalulla poikki.

Pivosirppi säilytti asemansa elonleikkuuvälineenä pitkään yhtäältä kaskilla ja toisaalta peltoviljelyalueen pientiloilla.

Kartta – Itäinen pivosirppi, sirppityyppien levinneisyys

 


Läntisessä Etelä-Suomessa käytössä ollut niittosirppi. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 433.

 

Niittosirppi
Edellisiä tehokkaampi sirppimalli on niittosirppi eli kamppi. Se lienee tunnettu harvinaisena maan lounaisosissa jo keskiajalla. Kamppisirpissä on pitkä ja leveä, loivasti kaartuva terä, joka kiinnittyy polvekkaaseen kädensijaan. Sekä vanhan läntisen pivosirpin että kampin yhteinen tunnusmerkki on terän kiinnittyminen kahvan tasaiseksi viistettyyn kylkeen. Kampilla korret katkaistiin viikatteen tapaan niittäen eli hosuen, jonka mukaan työvälinettäkin on toisinaan nimitetty niittosirpiksi. Kamppi oli neljä kertaa pivosirppiä tehokkaampi työkalu. Niittosirppi levisi voimakkaasti vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa maatalouskoulujen levittämänä. Sitä on käytetty myös Virossa.

Sippityyppien levinneisyysalueet noudattavat Länsi- ja Itä-Suomen kansankulttuurissa varsin usein havaittavaa rajaa, joka asettuu Kokkolan tienoilta Kymijoen suulle kulkevalle linjalle. Viime vaiheessa itäinen malli on ollut ekspansiivisempi kuin läntinen. Kamppi on ollut käytössä koko läntisessä Etelä-Suomessa, ts. Päijänteen vesistön länsipuolella.

Sirpillä leikattaessa ei työnjakoa naisten ja miesten välillä ollut; molemmat leikkasivat ja sitoivat leikatun viljan lyhteiksi. Naiset olivat kuitenkin usein viljan eli elon leikkaajina miehiä ketterämpiä ja sitkeäselkäisempiä. Sirppi kuuluikin rautakaudella Karjalassa naisten hautavarustuksiin, ja myöhemminkin se on saattanut olla sulhasen morsiamelleen antama lahja.

Kartta – Niittosirpin alue

 


Pitkävartinen viikate. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 511.

 

Eloviikate
Viljan leikkuuta tehostettiin omaksumalla sirpin tilalle viikate. Kyseessä oli tavallinen pitkävartinen heinäviikate. Niittäessään leikkaaja eteni kaataen viljaa joko siten, että se lakosi vasten vielä pystyssä olevaa viljaa, jolloin puhutaan sisäleikkuusta, tai siten, että leikattu vilja kaatui pystyyn jääneestä poispäin, jolloin puhutaan ulkoniitosta. Sisäleikkuuta käytettiin syysviljalle, jossa haluttiin välttää hävikkiä siementen varisemisen muodossa.

Viikate tuotiin elopellolle Ruotsissa 1600-luvulla. Lounais-Suomen suurtiloilla se syrjäytti kevätviljan korjuussa sirpin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Suomen talousseuran sihteerin Carl Böckerin tekemä tiedustelu osoittaa, että suoravartinen eloviikate tunnettiin Lounais-Suomessa laajalti jo 1830-luvulla. Tilasto ei sido tietoja viljelmien omistajien säätyyn, mutta tietojen määrä viittaa siihen, että viikate ei ollut tuolloin aivan tuntematon talonpoikaistiloillakaan. Maantieteellinen levinneisyysalue käsitti Lounais-Suomen (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi ja eräät siihen rajoittuvat Satakunnan sisämaapitäjät sekä Lounais-Häme) ja Uudenmaan sekä erillisinä pesäkkeinä Pietarsaaren ja Lohtajan välisen rannikkoalueen sekä Pohjanlahden perukan muutamia pitäjiä.

Viljan viikateniittoa suositeltiin ruotsalaisen esikuvan mukaisesti maatalouskirjallisuudessa koko 1800-luvun ajan, vuonna 1851 myös almanakassa. Varsinainen yleistyminen alkoikin meillä vasta 1800-luvun lopulla.

Ryhdyttäessä leikkaamaan viljaa viikatteella oli etuna työvoiman säästö – viikate vastasi teholtaan neljää sirpillä leikkaajaa – mutta haittana osasadon menetys. Viikatetta käytettiin viljan leikkuuseen vain suurtiloilla, joilla pieni korjuuhävikki ei tuntunut: lyönti oli niin kova, että kypsimmät jyvät karisivat toisinaan maahan. Eloviikate yleistyikin sittemmin koko Etelä- ja Länsi-Suomeen, mutta ei kaskille ja pienimmille tiloille, jotka halusivat välttää sen pienen hävikin, jonka viikatteen iskun voimasta maahan varisevat satunnaiset jyvät aiheuttivat. Näyttää kestäneen kymmenkunta vuotta ennen kuin isäntä hyväksyi viikatteen ohra-, kaura- tai vehnäpellolta myös ruispellolle lukuun ottamatta Pohjanmaata, jossa viikatetta käytettiin ensinnä ruispellolla.

Viikatteen tuontia pellolle hidastivat myös vanhat uskomukset: kaikkialla ei katsottu sopivaksi leikata ihmisille tarkoitettua jumalanviljaa samalla työvälineellä, jolla leikattiin eläinten rehua.

Kolmas eloviikatteen leviämisen este oli maatalouden koneellistuminen, joka toi ylivoimaiseksi kilpailijaksi leikkuukoneen, jolla ennätti leikata 1,5 – 2,5 hehtaaria päivässä.

 


Viikatteen siipi kokosi leikkautuneet korret pieneksi kasaksi. Laitetta käytettiin viljan leikkuun ohella myös kortetta rehuksi kerättäessä. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 428.

 

Viikatesiipi
Varstapuinnissa vilja oli sidottava lyhteiksi, joiden kokoaminen oli helpompaa sirpin kuin viikatteen jäljiltä. Asiaa yritettiin korjata Länsi-Suomessa ja Pohjois-Savossa kiinnittämällä eloviikatteen alaosaan härveli eli siipi. Se kokosi kaatuvat korret jouduttaen viljan sitomista lyhteiksi tai nostamista seipäille, kun vilja voitiin laittaa tasaisesti sivulle.

Siipi tehtiin varren alapäähän lenkiksi taivutetusta kataja- tai pajukaaresta tai sitten muutamasta terän suuntaisesta puusäleestä tai rautapuikosta. Laite oli painava ja kömpelö, eikä saavuttanut läheskään samaa suosiota kuin vastaava heinän niittoon sovellettu laite. Tällainen olkienkokooja tunnettiin Ruotsissa jo 1700-luvulla, ja yleiseksi sitä voidaan luonnehtia 1800-luvun alussa Skoonessa, Vänernin ja Vätternin ympäristössä sekä Keski-Norrlannissa.

Eloviikate oli 1900-luvun alussa tehtyjen kokeiden mukaan seitsemän kertaa sippiä nopeampi viljan leikkuuväline. Viikate oli miehen työkalu; naiset tulivat perässä ja sitoivat lyhteet. Viikatemiestä kohden tarvittiin neljä sitojaa.

Viljan seipäillä kuivattaminen ja konepuinti olivat niitä maatalousteknisiä uudistuksia, jotka toivat elopellolle viikatteen ja sen seuraajan leikkuukoneen. Leikkuun koneellistaminen lähti tarpeesta säästä työvoimakustannuksia niiden ollessa korkeimmillaan, mutta myös laatusyistä oli toivottavaa selvitä elon ja heinänkorjuusta mahdollisimman nopeasti, ettei sade kastellut satoa.

Videoleike – Viikatesiipi 19s./720KB

 


Bellin elonleikuukone. – Partridge 1973, 127.


McCormickin elonleikuukone. – Partridge 1973, 129.


Elonleikkuukone. – Harju 1936, 77.


McCormick-merkkinen kahden hevosen vedettävä leikkuukone satakuntalaisella tilalla vuonna 1919. – Anttila 1974, 107.

 

Elonleikkuukone
Niitto- ja elonkorjuukoneiden rakentamisen merkittäviä pioneeriyrityksiä tehtiin Englannissa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kelvollisen leikkuukoneen esitteli skotlantilainen pappi Patrick Bell vuonna 1826. Palkinnon hän sai tästä monimutkaisesta ja raskaasta laitteestaan neljä vuotta myöhemmin.

Sittemmin kehittelyn painopiste siirtyi Amerikkaan. Sikäläisillä perheviljelmillä oli pulaa työvoimasta mutta sitä mittavammat maa-alueet. Korjuun koneellistaminen oli edellytys keskilännen suurten, maailmanmarkkinoille vehnää syytävien viljelmien menestyksekkäälle hoitamiselle. Maailmanmaineen laitteen kehittäjänä sai Cyrus Hall McCormick, joka kokeili ensimmäisen kerran leikkuukonettaan Virginiassa vuonna 1831.

Vuoden 1840 paikkeilla oli jo käytössä sittemmin vallitseva tekninen ratkaisu. Kone kulki hevosen tai hevosparin tangosta vetämänä kahden rautapyörän varassa. Leikkuuterää liikutti veivimäinen välitysmekanismi, joka määräsi veitsen nopeuden ajopyörän ja hevosen kulkuvauhdin mukaan. Veitsen leikkuukorkeutta voitiin säädellä ja terää kääntää ala- tai yläviistoon kulloisenkin leikattavan lajin ominaisluonteesta riippuen. Uloimpana palkissa oli puhdistuslauta, joka työnsi katkaistun elon syrjään siten, että seuraaville ajokierroksille saatiin vapaa ura.

Eurooppaan leikkuukoneet rantautuivat Lontoossa 1851 pidetyn maailmannäyttelyn saattelemana. Hämeenlinnassa pidetyssä maanviljelyskokouksessa sellainen oli nähtävillä jo 1857. Sanomalehden kuvauksen mukaan ”leikkuukone leikkasi kappaleen puntarpääruohoa, mutta vasta elopellolla se olisi paremmin katsojan ihmeeksi käynyt”. Mustialan maatalousoppilaitokseen ensimmäinen niittokone hankittiin 1862.

Aluksi koneen leviämistä hidasti sen tekninen kehittymättömyys, käyttäjien tottumattomuus, korkea hinta ja soveltuminen vain koville ketoniityille.

Elonleikkuukone on ollut tasaisten viljavainioiden ja suurten maatilojen kone. Sen pääaluetta ovat Lounais-Suomi, Itä-Uusimaa ja Etelä- sekä Keski-Pohjanmaa. Koneita hankittiin enemmälti vasta 1920-luvulta alkaen. Vuoden 1941 tilaston mukaan niitä oli käytössä 11 000. Pari vuosikymmentä myöhemmin luku oli jo 58 000.

 

 

Viljankorjuukone
Viljanleikkuukonetta alettiin kehittää sitomista helpottavaan suuntaan. Baltimorelaisen Abel Husseyn vuoden 1830 paikkeilla kehittämässä elonkorjuukoneessa leikattu vilja otettiin käsin pois tasolta, johon se kaatui. Viljakeot oli sidottava ja vietävä pois ennen seuraavaa ajokierrosta.

Muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneessa McCormickin elonkorjuukoneessa oli jo ruuvimekanismi, joka automaattisesti poisti leikatun viljan. Tehokkaampi itseluovuttava kone tuli markkinoille vuoden 1860 tienoilla. Siinä oli ympyrän sektorin muotoinen leikkuupöytä, jonka yläpuolella pyöri 4–5 haravakampaa. Joka toisesta joka viidenteen kampaan voitiin saada koukkaamaan leikkuupöydältä vilja ja sijoittamaan se sopivan kokoisiin kasoihin leikkuulinjan sivuun, jossa kasat eivät olleet seuraavan ajokierron tiellä eikä lyhteitä tarvinnut välittömästi sitoa. Itseluovuttavia koneita tuotiin ainakin Ruotsiin jo 1860-luvulla, meille hiukan myöhemmin. Luovuttava leikkuukone oli ensimmäinen meillä käytetty varsinainen viljankorjuukone.