Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Peltoviljely > Pellon muokkaus > Äkeet
 

Äkeiden kehittelyä

Käsiharasta äkeisiin
Risuäes
Raamiäes
Polkuäes
Niveläes
Pelkkaäes
Puukkoäes
Kolmiomainen karhu
Vinoäes eli karso
Rullaäes
Lapioäes
Jousiäes
Koukkari
Peltokampa
Kaksirivinen hevoshara

 


Peltomaan pystyleikkaus. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 105.

 

Äestämisen tarkoituksena oli auran viillon kuohkeuttaminen, jolloin se pääsee paremmin likistymään jankkoon eli maan kamaraan. Kynnön jäljiltä maan pinta on tietenkin myös epätasainen ja laaja, jolloin siitä haihtuu runsaasti vettä ja maa saattaa kuivua liiaksi. Äestämällä maa saadaan tasoitetuksi ja haihtumispintaa vähennettyä.

Äestäminen pienentää maata niin, että se voi sopivasti laskeutua siemenen ja siitä kehittyvän kasvin juurien ympärille. Äes on myös multausväline, jolla siirretään kokkareita tasoittamisen ja särkemisen ohella. Tavallisilla äkeillä muokataan maa normaalin kynnön syvyyteen, hävitetään juuririkkaruohoja, mullataan lannoitusaineita jne.

Äkeen työstävät osat muokkaavat maata osaksi leikkaamalla tai repimällä, osaksi piikkien aiheuttamilla iskuilla pienentämällä maakokkareita.

 

 

Käsiharasta äkeisiin
Vanhin siemenen multaus- ja pellon tasoitusväline on kuusipuun latvuksesta oksantyngin muotoiltu käsihara (ks. Kaskenviljely > Multaus > Kaskihara).

Kun käsiharan kokoa suurennettiin ja ”monistettiin” sekä sijoitettiin juhdan vedettäväksi päästiin äkeisiin. Äkeiden rakenne vaihtelee suuresti. Kaikissa voidaan kuitenkin erottaa jonkinlainen kehys eli runko ja työstävinä osina piikkejä, lapioita tai lautasia, joista jokainen tekee oman jälkensä.

Työvälineen käynnin tulee olla tasaista. Tämä saavutetaan muotoilemalla äes pitkulaiseksi, lisäämällä äkeen painoa, liittämällä useita äkeitä peräkkäin tai varustamalla ne tukilaitteilla, esimerkiksi pyörillä.

 


Peltoviljelyssä käytetty risuäes oli vastaavaa kaskiäestä lyhyt- ja harvapiikkisempi. Risuäes Tammelasta. – Grotenfelt 1898, 338.


Pellon äestystä risuäkeellä Savossa. – Grotenfelt 1898, taulu IV.

 

Risuäes
Käsiharan kilpailijaksi ja syrjäyttäjäksi nousi Lounais-Suomen ja Etelä-Karjalan rautakautisilla asuinalueilla risuäes, sanastohistorian perusteella balttilaisperäiseksi luonnehdittu työväline (vrt. Kaskenviljely > Multaus > Risuäes ja -karhi). Laite valmistettiin halkaistuista, lyhytoksaisista kuusipölleistä, joita vitsastettiin puolen kymmentä rinnakkain parin poikkipuun varaan. Äkeen kumpaankin päähän tehtiin vitsaksista lenkki, johon kiinnitettiin työskentelyn ajaksi vetokoukullinen aisapari. Samoja irtoaisoja käytettiin muidenkin työvälineiden liikutteluun.

Videoleike Risuäes 17s./680KB

Laatokan seudulle omaksuttiin ehkä jo 1100-luvulla risuäesmalli, jonka muoto ja nimitys astuva ovat slaavilaista lähtöä. Astuvassa oli läntistä sisarta pitemmät piikit (40–70 sm) ja runkoon kiinteästi vitsastetut vetoaisat.

Karjalaisesta astuvasta kehitettiin Savossa suurkaskille soveltuva tyyppi, joka oli esikuvaansa tiheä- ja pitkäpiikkisempi ja muutoinkin painavampi. Se tunnettiin nimellä karhi, josta saatiin koko itäsuomalaiselle alueelle risuäkeen ja astuvan yhteisnimeksi risukarhi.

Mallista riippumatta työväline oli tasaisilla pelloilla liian kevyt ja epäkäytännöllinenkin. Silti risukarhi pysyi itäisellä kulttuurialueellamme eräänlaisena yleistyökaluna 1800-luvun lopulle saakka, joskin sen rinnalle oli paikoin noussut kehittyneempiäkin välineitä. Sisä- ja Itä-Suomessa risuäkeellä putsattiin vielä 1900-luvulla perunamaata rikkaruohoista.

Kartta – Itä- ja länsisuomalainen risuäes

 


Nelipuinen raamiäes Suomusjärveltä. – Vilkuna 1935, 101.


Veräjä-äkeen tunnusmerkkinä ovat piikillisten keskiorsien yli ulottuvat sivupuut. – Anttila 1968, 43.


Kokkarenuija Muurlasta Varsinais-Suomesta. – Vilkuna 1935, 81.

 

Raamiäes
Länsi-Suomessa pellot äestettiin kyntöjen välillä jo vanhastaan puupiikkisellä äkeellä. Risuäkeen ensimmäinen syrjäyttäjä raamiäes (ruots. harv) kuulunee Pohjolaan varhaiskeskiajalla etelän suunnalta omaksuttuihin maatalousvälineisiin. Sitä käytettiin kylvösiemenen multaukseen, kylvöalustan valmisteluun, rikkaruohojen vastustamiseen, elonkorjuujätteiden ja navettasonnan hajottamiseen ja maahan sekoittamiseen sekä maanpinnan tasoittamiseen.

Varsinais-Suomeenkin jäykkärunkoinen ja painava raamiäes omaksuttiin keskiajalla. Laitteessa oli tappimaiset puupiikit. Kuninkaankartanoiden ja mallitilojen äkeissä mainitaan jo 1500-luvulla rautapiikit, jotka yleistyivät Pohjanmaalla jo 1700-luvulla, mutta Varsinais-Suomen talonpoikaistiloilla vasta 1800-luvun alkukymmenillä. Ne osoittivat paremmuutensa etenkin savikkomailla.

Raamiäkeestä kehiteltiin useita variantteja, jotka levisivät Varsinais-Suomen ohella Satakuntaan, Etelä-Hämeeseen, Länsi-Uudellemaalle ja Etelä-Pohjanmaalle. Viimeksi mainitussa maakunnassa nelikulmaiset äkeet, esimerkkinä kehyksetön veräjä-äes, lienevät levinneet meille Pohjanlahden toiselta puolelta Västerbottenista yhdessä kehäauran kanssa 1400-luvulla, jolloin Etelä-Pohjanmaa koki huomattavan maanviljelyn nousun.

Kokkareisilla savimailla ei äestäminen puupiikkiäkeellä paljoa auttanut, vaan silloin oli turvauduttava käsivoimaiseen kokkarenuijaan, joka tiesi runsaasti lisätyötä.

 


Satakuntalainen polkuäes Huittisista P. A. Gaddin 1759 julkaiseman kuvan mukaan. – Grotenfelt 1898, 104.


Hevospari vetämässä polkuäestä Hämeenkyrössä. – Grotenfelt 1898, 339.

 

Polkuäes
Satakunnassa ideoitiin kenties jo 1600-luvulla, mutta viimeistään 1700-luvun puolivälissä polkuäes, jonka päällä äestäjä seisoi työskennellessään. Painopistettä jalalta toiselle muuttamalla sai välineen seuraamaan maanpinnan epätasaisuuksia samalla kun piikit puhdistuivat roskista ja siemen sekoittui maahan tehokkaasti.

Polku-, keikutus- eli häälytysäkeen vanhimmassa mallissa kansipuita oli alkuun kolme rinnan. Näiden kellesten eli haljaspuolikkaiden oksat toimivat äkeen piikkeinä. Sittemmin oksapiikit korvattiin ensin koivuisilla tai pihlajaisilla tapeilla, myöhemmin rautapiikeillä.

 


Niveläes Kuusamosta. Piirt. A . Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 577.

 

Niveläes
Edellistä tehokkaammin maanpinnan muotojen hyvä seurattavuus toteutui Pohjanmaalle Merenkurkun yli viimeistään 1600-luvulta lähtien omaksutussa niveläkeessä. Laitteeseen tutustuttiin rannikon eri osissa eri aikoina siitä päätellen, että nimitykset muodostavat rannikolta sisämaahan siirryttäessä kolme eri vyöhykettä.

Myöhäisempi niveläkeen perusmallin leviämiskeskus oli Kymenlaaksossa, jonne tyyppi omaksuttiin Pohjois-Virosta. Muutoinkin alueelle muodostui oma paikallisten seppien tuotantoon nojaava äeskulttuuri. Sille oli ominaista länsisuomalaisten mallien muuntaminen kookkaammiksi ja raskaammiksi varianteiksi, jotka saivat myös omia nimityksiä.

Kolmiosaisena ja kaksinivelisenä versiona se levisi Pohjanmaalta kohti Keski-Suomea ja Savoa, päälevinneisyysalueeksi muodostui kuitenkin Pohjois-Suomi.

Kartta – Niveläkeen levinneisyysalue

 


Pelkkaäes Kuusamosta. Piirt. A. Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 577.

 

Pelkkaäes
Pohjois-Suomessa niveläkeen ja risukarhin raja-alueella syntyi sekamuotona pelkkaäes, joka koostui rautalenkkien yhdistämistä viidestä suorasta kynnellisestä puusta. Se oli ainoa liikkuvaosainen hevosvetoinen äesmalli esimerkiksi Tornionjokilaaksossa.

Kartta – Pelkkaäkeen levinneisyysalue

 

 

Puukkoäes
Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa oli käytössä puukko- eli veitsiäes (tönkkökarhi), jonka piikit ovat veitsi- tai kassaramaisesti teroitettu ja jonka runko eli selkäin on vinoneliön muotoinen.

 


Kolmioäes Korsholman koulutilalta Vaasasta. – Anttila 1974, 88.

 

Kolmiomainen karhu
Nurkasta vedettävä neliömäinen äes on suorakaiteista nuorempi ja kolmiomaisten äkeiden kehittelyä ennakoiva. Ruotsissa Helsinglannin alueella kehitettiinkin 1700-luvulla maan syvempään ja tehokkaampaan muokkaukseen karhu. Se oli kolmion muotoinen puurunkoinen raskas äesmalli, jonka rautapiikit taottiin eteenpäin suuntautuviksi, usein hanhenjalkaa muistuttaviksi.

Malli soveltui erinomaisesti rikkaruohojen torjuntaan, jonka ohella sitä käytettiin siemenen multaamiseen pelloilla ja Etelä-Pohjanmaalla myös kytömailla. Hanhenjalkapiikki oli naulamaisia piikkejä tehokkaampi kylvösiemenen multauksessa.

Suomen Talousseura alkoi tehdä kolmioäestä tunnetuksi tuottamalla 1799 Ruotsista mallikappaleen, josta tehtiin tällä kopioita. Sitä nimitettiinkin paikoin ruotsalaisäkeeksi (svenskharv). Länsi- ja Etelä-Suomeen malli omaksuttiinkin jo1800-luvun alussa. Lounais-Suomessa ensimmäiset kolmioäkeen suosijat olivat Talousseurassa toimivia säätyläismaanviljelijöitä.

Kolmioäkeen leviäminen sai lisävauhtia sen jälkeen, kun valmistus aloitettiin Mustialan maatalousoppilaitoksessa. Se kauppasi valmiiden kolmioäkeiden ohella myös pelkkiä hanhenjalkapiikkejä. Uusi omaksumisaalto lähti liikkeelle 1880-luvulla, jolloin mallia levitettiin neuvonta- ja konsulenttitoiminnan tuloksena samanaikaisesti kääntöauran kanssa. Kaikkinensa kolmioäes oli talollismaanviljelijän työväline, joka iskostui toisaalta Suomen Talousseuran levittämänä Turun ympäristöön ja toisaalta Tammelan seudulle Lounais-Hämeeseen, jossa Mustialan oppilaitos sijaitsi.

Kartta – Kolmioäesmallit

 


Vinoäes Orivedeltä. – Anttila 1974, 90.

 

Vinoäes eli karso
Etelä-Pohjanmaalla hanhenjalkapiikkisistä äkeistä yleisin oli 1860-luvulta lähtien rungon ja vetopuun toisistaan poikkeavan asennon mukaan nimetty vinoäes eli karso. Ratkaisu tunnettiin myös etelämpänä esimerkiksi Eräjärven ja Längelmäen seudulla kanimatti-nimellä. Sitä valmistettiin mm. Överumin tehtailla Ruotsissa. Samaan karsojen ryhmään kuuluu rungoltaan katkaistun pyramidin eli vinoneliön muotoinen, skottilaiseksi mainittu äes, jonka kehittely ajoittuu 1800-luvun puoliväliin.

Karsoja valmistettiin maassamme viimeistään 1860-luvulta lähtien. Sen etuna oli sijoittelultaan parannettu teräjako. Karson pohjalta muotoiltiin syvämöyhennystä ja rikkaruohojen juurimista varten välineitä, joissa oli tavallista pitempivartiset koukkumaiset hanhenjalkapiikit.

 


Puu- ja rautarunkoinen rullaäes Nivalasta. – Anttila 1974, 93.

 

Rullaäes
Maasepän tekemää rullaäestä kokeiltiin jo vuonna 1770, mutta laajempi valmistus alkoi vasta 1840-luvulla ja leviäminen vuosisadan lopulla. Äkeessä, jota nimitettiin peltopiruksi, oli puukehys ja puutelat naula- tai lapiomaisine piikkeineen; toisinaan keskimmäiseen telaan laitettiin veitset. Yhden hevosen vedettävän äkeen työleveys oli 0,7 metriä ja kahden hevosen vedettävän noin metri.

 

 
Hankmo-lapioäes. – Arola 1919, 57.

 

Lapioäes
Eräät sepät kehittelivät omaperäisiä rullaäesmalleja ja taitavimmat aloittivat konepajateollisuuteen johtaneen sarjatuotannon. Esimerkistä käy koivulahtelaisten seppien rullaäkeestä ideoima lapioäes. Se tuli sittemmin tunnetuksi Pietarsaaren konepajan valmistamana lapiorullaäkeenä nimellä Hankmo. Sen nelisakaraiset lapiomaiset ”hankmo-terät” oli kiinnitetty pyöriviin akseleihin, joita oli kehyksessä kolme, kaikki toisiinsa nähden hiukan vinossa asennossa työstävyysalan maksimoimiseksi. Äkeessä oli lautapohja ajajan seisottavaksi ja metallijalakset, joille äes voitiin kääntää kuljetuksen ajaksi.

Lapiorullaäes soveltui yleisäkeeksi maamme viljelyoloihin poikkeuksellisen hyvin. Sillä pystyi muokkaamaan myös kynnettyä sitkeää nurmiviillosta; lisäksi sama väline soveltui ojamultien mukana pellolle nousseiden turpeiden hajottamiseen. Pientila tuli siten toimeen yhdellä äkeellä. Rullaäkeiden myötä päättyi äkeiden kotipajavalmistus.

 


Emäntä äestämässä jousiäkeellä. – Lannoitus ja viljelyohjeita 1942, 22.

 

Jousiäes
Jousiäes oli ensimmäinen laajalle levinnyt tehdastekoinen äes. Jousien asentoa ja siten myös ottavuutta voitiin säädellä ruuveilla.

Jousiäes on kotoisin Amerikasta. Siitä myytiin meillä Kullervo- ja Osborne-nimisiä malleja. Valmistajana oli mm. Pietarsaaren konepaja, joka teki teräsakselisia jousiäkeitä.

Yhden hevosen vedettävässä mallissa oli 7 piikkiä, kahden hevosen vedettävässä 9–11. Työsyvyys oli 8–12 cm. Tällaisella äkeellä työstettiin päivässä 1–2 hehtaarin ala.

 


Härkäparin vedettävä kaksi- (Uskelasta) ja kolmikyntinen (Suomusjärveltä) koukkari. – Vilkuna 1935, 99.


Hevosten kela-aisoilla vedettävä kolmikyntinen koukkari Lemusta. – Vilkuna 1935, 100.


Sahramainen 5-sorppainen koukkari oli omiaan siemenen kertauskyntöön ja sekoitukseen. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 196.

 

Koukkari
Koukkaria eli krenkkua käytettiin karson ohella kylvöksen eli siemen sekoittamiseen, jossain määrin myös maan muokkaukseen. Koukkari on ikään kuin kaariauran ja äkeen yhdistelmä siinä mielessä, että kynnet – joita on kolmesta viiteen – ovat kaariauran lapiomaisen rautavantaan muotoiset ja että niitä on äesmäisesti enemmän kuin aurassa.

Laitteesta on tietoja 1700-luvulta lähtien, mutta ainoastaan Lounais-Suomen mantereelta sekä toisaalta Ruotsissa Väster- ja Norrbottenin seuduilta. Näiden kahden alueen koukkareiden keskinäistä suhdetta ja ikää ei ole selvitetty pitävästi. Kustaa Vilkuna oletti koukkarin omaksutuksi Virosta Suomeen ja täältä edelleen lahden yli Ruotsiin, joskaan ketju ei noudata loppuosaltaan tavanomaista kansankulttuurin ilmiöiden leviämisreittiä. Ruotsalainen tutkimus ei olekaan pitänyt koukkaria Vilkunan tavoin ikivanhan ja Kiinaa myöten tunnetun maanmuokkausvälineen teknisesti viimeistellyimpänä muunnoksena, vaan 1700-luvulla Ruotsissa kehitettynä innovaationa. Jälkimmäisen ratkaisun puolesta puhuu sekin, että koukkari kuului Ruotsissa maatalousvälineiden mallikokoelmaan.

Koukkari jäi käytöstä vuoden 1900 paikkeilla tehokkaampien työkalujen anastaessa sen paikan.

Kolmioäes, vinoäes ja koukkari muodostavat innovaatiokompleksin, jolle on tunnusmerkillistä usea lujatekoinen, monesti leveälapaiseksi taottu terä sekä vain Päijänteen vesistön länsipuolisen Lounais-Suomen suurtilat käsittävä levinneisyysalue.

Kaikki yllä mainitut äkeet olivat käytössä pääosin maan eteläisissä ja läntisissä maakunnissa. Savossa ja Karjalassa itäsuomalaisesta risukarhista siirryttiin suoraan moderneihin äkeisiin.

Kartta – Koukkarit

 


Peltokampa Ahvenanmaalta – Vilkuna 1971, 119.

 

Peltokampa
Ahvenanmaalla käytettiin hevos- tai härkäparin vetämää 1,5 metriä leveää puista peltokampaa muokatun maan tasoitukseen ja kylvösiemenen multaukseen. Peltokampa omaksuttiin meille Ruotsista Gotlannin saarelta vilkkaiden merenkulkukontaktien myötä.

 

 
Kaksirivinen hevoshara. – Suninen 1920, 119.

 

Kaksirivinen hevoshara
Haraaminen tarkoittaa riviin kylvettyjen kasvien välisen maan perkaamista osaksi rikkaruohojen hävittämiseksi, osaksi pintamaan särkemiseksi ja ylimmän multakerroksen kuohkeuttamiseksi juurien ilmansaannin parantamiseksi.

Kaksirivinen hevoshara kuuluu ennen muuta juurikasviviljelmien taimenhoitolaitteisiin, jota käytetään työn säästämiseksi myös riviin kylvettyä heinää tms. tasaisella maalla viljeltäessä. Laitteessa on juurikasvien haraamiseen sopivat kulmaterät. Ne voivat olla joko leikkaavia tai mullitsevia.

Haraaminen on läheistä sukua äestämiselle. Haraaminen on toimitettava kuivalla säällä.