Turkismetsästyksen taannuttua 1600-luvulle tultaessa maanviljelys nousi selvästi kaikkialla maassa pääelinkeinoksi, jota täydensivät karjanhoito ja kalastus.

Maan länsiosissa toimeentulo perustui vankasti peltoviljelyyn. 1700-luvulla kaikista pelloista yli 2/3 oli Länsi-Suomen eteläisissä maakunnissa (Ahvenanmaa, Varsinais-Suomi, Uusimaa, Satakunta ja Häme), mutta peltoalan kasvu pysyi nyt näissä maakunnissa tuskin väestönkasvun tasalla, kun taas todellisia pellonraivausalueita olivat Pohjanmaa, Savo ja Karjala.

Vielä 1800-luvun puolivälissä enin osa väestöstä sai elantonsa maataloudesta tai sen sivuelinkeinoista. Tämän jälkeen alkoi mainitun väestön määrä vähetä niin nopeasti, että 1900-luvun taitteessa se muodosti vain puolet koko väestöstä.

Viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana Suomen maatalous on kokenut suurempia mullistuksia kuin varhaisemman historiansa aikana. Muuttuminen on ollut seurausta ennen kaikkea maataloustutkimuksen teknisistä ja tuotannollisista saavutuksista, mutta myös yleis- ja maatalouspoliittisista toimenpiteistä.

Sisäisten muutosten lisäksi maatalouden ulkoinen asema muuttui 1900-luvun alkukymmeninä teollisuuden riistäessä siltä liki 2000 vuotta kestäneen pääelinkeinon aseman. Vielä 1800-luvun lopulla 75 % väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta, 1950-luvulla puolet, nykyään alle neljännes.