Historiallinen maatalous > Maanomistus ja työvoima > Työvoima > Vetoeläimet
 

Vetoeläimet

Vetohärät
Hevoset - Hevosen valjaat

 


Pulkitsimella (vas.) murskattiin sonnin kivekset haluttaessa tehdä siitä säyseä vetohärkä. – Vilkuna 1935, 128.
Härän rautainen kenkä. – Vilkuna 1931, 26.


Yhden härän niskaikeitä. Veto kohdistuu elikon otsaan ja sarviin, joihin ies kiinnittyy nahkahihnoin, naruin tai vitsaksin. – Vilkuna 1935, 131.


Kahden härän suoria niskaikeitä. Tapit ovat aisaan kiinnittyvän rahkeen tasapainoisen paikan etsimistä varten. – Vilkuna 1935, 130.


Parihärkien käyrä niskaies Lopelta vuodelta 1741. – Vilkuna 1935, 129.


Härkäparin säkäies eli ruotsalainen ies. Siinä on pienten erillisten niskakapuloiden lisäksi tukeva säkäies, jota pystyt kaulansivupuut pitävät paikoillaan. – Suomen maatalouden historia I, 145.


Kaaviokuva ohjauksessa tarvittujen korvanarujen solmimisesta. – Vilkuna 1935, 133.


Parihärillä vedettäessä käytettiin yksinäisaisaa eli vehmaroa (valin). Alin kaksihaarainen on talvikäyttöä varten. – Vilkuna 1931, 24.

 

Vetohärät
Vetohärkäkulttuuri on Lounais-Suomen viljamailla ainakin pari tuhatta vuotta vanhaa perinnettä. Sen alue pysyi lähes muuttumattomana vuodesta 1571, jolta on vanhimmat tilastotiedot, vuoden 1880 vaiheille, jolloin vetohärkien pidosta alettiin luopua.

Härät soveltuivat sitkeytensä vuoksi parhaiten verkkaiseen maanviljelystyöhön.

Härkiä käytettiin vetojuhtina tavallisesti parittain. Vierekkäin asetettu härkäpari valjastettiin kiinnittämällä elikoiden sarviin nahkaraksilla puinen sarvi-ies. Vedettävässä peltokalussa oli tällöin vain yksi aisa, vehmaro, välipuu eli valin. Se kiinnitettiin nahkahihnalla eläinten väliin ikeen keskivaiheille. Sana valin tulee sanasta valjas, ja tämä seikka puolestaan kertoo valimen ulottuneen alkujaan vetoeläimen kiinnityskohtaan asti. - Sanonta olla ikeen alla merkitsee alkujaan siis vetojuhdaksi joutumista.

Voimiltaan heikommalle eläimelle annettiin ikeestä enemmän vipuvartta, korvantilaa, jotta vahvempi ei olisi työntänyt heikompaa sivulle ja kyntöradasta tullut spiraalia. Kielemme sana korvata juontuu alkujaan tästä tasoituksen antamisesta heikommalle.

Myös yhdellä härällä voitiin ajaa sarvi-iestä ja kakkula-aisoja käyttäen.

Härillä kynnettäessä tarvittiin ohjaajan lisäksi tavallisesti myös apumies, joka turparenkaasta lähtevästä narusta taluttaen hoputti eläimiä eteenpäin. Apumiehenä toimivat parhaastaan lapset ja vanhukset. Härillä kyntäminen vaati siis kahden ihmisen työpanoksen siinä missä hevonen vain yhden.

Kartta – Niska- ja säkäikeen käyttöalueet

 


Kuolaimia. – Näätänen 1927, 104.


Silavaljaat. – Suomen maatalouden historia I, 474.


Luokkivaljaat. – Vilkuna 1976, 276.


Kakkula-aisat voitiin yhdistää vedettävään välineeseen (esim. reen keula-laudan vitsalenkkiin) S-muotoisen kakkulakepin avulla. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1979, 127.


Hevosparin vedettävät kakkula-aisat. Aisapari kiinnitetään vedettävään työvälineeseen puukoukulla ja vitsalenkillä. – Suomen maatalouden historia I, 475.


Itäsuomalainen kaksiosainen tukkireki. – Suomen maatalouden historia I, 421.


Karjalaistyyppiset vankkurit eli rospuskat. – Suomen maatalouden historia I, 435.

 

Hevoset
Varallisuuden salliessa häristä pystyttiin luopumaan nopeamman, pakkasia paremmin kestävän ja maantieajoon sekä metsätöihin soveltuvamman hevosen hyväksi. Härän etuna oli tyytyminen hevosta vaatimattomampaan ravintoon, mutta haittana parittainen käyttö, jolloin huonoakin rehua meni kaksinkertainen määrä.

Videoleike Hevonen vetoeläimenä 25s./1011KB

Mikäli vehmarollista auraa vedätettiin hevosilla, käytettiin valjastamisessa Ruotsista omaksuttua mahaiestä. Sen alue on käsittänyt vain Ahvenanmaan sekä Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan rajaseudun. Hevosparilla vedätettiin vain välttiä ja siivellistä kehäauraa.

Hevosaurassa oli sivuaisat eli kakkulat, joissa kaksi poikkilautaa eli kalpaa yhdisti aisat toisiinsa ja vetovarteen.

Hevosen valjaat
Suukapulaa ja -rautaa käytettiin hevosen suun puhdistamiseen. Hevosta ostettaessa katsottiin sen hampaistosta eläimen ikä.

Metalliset kuolaimet tulivat käyttöön jo keskisellä rautakaudella.

Länsisuomalaiset hevosen kesävaljaat olivat ns. silavaljaat. Sen osia ovat hevosen selkään tukeutuva selustin, (silankaari, krana) sekä mahavyö, häntävyö ja länget. Silankaaren kannatushihna ja länkien vetohihnat yhtyvät silarenkaassa, josta lyhyt nahkainen tamppi kiinnitetään nappulalla eli tampinnaulalla aisaan tehtyyn reikään.

Itä-Suomessa käytettiin vuoden ympäri ja Länsi-Suomessakin talvella luokkivaljaita. Valjaiden pääosat olivat sitkeästä lehtipuusta (pihlajasta, lehmuksesta tai koivusta) taivutettu kaarimainen luokki (luokka, vemmel), jolla kytketään länget joustavasti nahkarahkeiden eli ruomien avulla aisoihin. Mäkivyöt eli potuukset estävät länkien luisumisen hevosen kaulaan.

Vanhat hevosenkengät kiinnitettiin kavioon neljällä naulalla. Tällainen lehtikenkä eli hokillinen viskari oli käytössä jo keskiajalla. Sitä tarvittiin erityisesti kevään ja syksyn iljannekeleillä.

Uudempi hevosenkenkämalli kiinnitettiin kuudella naulalla.

Kartta – Valjaat
Kartta – Rekityypit
Kartta – Vankkurit