Historiallinen maatalous > Maanomistus ja työvoima > Maanjaot> Uusjako


Rajat merkittiin kotipalstoilla vanhastaan pyykein, joissa oli kookas silmäkivi ja sen ympärillä neljä pienempää. Ulkopalstoilla edellisten lisäksi laitettiin kaksi kiveä vierekkäin osoittamaan rajan kulkusuuntaa. – Suomen maatalouden historia I, 350.

Uusjako hajotti ryhmäkylät

Suomen jouduttua Venäjän vallan alle ja Viipurin läänin tultua jälleen yhdistetyksi muuhun Suomeen sekä isojakoasetusten selventämiseksi ja kehittämiseksi annettiin vuonna 1848 maanmittausohjesääntö, jonka toimeenpanoa on totuttu nimittämään uusjaoksi. Sen mukaan kylän kaikki tilukset ja talot oli otettava yhtäaikaa isojakoon, jonka kuvernööri sai määrätä pantavaksi toimeen. Maata oli lohkokunnille annettava manttaalia kohden 600–1200 tynnyrinalaa (300–600 ha), maan pohjoisosissa monta vertaa enemmänkin aina sen mukaan, mitä määrätyn tynnyrinalaluvun veronpanotapa määräsi, Viipurin läänissä kuitenkin kaikki maa.

Jyvityksessä annettiin parhaimmalle maalle arvo kymmenen ja huonommille suhteellisesti vähemmän. Jakamattomasta maasta oli jätettävä tarpeelliset alat teitä, valtaojia ja muita yleisiä ja paikallisia tarpeita varten. Mikäli kylällä oli ahdas tonttipaikka tai jos joku osa peltomaasta oli etäällä tontista tai sijaitsi siten, että sinne pääsy ja alueen viljely kävi erittäin hankalaksi, oli yksi tai useampi talo »ulosmuutettava» sopiviin paikkoihin. Paikalleen jäävien oli otettava osaa siirtoon kullekin siitä koituvan hyödyn mukaan.

Talon kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen säännöllisenmuotoiseen palstaan, mikäli kukaan ei siitä kärsinyt. Peltoa ja niittyä sai antaa yhteensä enintään neljä palstaa ja metsää sekä takamaata yhteensä kaksi palstaa; siis kaikkiaan kuusi palstaa.

Lisäksi annettiin määräyksiä viljelys- ja metsätasinkojen toimittamisesta. Mikäli joku oli luovuttanut hyvin hoidettuja viljelyksiä huonosti hoidettuihin tai saanut aukeita metsämaita, tuli hänen saada korvausta naapureilta. Isojako määrättiin vahvistettavaksi kihlakunnanoikeudessa. Tällaista vahvistusta ei esitetty myöhemmissä ohjesäännöissä.

Tärkeiksi nousivat määräykset vanhempien isojakojen täydennyksistä ja järjestelyistä. Vanhemmissa isojaoissa rajat olivat usein jääneet pyykittämättä ja rajalinjat epämääräisiksi ja monimutkaisiksi. Monivaiheisissa isojaoissa suureksi päässyt palstalukukin oli nyt mahdillista korjata jaon järjestelyllä, mikäli kaikki osakkaat siihen suostuivat tai senaatti sen salli. Järjestelyssä oli jakoperusteena entinen nautinto.

Näiden uusien isojakosääntöjen turvinkaan ei kaikkialla onnistuttu kokoamaan talon tiluksia harvoihin ja sopivanmuotoisiin palstoihin tontin ympärille ja läheisyyteen. Syitä oli monia. Yksinäisille metsäasumille ja ryhmäkylän laitapuolella sijaitseville taloille oli helppo koota tilukset yhteen sopivanmuotoiseen palstaan, mutta tiheästi ryhmittyneille taloille oli erittäin vaikea saada kaikenlaatuisia tiluksia tontin läheisyyteen. Usein talolle täytyi antaa useampia palstoja tai venyttää palsta pitkänomaisena ja kapeana tontilta kylän salolle ja haalia siten kokoon tarpeelliset tilukset. Vanhemmissa isojaoissa tällaiset kapeat ja kilometrejä pitkät palstat olivat miltei sääntönä vähin kaikkialla maassa, mutta varsinkin rannikkoseudun jokien varsilla sijaitsevissa kylissä.

Niin kauan kun tilat pysyivät suurina, viljelykset pieninä ja karjalaitumien käyttö yhteisenä, tyydytti pitkänomainen jakotapa talon viljelysehtoja. Kun asutuksien lisääntyessä taloja halottiin pienemmiksi, uutisviljelyksiä tehtiin talon toimeentuloksi ja vähäksi käyneitä karjalaitumia aidattiin, ilmenivät jaon haitat. Ne vaikeuttivat viljelyä, jopa estivät uudisviljelysten syntymisen metsämaalle, kun palstat olivat halkomisten kautta kavenneet muutamia kymmeniä metrejä leveiksi mutta huikean pitkiksi suikaleiksi. Pitkäkkäitä, monipalstaisia jakoja oli mahdollista korjata ainoastaan järjestelemällä tai uusimalla koko entinen jako harventamalla ryhmäkylää siirtojen tai talouskeskusten ja viljelmien erilleen muuttojen kautta.

Moni- ja pitkäpalstaisiin jakoihin oli osasyynä haluttomuus siirtyä kylästä salolle kustannusten suuruuden ja avustuksen vähäisyyden tähden. Uusjako lähti vauhdilla käyntiin vasta vuoden 1881 jälkeen, jolloin sen kustannuksia alennettiin. Lisäksi kruunu alkoi vuonna 1889 avustaa siirtymisiä korottomilla lainoilla, jotka oli maksettava kymmenen vuoden kuluessa takaisin, sekä erityisillä apurahoilla, jotka vaihtelivat 50-200 markkaan muuttoa kohden.

Maanviljelyksen kehittyessä uusjakotoimitus johti voimakkaaseen kylistä ulosmuuttoihin edesauttaen Etelä- ja Länsi-Suomen vanhojen ryhmäkylien hajoamista. Järjestelyjä suoritettiin kiihtyvässä tahdissa Lounais- ja Länsi-Suomessa, eniten Hämeessä. Kaikilta osin järjestelyt eivät onnistuneet toivotulla tavalla. Vanhentuneiden ja vaillinaisten jakosääntöjen mukaan ei viljelyksiä sen paremmin kuin viljelyskelpoisia maitakaan voitu kuivata järjestelyjen yhteydessä, eikä siirtoja toimittaa riittävässä määrin. Viimeisiä maanjakotoimituksia on vielä meneillään Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa.

Kartta – Kuusamon Purnuvaaran talojen jaot