Historiallinen maatalous > Maanomistus ja työvoima > Työvoima > Lihasvoima
 

Työvoima
Lihasvoima

Oma perhe
Aputyövoima (palkolliset, talkoot)

 


Suurperheen väkeä nauriskaskella. – Vilkuna 1976, 202.

 

Oma perhe
Maataloudenharjoittajan oma perhe oli ensisijainen voimanlähde hoidettaessa tiluksia ja karjaa. Yleensä sekä naiset että miehet osallistuivat kaikenlaisiin töihin aikana, jolloin ekstensiivisillä elinkeinoilla oli suuri merkitys eikä erikoistuminen ollut vielä edennyt pitkälle.

Talonpoikaistalon ulko- ja kotitöissä on sovellettu vanhastaan sukupuolten ja ikäryhmien mukaista työnjakoa, joskaan se ei ole noudattanut samaa kaavaa kaikkialla maassa. Paikalliset poikkeamat perustuivat osin ekologiseen sopeutumiseen elinkeinojen vuosirytmiin, osin sivutulojen hankinnan välttämättömyyteen tms.

Maatalouteen liittyvää työnjakoa käsitellään kunkin työtehtävän kohdalla erikseen, mikäli siihen on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Lapset olivat 5-vuotiaiksi asti kolttuiässä ja vapaina kaikista työtehtävistä. Siitä 10-vuotiaaksi asti pojat ja tytöt saivat auttaa kevyemmissä ja yksinkertaisissa askareissa. Kymmenen vuoden jälkeen alettiin tehdä ero sukupuolen perusteella ja suuntautua miesten- ja naistentöihin. Vaatimukset kasvoivat rippikouluikään mennessä, jolloin lapsuuden katsottiin loppuvan.

 


Palveluskunnan keskinäinen hierarkia ja suhteellinen määrä. – Suomen maatalouden historia I, 224.


Pellavan loukutustalkoot. – Vilkuna 1983, 83.

 

Aputyövoima (palkolliset, talkoot)
Orjuus poistettiin 1335.
Aputyövoimaa maataloustöihin saatiin maattoman väestön piiristä, jota on käsitelty maanomistusolojen yhteydessä edellä.

Palvelusväkeä oli keskiajalla pääasiassa vain säätyläistalouksissa. Uuden ajan alkuvuosisatoina piikojen sekä renkien määrä oli vielä pieni, 1700- ja 1800-luvuilla lännessä selvästi suurempi kuin idässä. Maataloustyövoiman taloille takaava ns. palveluspakko säädettiin 1600-luvulla ja se pysyi voimassa vuoteen 1865. Pari vuosikymmentä myöhemmin kumottiin myös ns. irtolaispykälät.

Piian ja rengin kanssa solmittiin palvelussopimus vuodeksi kerrallaan. Ylöspidon ohella hän sai talosta pienen rahapalkan ja luontoistuotteita.

Maatalouteen palkatun työväen määrä oli tilojen itsenäistymisen ja koneellistumisen myötä pudonnut vuoteen 1940 mennessä 220 000:een, ja kymmentä vuotta myöhemmin luku oli enää 75 000.

Töihin, joihin talon oma voima ei riittänyt tai jolla oli kiire, kutsuttiin naapureita ja sukulaisia talkoisiin. Tämä työapu oli vapaaehtoista, palkatonta ja ilman suoranaista vastavelvollisuuden vaadetta, joskin vastavuoroisuus usein toteutui. Vaivannäkö korvattiin hyvällä ruoalla ja juomalla sekä monesti päälle pidetyillä tansseilla.

Lounais-Suomessa harrastettiin talkoiden ohella esimerkiksi heinänteossa, elonkorjuussa ja puinnissa vakiintuneita työliittoja naapuri- tai sukulaistalojen kesken.

Kansaomaiset taloudelliset yhteisöt olivat maan länsiosassa lukuisampia ja pitkäaikaisempia kuin Itä-Suomessa. Tämä selittyy elinkeinoelämän erilaisen luonteen ohella erilaisesta asutusmuodosta sekä perhe- ja sukuinstituutioiden asemasta.

Kartta – Palvelusväen osuus väestöstä vuonna 1695