Historiallinen maatalous > Maanomistus ja työvoima > Maanjaot > Halkominen ja lohkominen

 

Halkominen ja lohkominen

Keisarillisella julistuksella vuodelta 1852 määrättiin perintö- ja kruununtilojen halkomisehdoksi, että tilanosan tuli pystyä elättämään viisi täysikasvuista työhön kykenevää henkilöä. Viipurin lääniä varten samana vuonna annetussa julistuksessa edellytettiin, että itsekannattavalla tilalla tuli olla kahdeksan tynnyrinalaa eli neljä hehtaaria peltoa, 20 tynnyrinalaa niittymaata sekä 100-150 tynnyrinalaa metsämaata. Rälssitilojen jakaminen oli aatelisten etuoikeuksien nojalla vapaampaa.

Perinteisten halkomisasetusten nojalla sai tilasta jakaa ainoastaan määrätyn talonosan, muttei määrättyä tiluskappaletta. Vasta vuoden 1864 asetuksessa astuttiin suuri askel vapaata maanositusta kohti. Vaatimukset tilan itsekannattavuudesta supistettiin kykyyn antaa täysi elatus kolmihenkiselle perheelle. Uusi helpompi osittelutapa salli määräalan tai -alojen lohkomisen ja palstoituksen rälssi- ja perintötiloista.

Menneiden aikojen talonositteluja ehkäisevillä asetuksilla tahdottiin pysyttää tilat riittävän suurina, jotta ne tarjoaisivat asukkailleen tarpeeksi työtä ja täyden elatuksen sekä takaisivat veronmaksukyvyn. Samalla pyrittiin maan asutuksen edistämiseen siten, että väestöä pakotettiin perustamaan uutisasutuksia laajoille yhteis- ja valtionmaille. Osa emätilasta irtautunutta väkeä rupesi uudisasukkaiksi tai torppareiksi, mutta osa hankki toimeentulonsa kaupungeissa käsityöläisinä, kauppiaina, työmiehinä jne. Näin vanhat jakolait edistivät osaltaan tilattoman väestön syntyä.