Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Vierto


Naiset siirtelevät rovioitavaa puuta kangilla. Eno, Pohjois-Karjala. – Valok. I.K. Inha/Museovirasto.

Palokoukku eli vanko Pohjois-Savosta vuodelta 1791 Bennetin mukaan. – Sirelius 1983, 13.


Viertohakoja. – Grotenfelt 1898, 188.


Aisattuja eli osittain kuorittuja seunapuita kuivumassa seuraavan kesän polttotarpeiksi. – Vilkuna1976, 201.

 

Vierto ja roviointi

Tuhka toimi lannoitteena, ja lisäksi poltossa syntynyt kuumuus vaikutti maassa oleviin yhdisteisiin siten, että kylvetyt kasvit pystyivät käyttämään maan ravinteita hyväkseen paremmin kuin polttamattomalla maalla. Nämä havainnot johtivat siihen, että pälvipaikoille, sieroille, joilla ei luontaisesti ollut yhtä runsaasti puita ja poltettavaa pintakasvillisuutta kuin muualla, vieritettiin eli vierrettiin lähistöltä 5–6 kirvesvarren mittaisia palavia rungon pätkiä eli seunoja tasaisen polton ja tuhkakerroksen takaamiseksi myös puuttomille pälvipaikoille.

Vieritys tapahtui optimaalisessa tapauksessa vangolla, pitkällä salolla, jonka päähän oli kiinnitetty kookas rautakoukku. Vankoa käytettäessä viertäminen tapahtui takaperin kulkien eli palavia runkoja perässä vetäen, jolloin voitiin kulkea vielä polttamattomalla viileällä maalla jalkineiden syttymättä eikä savukaan noussut kirveltämään silmiin edettäessä selkä edellä vastatuuleen.

Mikäli maa oli suurikivistä tai muutoin kovin epätasaista, ei viertäminen onnistunut, sillä vankoon oli mahdotonta saada riittävästi vetovoimaa esteiden voittamiseksi. Tällöin oli mentävä seunojen taakse ja kangettava niitä eteenpäin. Tätä menettelyä sanottiin rovioimiseksi.

Poltetun kaskimaan nimitys on palo. Sateisuuden tai muun syyn vuoksi polttamatta jäänyt kaski on rasi. Kaskitermit esiintyvät myös sukuniminä, jotka juontuvat asutukseen vallatuista entistä kaskipaikoista.