Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Väistyminen


Perusteellisesti kaskettua maisemaa kaskikauden loppuvaiheessa Pohjois-Savossa Muuruveden pitäjän syrjäkulmilla. Karu maa on saanut kelvata torpan kaskimaaksi ja laidunahoksi. Eero Järnefeltin maalaus Heinäkuun päivä. – Sukupolvien perintö 2 1985, 70.

 

Kaskien väistyminen

Uudenmaan, Satakunnan ja Hämeen ydinalueilla kaskesta saatiin uuden ajan alkupuolella vähemmän kuin kymmenes osa syömäviljasta. Lounais-Suomessa kaskiviljely olikin menettänyt merkityksensä peltoviljelyn kehittymisen myötä 1600-luvun lopulle tultaessa. Kaskenviljely alkoi väistyä vähempitöisen, varmempituottoisen ja talon lähipiirissä harjoitettavana peltoviljelyn tieltä vain tilapäisesti hyödynnetyksi peltojen reuna-alueiden raivausviljelyksi.

Hämeessä kaskettiin voimallisesti vielä 1600-luvulla ja Ylä-Satakunnassa 1700-luvulla. Etelä- ja Keski-Pohjanmaallakaan kaskeaminen ei ollut enää 1600- ja 1700-luvuilla laajaa, mutta kylläkin Pohjois-Pohjanmaalla ja etenkin Kainuussa. Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suomea kaskiviljely oli elinkeinoelämän perusta 1700-luvulla.

Valtiovalta alkoi vastustaa polttoviljelykulttuuria metsänhaaskauksena 1700-luvulla. Vuoden 1734 metsäasetuskin salli vapaan kaskeamisen vain rälssimaan omistajille; muut saivat harjoittaa sitä ainoastaan pellon tai niityn raivaamiseksi sekä hakamaan parantamiseksi. Myös maata omistamattomille kaskeaminen oli tärkein elinkeino niin kauan kuin metsät olivat jakamatta. Isojako teki maattomien kaskeamisesta Länsi-Suomessa lopun 1700-luvun toisella puoliskolla, Itä-Suomessa seuraavalla vuosisadalla.

Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suomea kaskiviljely oli pääelinkeinon asemassa 1800-luvun toiselle neljännekselle saakka, jolloin alkoi taantuminen. Sen jälkeenkin kaskiviljely jatkui maan itäosissa monella tavoin edullisena toimintana. Talonpojilla ei ollut varaa tai keinoja kivisten maiden raivaamiseksi pelloiksi. Näiltä seuduilta ei liioin kannattanut viedä muita metsäntuotteita, tervaa, hirsiä tai lankkuja myytäväksi kaukaisiin rannikkokaupunkeihin. Viljaa sen sijaan kannatti kuljettaa ja se kävi myös hyvin kaupaksi. Kaskeaminen antoi nopean tuloksen ja satokin pystyi kilpailemaan vastaavan pellon tuoton kanssa.

Vasta metsien arvonnousu puutavaran kysynnän myötä 1860-luvulta lähtien teki kaskenpolton perinteisessä tarkoituksessaan idässäkin kannattamattomaksi ja käynnisti suurisuuntaiset metsänhakkuut puutavara- ja paperituotantoa silmälläpitäen. Täyskielto kaskeamiselle annettiin vuonna 1886. Uudismaan raivauksessa kaskeaminen piti kuitenkin kauan puolensa, koska tuli oli väkevä raivaaja.

Suurin riskitekijä oli sää: suunniteltuna polttamisaikana saatu sade tai heti kylvön jälkeen alkanut kuivuus merkitsivät useimmiten katoa. Kaskeaminen vähentyi myös siitä syystä, että kaskimaiden sato huononi peltojen satoon verrattuna ryöstöviljelyksi riistäytyneen liikakaskeamisen seurauksena.

Viljelyn jälkeen kaskimaa kasvoi voimakkaasti heinää ja sitä käytettiin laitumena. Hyville kasvupaikoille, etelärinteille, uusi puusto kasvoi jopa 15:ssä vuodessa, mutta tavallisesti täytyi odottaa vähintään kolmisenkymmentä vuotta ennen kuin samalle paikalle päästiin uudelleen kaskeamaan. Pääosin kaskenviljelystä elävällä talolla täytyi olla lukuisia – jopa pari kymmentä – eri vaiheissa (viljelyssä, ahona, uutta puuta kasvamassa) olevia kaskikaita, jotta se olisi voinut korjata vuosittain viljasadon. Maisema näytti mosaiikilta, jossa kaadettu puusto (sorto, kaski), poltettu maa (palo), kylvetty ala (halme) ja heilimöivä vilja (laiho), viljelyksestä laidunmaaksi jätetty heinittynyt aho sekä eri vaiheessaan oleva pensas- ja puukasvillisuus muodostivat monivärisen ”tilkkutäkin”. Ensimmäisinä puulajeina viljelystä hylätylle kaskelle nousivat vihertävä koivu ja harmahtava leppä. Itä-Suomessa voi vieläkin nähdä vanhan kaskenviljelyn perua olevia komeita koivikoita. Viimeiset perinteiset kasket poltettiin maassamme 1940-luvulla Savossa.

Kartta – Maatalousalueet 1600-luvulla
Kartta – Kaskenviljely vuoden 1860 paikkeilla