Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Multaus
 

Multaus

Kaskihara
Risuäes ja -karhi

 



Havupuun rungosta ja oksan- tai juurentyngistä muotoiltuja käsiharoja Pieksämäeltä, Savitaipaleelta ja Tammelasta. – Grotenfelt 1898, 187.


Erillisestä varresta ja kynsistä pannan avulla koottu käsihara Pohjanmaalta vuonna 1751 tehdyn piirroksen mukaan. – Grotenfelt 1898, 49.


Kahdella rautakynnellä varustettu pohjalainen kaskihara. – HY Maatalousmuseo.

 

Kaskihara
Tuhka ja kylvösiemenet sekoitettiin vanhimpaan aikaan maahan kaskiharalla eli käsiharalla. Se tehtiin kutakin kaskea varten erikseen nuoren havupuun, yleensä kuusen, tyvestä tai latvuksesta jättäen vaaksan mittaiset juuren- tai oksantyngät piikeiksi, kynsiksi. Verbi kyntää palautuu ehkä jo kauteen, jolloin pelkällä käsiharalla toimitettiin työvaiheet, joihin myöhemmin käytettiin pääsääntöisesti äkeitä ja auroja.

Haran avulla naiset ja varttuneemmat lapset möyhensivät maan ja sekoittivat siemenen siihen. Myöhemmin he – tai isäntä hevosen levähtäessä – rapsuttelivat haralla kivien ja kantojen juurelle pudonnet kylvösiemenet maahan paikoilla, mihin hevosvetoisen risuäkeen tai hankoauran piikit eivät ulottuneet.

Pohjanmaalla käytettiin myös sepän takomin rautakynsin varustettuja käsiharoja eli palokoukkuja ainakin jo 1700-luvun puolivälissä rapsuteltaessa maata paikoista, joihin kaskiauran kynnet eivät ulottuneet. Ne eivät tietenkään olleet kertakäyttöisiä työvälineitä.

 


Kolmesta nuoresta oksimattomasta havupuusta tehty tilapäinen risuäes Savitaipaleelta. Grotenfelt 1898, 186.


Kevytrakenteinen eteläkarjalainen astuva. – Anttila 1968, 22.


Itäsuomalainen risukarhi Joroisista. – Grotenfelt 1898, 186.


Risukarhia eli hevosharaa kuljetetaan ylösalaisin käännettynä Suojärven pitäjässä Karjalassa. – Sirelius 1989, 249.

 

Risuäes ja -karhi
Käsihara syrjäytyi toissijaiseksi maanpinnan repimis- ja siemenen maahan sekoitusvälineeksi miesten ohjaaman hevosvetoisen risuäkeen tullessa käyttöön.

Risuäes valmistettiin katkaisemalla käsivarren vahvuisia eli 8–12 cm:n läpimittaisia tuoreita kuusennäreitä sylen mittaiseksi, halkaisemalla runko kirveellä keskeltä tai neljään lohkoon ja katkaisemalla oksat tasaisilla mailla työskenneltäessä vaaksan mittaisiksi ja tasapitkiksi. Länsisuomalainen risuäes (gen. äkeen < balt. akecios / ekecios) olikin lyhyt- ja harvapiikkinen. Haljispuolikkaita vitsastettiin koivuvitsaksilla rinnan rungoksi 4–6 eli niin monta, että työvälineen leveydeksi tuli noin metri. Äestä vedettiin irrotettavilla kakkula-aisoilla, joiden koukku tai kakkulakeppi asetettiin äkeen päässä olevaan vitsalenkkiin. Länsisuomalaista risuäestä käytettiin pitkään pellollakin rikkaruohojen hävitykseen.

Vastaavasti Etelä-Karjalaan slaaveilta 1100-luvulla omaksutussa astuvassa oli runkopuita läntisiä vastineita runsaammin eli 6–10, joten piikkitiheys oli suurempi ja leveys lähellä puoltatoista metriä. Arvoituksissa kysyttiin, millä on seitsemän selkää ja sata jalkaa? Piikki oli kaksi, jopa kolme kertaa pidempi kuin lännen tasankomailla (60-80 cm). Itä-Suomen kivinen ja kumpuileva maa vaati jättämään ainakin kyynärän mittaisen oksantyngän haraavaksi piikiksi.

Savolaiset kaskenviljelijät kehittivät astuvaa edelleen painavammaksi ja tiheäpiikkisemmäksi, mutta samalla kömpelömmäksi. Keskimmäinen haljaspuu saattoi olla muita pidempi supistuen takana kädensijaksi. Koivuiset aisat sidottiin takimmaiseen poikittaiseen vitsasruoteliin saverikolla ja etummaiseen liikkumisvaraa antavalla lenkillä. Runsas ja tankea piikitys assosioi välineen karhun turkkiin, josta tämän maatalouskalun itäsuomalainen nimitys karhi juontuu. Karjalainen astuva ja savolainen karhi ovat siis itäsuomalaisen äkeen kaksi eri muotoa ja nimitystä.

Karhi tehtiin tavallisesti kutakin kaskea varten erikseen paikalla kasvavista näreistä. Useampana vuonna käytetyn lujempioksaisen äkeen oksapiikkien joustavuutta saatettiin lisätä liottamalla työvälinettä vedessä ennen kaskimaalle viemistä. Talvet se makasi aatran tavoin selällään kiviröykkiöllä viljelyksen äärellä. Työpaikalle se laahattiin ylösalaisin käännettynä.

Risuäestyyppien levinneisyysalueet noudattelevat yleistä länsi- ja itäsuomalaisen kansankulttuurin välistä rajaa. Se kulkee Viipurinlahden takaa Koivistolta Päijänteen pohjoispuolitse Saarijärven tienoille ja edelleen kohti Oulun eteläpuolista rannikkoa.

Kartta – Itä- ja länsisuomalainen risuäes