Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Kyntö
 

Kylvö

Viljelyskasvit
Kylvö

 


Kuoreton ohra (Hordeum vulgare var. nudum)
Ohra (Hordeum vulgare)
Emmer (Triticum dicoccum)


Speltti (Triticum spelta)
Vehnä (Triticum aestivum)
Ruis (Secale cereale)


Kaura (Avena sativa)


Tattari eli viljatatar. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 246.


Nauris. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1965, 63.


Kitupellava (Camella sativa)
Pellava (Linum utitatissimum)


Herne (Pisum sativum)

Piirrokset, ellei toisin mainita, Suomen maatalouden historia I, Hans Drake.

 

Viljelyskasvit
Vanhin viljakasvimme, jo kivikauden löydöistä tavattu, on ohra. Sen vanhempi tyyppi oli kuoreton. Heikompisatoisena se alkoi vähitellen syrjäytyä nuoremmalla rautakaudella nelitahoisen kuorellisen lajikkeen tieltä.

Rautakaudella tunnettiin myös neljä vehnälajiketta. Kapeatähkäisen ja kovakuorisen spelttivehnän viljely jäi jostain syystä hyvin lyhytaikaiseksi hyvästä kuitu- ja proteinipitoisuudesta huolimatta. Vehnä on alkujaan merkinnyt juuri spelttiä. Aluksi yleisin oli kuorellinen ja pitkävihneinen emmer, joka sai antaa tilaa nuijamaisen lyhyt- ja paksutähkäiselle pölkkyvehnälle. Sen puolestaan syrjäytti keskiajalla varsinainen leipävehnä, jonka myötä sana nisu lienee levinnyt vehnän nimityksenä lännestä kieleemme.

Ruista alettiin veljellä vasta rautakauden alussa. Vanhin kanta lienee nimityksen perusteella saatu lännestä, nuorempi korpiruis keskiajan taitteessa idästä.

Kaura on meillä muutaman vuosisadan ruista nuorempi läntinen tulokas, ilmeisesti karjan rehuksi alkujaan omaksuttu vilja.

Tattaria, joka ei ole vilja- vaan tatarkasvi, aletaan viljellä meillä ensinnä Laatokan alueella 1300-luvulla. Tatarkasveihin kuuluvan tattarin pähkylöitä sanottiin jyviksi ja käytettiin jauhojen sekä ryynien valmistukseen. Tattaria viljeltiin Karjalassa, Etelä- ja Keski-Savossa sekä paikoin Hämeessä. Tämä rajoittuneisuus johtui toisaalta maaperästä, toisaalta viljelyn sidoksellisuudesta kaskeamiseen. Tattarin hyviä puolia oli vaatimattomuus: se menestyi hyvin kasken viimeisenä kasvina vähäravinteisissakin hiekkarinteissä. Runsasravinteisessa maassa tattari antoi huonon siemensadon, mutta kasvoi sitä runsaammin vartta. Tattarin viljely tyrehtyi samalla kun kaskeaminenkin eli parhaastaan jo 1800-luvun puolivälissä. Taloudellisen merkityksensä tattarin viljely menetti lopullisesti 1930-luvulla.

Juurikasveista yleisin oli nauris. Sitä kasvatettiin yleisesti 1800-luvun puoliväliin asti kaskissa, myöhemmin pelloissa. Vanhin lajike oli muodoltaan pitkulainen ja teräväkärkinen. Huolimatta erinomaisesta kestävyydestään tämä lajike joutui väistymään muodoltaan litteämmän ja maultaan makeamman lajikkeen tieltä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Kaskinauriin juuria voitiin käyttää sekä ihmisten ravinnoksi että eläinten rehuksi, jonka lisäksi naateista saatiin maakuopassa hauduttamalla säilörehua, pantiota.

Pellavasta on jälkiä rautakauden alusta. Kasvatettiinko sitä alkujaan kuitujen vai siemenistä saadun öljyn vai molempien vuoksi ei ole pääteltävissä.

Myös papu, herne ja humala kotiutuivat keskiajalla kaskialueelle.

Kaskiviljat olivat omia lajikkeitaan, jotka eivät menestyneet peltoviljoina. Ainakin varhaiskeskiajalta lähtien vallitseva kaskivilja oli ruis. Kaskissa viljeltiin myös kauraa, ohraa, tattaria, naurista ja pellavaa. Kaskessa saatettiin viljellä rukiin jälkeen ohraa tai naurista, lopulta kauraa. Viljelykierto oli 1-, 3- tai jopa 8-vuotinen. Sen jälkeen alue jätettiin laidunahoksi. Muutaman vuosikymmenen kuluessa paikalle kasvoi uusi metsä, joka voitiin jälleen kasketa.

 


Tuohesta punottu savolainen kylvökopsa. – Helsingin yliopiston maatalousmuseo.

 

Kylvö
Kun puusto oli poltettu, suoritettiin juurikasrukiin kylvö välittömästi tuhkan jäähdyttyä. Syysrukiin kylvöpäivä oli Jaakko (25.7.)

Kylväjä heitti siemenen kylvövakasta tai -tuohisesta, jota kannatteli niskan takaa kulkeva kaulaviileke. Jotta kylvettyä alaa ei olisi kylvetty uudelleen, raja merkittiin tikuilla eli sitkaimilla. Siemen heiteltiin harvaan: tuohikengän pohjan alalle sai joutua yleensä yksi, korkeintaan viisi, länkien kokoiselle alueelle kymmenen rukiin siementä, sillä kasvi oli pensastava. Ohran kylvötiheys oli huomattavasti ruista suurempi.

Naurista kylvettiin töpehtien sylkemällä, jolloin siemen sai alkukosteuden ja levisi hyvin harvakseltaan maahan. Pellava puolestaan kylvettiin hyvin tiheään: "lutikka pystyi kulkemaan niemeltä toiselle".

Savolaistalojen keskimääräinen vuotuinen kylvö oli vuoden 1600 tienoilla 1,5 tynnyriä. Tynnyrialalle eli puolelle hehtaarille kylvettiin noin neljännestynnyri, joten kaskea oli kaadettava vuosittain kuuden tynnyrialan eli kolmen hehtaarin suuruinen huuhta. Mikäli kaskikierron pituudeksi oletetaan 45 vuotta, tarvitsi tällainen talo kaskimetsää 270 tynnyrialaa eli 115–130 hehtaaria, jonka lisäksi täytyi metsää säilyttää 30 hehtaarin verran kotitarvepuiden ottoa varten. Mikäli rukiin jälkeen kylvettiin toisena vuonna kevätviljana huomattavasti tiheämpikylvöisempää ohraa, riitti kokonaiskäyttöalaksi 36 hehtaaria. Todellinen maantarve lienee jossakin välimailla.

Kylvettäessä kivien päälle lennähtäneet siemenet lakaistiin varvuilla tuhkamaahan naisten ja lasten toimesta.