Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Kaskityypit
 

Kaskityypit

Varsinainen kaski
Rieskamaa
Havumetsäkaski

 

 
Perkka-aidassa kulkusuuntaan nähden poikittaiset perkat nostavat ja tukevat juoksuja. – Grotenfelt 1898, 182.


Hakuliaidassa ristikkäiset tukipuut kannattelevat juoksuja. – Grotenfelt 1898, 183.


Vitsasaidassa pareittain maahan lyötyjä seipäitä yhdistävä vitsalenkki kannattelee juoksuja. – Grotenfelt 1898, 184.

 

Varsinainen kaski
Kaadettu ja oksittu lehti- tai sekametsän puusto sai kuivua seuraavaan kesään, jolloin se poltettiin.

Tavallinen kaski antoi nopeasti sadon. Kaskettu alue kylvettiin alkujaan ohralle, myöhempinä aikoina pääasiassa syysrukiille. Ensimmäinen sato saatiin siten kolmantena kesänä, jonka jälkeen paikalle voitiin kylvää ohraa, kauraa, naurista, tattaria tai pellavaa. Vaikka viljelykasvia olisi vaihdettukin, olivat maan ravinteet neljän sadon jälkeen ehtyneet siinä määrin, ettei viljelyä kannattanut enää jatkaa. Paikan valtasivat nopeasti luonnonkasvit. Ennen pitkää paikalta oli korjattavissa heinää ja lehdeksiä talvirehuksi. Alueelle muodostui aho, jolle karja tuotiin syömään ja luovuttamaan vastaavasti jätöksensä maan vahvikkeeksi. Maan laadusta ja topografisista seikoista riippuen puusto yleni 20–40 vuodessa siihen mittaan, että paikalle kannatti tehdä uusi kaski. Kaskenviljely oli siis liikkuvaa viljelyä, jossa kierto pysyi parhaassa tapauksessa niin pitkänä, että maan ravinnepitoisuus ennätti lepokaudella elpyä ennen uutta viljelykierrosta.

 


Nuoreen männikköön tehty kaskiraade. – Sirelius 1989 I, 245.

 

Rieskamaa
Toinen niin ikään lehti- ja sekametsään soveltuva kaskityyppi tunnettiin rieskamaana. Nuori metsä kaadettiin ja poltettiin alkukesästä ja kylvettiin heti, joten satokin saatiin vielä samana vuonna. Kylvön kohteina olivat ohra, tattari, pellava ja nauris. Satoja otettiin peräkkäin pari, jonka jälkeen maa hylättiin viljelykseltä. Rieskamaat olivat kaikelle kasvulle edullisia paikkoja, joten puustokin yleni niillä nopeasti. Samalla paikalla poltettiin uusi nuori puusto jo vajaan parin vuosikymmenen kuluttua.

 


Olaus Magnuksen piirros vahvaan havumetsään tehdystä kaskesta. Kookkaiden puiden alaoksat on karsittu. – Suomen maatalouden historia I, 98.


Pienehköä havumetsäkaskea poltetaan ja vierretään kallioisten kumpareiden välimaastossa Savossa 1870-luvulla. Berndt Lindolmin maalaus – Sukupolvien perintö 2 1985, 70.

Havumetsäkaski
Parhaita ruiskaskimaita olivat kuivat moreenimaiset männikkökankaat. Otettaessa sankka havumetsä viljelyksen piiriin suoritettiin valmistelevana toimenpiteenä runkojen koloaminen tai pyältäminen: kuori poistettiin eli kolottiin tai kaulattiin renkaana rinnan korkeudelta tai pyällettiin, jolloin lyötiin läpi kuoren kapea, elävään puuhun ulottuva lovi, pyällys. Puut kuivuivat hitaasti pystyyn imien samalla korpimaasta pois kosteutta tehden sen viljelyskelpoisemmaksi sallimalla myös lehtipuiden yletä paikalle. Viimeksi mainittujen vuosittainen maahan pudonnut lehtikerros paransi omalta osaltaan maata, johon suurten puiden juuretkin vähitellen lahosivat maata kuohkeuttamaan. Pykälikkö saattoi jäädä pystyyn vuosikymmeneksi. Vankan metsän hakkaaminen pelkällä kirveellä oli sekin hankalaa, ja vielä työläämpää olisi ollut saada rungot palamaan loppuun. Vieressä olleen ja jo hyljätyn kasken lehtimetsä siemensi alueen ja kasvatti kuolevaan pykälikköön nuoren metsän, uuden alusmetsän, mikä kassaroitiin nurin. Kun pykälikkö oli kuivunut riittävästi, hakattiin alusmetsä ja ehkä osa pyälletyistä puistakin seunoiksi. Paksu pyällyspuu jäi poltettaessa seisomaan, kuivi ja kelottui.

Eri kuivumisasteessa olevia polttamista odottavia pykälikköjä saattoi samalla talolla olla useita. Pyällettyjä pystyyn kuivuneita puita ei kirvein kaadettu; osan niistä kaatoi tuuli ja myrskyt. Pikkupuusto kylläkin kaadettiin. Palamatta jäänyttä puustoa ei raivattu, joten siemenet heiteltiin kantojen ja kumollaan olevien runkojen väliin. Niitä ei aina edes peitetty. Havumetsäkaski antoi vain yhden, korkeintaan kaksi ruissatoa. Valtiovalta kielsi pyältämisen 1700-luvun lopulla.

Havumetsäkaskesta tunnettiin kolme muunnelmaa. Vanhimmassa, ainakin keskiajalta juontuvassa menetelmässä pyältämisen jälkeen annettiin puuston seistä vain parisen vuotta, joten se ei ollut vielä kelottunut kaadettaessa. Tästä syystä runkojen annettiin virua ja kuivua paikalla rasissa vuoden tai pari, jonka jälkeen suoritettiin poltto ja kylvö. Sato saatiin siis kolmantena tai neljäntenä vuonna. Pyällys voitiin jättää tekemättä, mutta menetellä muutoin samalla tavalla, kuten aikakirjat Hämeestä 1500-luvulta kertovat.

Toisessa, viimeistään 1600-luvun lopulla käyttöön tulleessa menetelmässä oli lähtökohtana karkea sekametsä tai kuusivoittoinen alava maa. Huhtikuussa suksikelillä pitkään kantoon kaadettua huuhtaa ei kylvetty heti polton jälkeen, vaan se jätettiin oman onnensa nojaan seuraavaan kesään asti, jolloin alue raivattiin, poltettiin uudelleen, tästä nimitys ylipalo, ja kylvettiin kyntämättä ja karhitsematta. Ensimmäinen ja samalla ainoa sato korjattiin neljäntenä kesänä.

Karjalassa kehitettiin edellisten pohjalta viljelymalli, jossa kylvö suoritettiin kummankin polton jälkeen.