Historiallinen maatalous > Maanviljelys > Kaskenviljely > Kaato


Lehtipuuvaltaiseen rieskamaahan tehty kaskiraade. – Vilkuna 1976, 183.


Itä- ja länsisuomalainen vesuri.


Itäsuomalainen tapparamainen kaatokirves pääkkö. Piirt. A. Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 588.


Läntinen kirvesmalli ja kirveen osien nimitykset: 1. terä, 2. hamara, nakka eli kirvespohja, 3. kasa, 4. silmä, 5. varsi, 6. ponsi. – Kansatieteen sanasto 1964, 75.

Kaato ja karsinta

Kaskeamisesta oli käytössä aikojen kuluessa useita muunnelmia riippuen kaskettavan maan puuston luonteesta (lehti-, havu-, sekametsä) ja maaperästä. Päämuotoja on kuitenkin vain kolme.

Vanhin menetelmä lienee koko maassa tunnettu lehti- ja sekametsäkaski, josta koko tekniikka on saanut nimensä (vir. kask ’koivu’). Erääseen 1400-luvun alkupuolella Turun seudulle paikallistettuun kuningas Kristofferin maanlain käsinkirjoitettuun versioon sisältyi kaskenkaatajaa esittävä piirros, jossa kaatokohteena on tammi.

Naiset, vanhukset ja varttuneemmat lapset katkaisivat kesän alussa kaskenkaatajan edeltä vesat, pensaat ja isompien puiden alaoksat vesureilla (kassara, kärkkö) niin korkealta kuin kukin ylettyi. Kaskialue näyttikin ennen kaatamista ”englantilaiselta puistolta, eritoten jos sattumalta jotkut kapeat polut sitä puhkoivat”. Koivunoksat jätettiin paikalleen tai osasta tehtiin tarpeen mukaan saunavastoja tai lampaille rehuksi kerppuja. Kaadetuista puista otettiin talteen myös pahkat ja luonnonväärät puut, jotka soveltuivat tarvekaluiksi. Varsinainen kasken kaato seurasi aikaisintaan juhannukselta tai vasta syyskesällä, joka tapauksessa vasta sitten, kun puussa oli jo täysikokoinen lehti, joka lisäsi myöhemmin suoritetun polton yhteydessä muodostuneen ravitsevan tuhkan määrää ja antoi myös maksimaalisen kuumuuden. Ylimalkaan soveliainta kaatoaikaa olivat rahvaan mielestä vanhan kuun viimeiset ja uuden kuun ensimmäiset päivät. Kaadettu puusto sai kuivua maassa vähintään pari kuukautta, toisinaan seuraavaan vuoteen asti, jolloin voitiin tehdä runkojen karsinta ja latvominen. Runkojen oksijoina menettelivät kirvesmiesten ohella myös vesureilla varustetut naiset ja lapset.

Kaski kaadettiin kirveellä. Kaatajina toimivat kirvesvarteen pystyvät täysikasvuiset miehet. Keskiajalla karjalais-savolaisen kaskikauden yhteiskunnassa ´kirvesmies´ merkitsikin kaskenviljelyyn pystyvää miestä, talonpoikaa. Talon varallisuus laskettiin sen mukaan, kuinka monella kirveellä se kaatoi kaskimetsää. Samalla kaskialueella saattoi työskennellä koko sukukunta eli osakkaina olivat usean talon miehet. Kaskeaminen suosi suurperhejärjestelmää työvaltaisena viljelymuotona. Kasken vaatima miestyöpäivämäärä oli peltoon nähden noin kahdeksan kertainen. Yhtiökaskien sato jaettiin raivaukseen osallistuneiden talojen kesken kirveiden eli kirvesosuuksien mukaan.

Silmäreiällinen rautakirves otettiin maassamme käyttöön vasta viikinkiajalla eli 800-luvulla. Samalla kirveestä alettiin tehdä entistä leveäteräisempiä ja painavampia, paremmin puiden kaatamiseen soveltuvia. Rajakarjalaisen kirveen terä on suomalaisen kaatokirveen terää leveämpi muistuttaen liha- ja sotakirvestä eli tapparaa.

Jatkotoimenpiteiden helpottamiseksi puusto kaadettiin eli sorrettiin yhdensuuntaisesti. Monesti tyvipäät suunnattiin kotia eli mahdollista veräjää kohti, joka johti ajotielle. Aluetta, jolta puusto oli kaadettu kaskeamista varten, nimitettiin kaskeksi, raatteeksi tai sorrokseksi.