Urosporo eli hirvas. Omistaja Suomen poronjalostusyhdistys. – Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1935. HY Maatalousmuseo.

Palleroporonjäkälä. – Ulvinen 1949, 242:1.
Harmaa poronjäkälä. – Soveri & Ulvinen & Kalliola 1956, 41.

Suopunki, poronhoitajan lasso. – Kansatieteen sanasto 1964, 201.

Nappo, pahkasta koverrettu lypsyastia ja pitkulainen maitoleili. – Itkonen 1948, 275.

Poro

Poronhoidolla on ollut taloudellista merkitystä Pohjois-Pohjanmaan lappalaisille keskiajalta alkaen. Porojen määrä kasvoi sitä mukaa kuin pääsaaliin, villipeuran, metsästyskanta väheni. Suomalaiset uudisasukkaat omaksuivat poronhoitotekniikan lappalaisilta 1600-luvulla, ja seuraavalla vuosisadalla he kehittivät sen Kemijoen Lapissa lappalaisten poronhoitoa suurimittaisemmaksi. Viimeksi mainitun vuosisadan loppupuolelta on myös vanhimmat tiedot ns. paliskunnan tapaisesta laidunnusjärjestelmästä. Sen alueena oli luontaisten rajojen rajaama karjan vuotuiskierrossaan tarvitsema laidunmaa, jolla poronhoitoa harjoitettiin suku- tai kyläkohtaisesti kalastuksen, metsästyksen tai maataloudenkin ohella. Porotalouden hallinnointia ja käytännön suuria tehtäviä (esim. erotusaidat) varten koko hoitoalue jaettiin 1800-luvun lopulla paliskuntiin.

Tornion Lapissa kehittyi 1700-luvulla lappalaisten nomadinen suurporonhoitokulttuuri, josta seurasi myöhemmin mittavia väestön ja poroelojen siirtymisiä uusille asuinpaikoille. Täysnomadiseen poronhoitoon kuului porojen säännölliseen lypsyyn perustuva maitotalous ja eläinten paimentaminen myös kesäisin.

Naarasporo eli vaadin lypsettiin koivunpahkasta veistettyyn lypsinkippoon, jonka nimitys oli nappo. Poro lypsää kerralla muutaman desilitran maitoa, joka on lehmänmaitoa rasvapitoisempaa. Porojen lypsämisestä luovuttiin maassamme 1900-luvun taitteessa. Ruotsissa se jatkui pitempään. Urosporon nimitys on hirvas.

Poronhoitoalue on käsittänyt 1700-luvun lopulta lähtien koko Pohjois-Suomen Kainuun koillisosat mukaan lukien.

Kartta – Poronhoitoalue