Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Sisäruokinta > Niittytalous > Niityn koko


Vöyriläistä luhtaniittylakeutta Etelä-Pohjanmaalta. Valok. E. Hägglund. – Vuorela 1975, 379.

 

Niityn koko

Perinteisen karjanhoidon suurin ongelma oli ruokinnan jäljestäminen noin seitsemän kuukauden mittaisen talvikauden aikana. Lähes kaikki sarvi- ja pienkarjan sekä hevosten rehu hankittiin 1800-luvun viimeisiin vuosikymmeniin saakka suoraan luonnosta. Merkittävin eläinten rehu oli 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille asti pääasiallisesti luonnonniityiltä saatu heinä.

Niittypinta-ala oli yleensä suurempi kuin peltopinta-ala. ”Niitty on pellon äiti” totesi vanha sanalaskukin, jolla tarkoitettiin, että niityn antamalla rehulla syötettiin karjaa, joka puolestaan tuotti pellon menestykselliselle viljelylle välttämätöntä lantaa ja toisaalta ollessaan niittynä eli kesannolla – sananmukaisesti happanemassa eli kesääntymässä – maa lepäsi ja varastoi energiaa tulevaa viljelyä varten.

Luonnonniityt olivat vielä 1900-luvun alkukymmenillä kaikkialla tyypillisiä pientiloille, ja koko maassa karjaa laidunnettiin yleisesti hakamailla. Maatalouden kotieläinvaltaistumisesta seurasi, että niittyalan vähetessä nopeasti pellon ja metsän tieltä (niittyjä oli vuonna 1864 lähes 3 miljoonaa hehtaaria, vuonna 1910 noin 1 milj. ha, mutta 1970-luvulla vajaat 0,1 milj. ha) alkoi nurmiviljely kehittyä ja laajeta siementuoton parantuessa.

Peltoviljelymme olikin 1900-luvulla selvästi nurmituotantoa. Heinämaiden osuus pellosta oli 1920-luvulla liki puolet, 1970-luvulla jo yli 70 %. Heinänurmen pääosa (liki 50 %) oli 1920-luvulla laidunnurmea, mutta sittemmin sen osuus on pudonnut noin neljännekseksi alasta. Heinänsiemenen viljelyala on noussut hehtaareiltaan kaksinkertaiseksi, mutta on silti edelleen vain 3 % kokonaisalasta.

Kartta – Nurmen osuus viljellystä peltoalasta