Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Sisäruokinta > Niittytalous > Leikkuuvälineet
 

Heinänleikkuuvälineet

Väärävarsiviikate (luonnonheinälle)
Suoravartinen viikate (kylvöheinälle)
Heinänleikkuukone

 


Väärävarrella niitetään. – Vilkuna 1976, 131.


Vasemmalta oikealle: väärävarsiviikatemalleja Karjalasta, Savosta Joroisista, Etelä-karjalasta Joutsenosta ja Etelä-Hämeestä Tammelasta. – Grotenfelt 1898, 265. fig 59, 61, 62, 63.


Väärävarsiviikate Varsinais-Suomesta Muurlasta osien nimityksineen. Varren päässä on rasvakolo. – Vilkuna 1935, 116.


Viikatteen terän kiinnitys varteen niteellä. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 522.

 

Väärävarsiviikate (luonnonheinälle)
Viikatteen omaksumisen myötä puukolla tai vesurilla suoritettu lehdestys ja heinän sirppileikkuu saivat vakavan kilpailijan, sillä heinän korjuu viikatteella oli verrattomasti tehokkaampaa ja työaikaa säästävämpää rehun keruuta. Viikate oli miehen työkalu. Niittäminen aloitettiin perinteisesti varhain aamulla heinän ollessa kasteen pehmittämää.

Ehkä jo keskiajalla tai hiukan sen jälkeen länsisuomalaisen viikatteen terää pidennettiin aiemmasta mallista samalla kun varsi muotoiltiin polvekkaaksi. Tuloksena oli väärävarsiviikate.

Niittotekniikka muuttui tehokkaaksi ja näyttäväksi: nyt lyötiin vuorotellen kummallekin sivulle, ja viikate käännettiin vauhdissa pään yläpuolella eli lyötiin 8-muotoista liikerataa.

Koska liike oli jatkuvaa, rasvattiin kourat, jotta pyöriminen luisti eikä nahka käsistä palanut. Lounais-Suomessa tehtiin viikatteen varren päähän kolo voitelurasvana käytettyä sianihraa varten.

1800-luvulla lyhytvartista viikatetta käytettiin laajalla alueella Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta Hämeeseen, Savoon ja Karjalaan sekä toisaalta Pohjois-Pohjanmaalla. Malli soveltui keveytensä vuoksi vain luonnonheinän niittoon ja oli erityisesti omiaan kivisille ja epätasaisille ja palomaille ja mätästävälle niitylle. Lyhyt- ja väärävartinen viikate oli syrjäytynyt lähes tyystin jo 1950-luvulla.

Kartta – Viikatetyyppien levinneisyysalueet

 


Pitkävartinen heinäviikate käytössä. – Anttila 1974, 101.


Pitkävartisia viikatteita Kajaanin kihlakunnasta. Piirt. J. H. Ekman. – Grotenfelt 1898, 267.


Pitkävartinen viikate Lounais-Suomesta Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 181.


Viikatetikku Kaavilta Pohjois-Karjalasta, tuohesta punottu ja levytuohesta tehty hioinkiven kotelo. – Grotenfelt 1898, 268.


Viikatetta teroitetaan hioinkivellä. – Vilkuna 1976, 135.

 

Suoravartinen viikate (kylvöheinälle)
Pitkävartinen viikate alkoi syrjäyttää väärävartista mallia sitä mukaa kun siirryttiin tankeakortisempaan ja tiheäkasvuisempaan kylvöheinään, joka vaati huomattavasti voimakkaamman viikatteen iskun kuin ohut ja mätästävä luonnonheinä.


Pitkävartisen viikatteen perusmuodossa terä oli varteen nähden suorassa kulmassa, varsi pitkä ja kädensijoilla varustettu. Varresta kehiteltiin paikallisia variantteja. Kädensijatapit olivat joko terän suuntaiset tai toinen kahva osoitti yläviistoon, toinen terän suuntaisesti, tai toinen kädensija oli kiinnitetty varresta erkanevaan oksantynkään, jonka lisäksi tunnusmerkkeihin saattoi kuulua varren yläosan sulkamaisuus. Eri mallien toisistaan poikkeavat otteet edellyttivät hiukan erilaista työskentelytapaa, mutta vertaileva tutkimus ei ole pystynyt ratkaisemaan, mikä malleista oli ergonomisin.

Seppä suoritti viikatteiden teroituksen kylmätaontana eli kallitsemalla. Kotipiirissä se tehtiin tahkolla ja niityllä hiomalla. Kovasin eli viikatetikku oli yksinkertaisimmillaan pitkänomainen puutikku, joka oli päästään tervattu ja kastettu vienoon hiekkaan. Kehittyneemmissä versioissa hiomapinnan muodosti kivi, joka oli istutettu puuvarteen. Maassamme on ollut käytössä myös kotimaista tuotantoa olevia liuskekivisiä hioimia.

Kartta – Viikatetyyppien levinneisyysalueet
Videoleike – Viikatteella niittäminen 24s./806KB

 


Hevosvetoinen niittokone. – Suomen maatalouden historia I, 478.


Kaakkois-Hämeessä Iitissä Kalle Virta terittää niittokonetta vuonna 1926. – Anttila 1974, 105.

 

Heinänleikkuukone
Niittokoneen keksi amerikkalainen Cyrus McCormic vuonna 1831. Heinänleikkuu- eli niittukoneessa, niin kuin sitä esimerkiksi Maamies-lehdessä aikanaan nimitettiin, oli rautainen tai puinen kehys, johon keskusaisa ja ajajan istuin kiinnittyivät. Raamin sivulle lähelle maata oli sijoitettu tukeva litteä rautatanko varustettuna lukuisilla sormenmukaisesti teroitetuilla karoilla; niiden päällä liikkui edestakaisin kisko, johon oli kiinnitetty kolmitahoiset, kasvin leikkaavat terät.

Heinänleikkuukone alkoi levitä Euroopassa 1850-luvulla. Se sai elonleikkuukonetta laajemman levikin paljolti siitä syystä, että tyydyttävä konemalli oli käytettävissä jo silloin, kun Länsi-Euroopassa siirryttiin tehokkaampaan maidontuotantoon ja lehmien ruokintaan. Lisäksi kone oli hinnaltaan verraten halpa ja käyttökelpoinen myös viljan leikkuussa, joten siitä tuli puoleensavetävä hankintakohde myös pientilallisille.

Viljankorjuuta silmälläpitäen niittokone voitiin varustaa kelalla, joka nosti leikkaamattoman viljan ja luovutti leikatun käsin käytettävän luovuttajaharavan tai luovutusmekanismin avulla kuin oikea itsestäänluovuttava kone ikään.

Suomessa niittokonetta esiteltiin ensimmäisen kerran Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran kokouksessa 1858 Helsingissä. Niittokoneet alkoivat tulla meillä yleisempään käyttöön 1870-luvulla suurtiloilla ja 1890-luvulta lähtien myös talonpoikaspiireissä. Aluksi hankittiin amerikkalaisia ja ruotsalaisia koneita, sittemmin myös saksalaisia, kunnes oman maan tuotantokin lähti käyntiin 1880-luvulla Turun rautateollisuusyhtiön toimesta.

Huomattavampi tuotanto pääsi vauhtiin vasta 1925 Pietarsaaren konepajan toimesta. Vuonna 1960 niittokoneita oli käytössä jo 225 000 eli lähes 60 % kaikista tiloista omisti oman niittokoneen. Yhteiskäytössä näistä koneista oli vajaat seitsemän prosenttia.