Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Kotieläimet > Lehmä


Pohjoissuomenkarjan edustaja Mansikki-lehmä Rovaniemen maalaiskunnasta Hirvaan seisakkeelta Eino Kärkön tilalta. – Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1935. HY Maatalousmuseo.


Itäsuomenkarjan edustaja Tellervo-lehmä Juukan kunnan Leskelän kylästä Heikki Nykyrin tilalta. – Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1933. HY Maatalousmuseo.


Länsisuomenkarjan edustaja Mansikki-lehmä Myllykosken kunnasta Anton Utin tilalta.– Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1957. HY Maatalousmuseo.


Ayshire-rotuinen lehmä Jämerä Kytäjän kunnasta Suopellon kylästä M. Laakson tilalta. – Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1933. HY Maatalousmuseo.


Siitossonni Mäkimattilan Inssi 6-vuotiaana ja 1205 kiloa painavana. Omistaja Lounais-Suomen keinosiemennysyhdistys. – Veistänyt Anton Ravander-Rauas 1966. HY Maatalousmuseo.


Lypsykiulu on yksikorvainen kimpiastia. Lypsyrainta, nokallinen kimpiastia – Kansatieteen sanasto 1964, 76, 173.


Pystykirnu. – Kansatieteen sanasto 1964, 75.


Juustokehä ja leipäjuuston paistinalusta. – Kansatieteen sanasto 1964, 48.

 

Lehmä

Nautaeläimiä oli vanhastaan kolme maatiaisrotua. Pohjoisen Skandinavian, Lapin ja Perä-Pohjolan oloihin oli sopeutunut väriltään valkoinen ja sarveton eli nupopäinen tunturirotu. Etelämpänä viihtyivät itäsuomalainen valko-ruskeakirjava kyyttö ja länsisuomalainen sarveton ruskea rotu. Uusia rotuja (esim valkoruskeakirjava ayrshire) alettiin tuoda maahamme vasta 1800-luvun lopulla, jolloin niitä risteytettiin täkäläisten nautojen kanssa. Puhtaiden maatiaisrotujemme kantoja varjellaan nykyisin tietoisesti.

Lapinlehmä on kuin kissa: älykäs, ystävällinen, hyvin kiinnostunut ihmisestä, mutta sillä on myös vahva oma tahto. Sekä lapinlehmiä että itäsuomalaista kyyttöä on noin 300 poikimisikäistä lehmää. Länsisuomen karjan lehmiä on jäljellä noin 4000.

Urospuolinen nauta on nimeltään sonni, naaraspuolinen täysikasvuinen lehmä ja nuori vielä poikimaton eläin hieho.

Lypsykarjaa oli 1640-luvulla lukumääräisesti eniten Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla eli taloa kohti seitsemän päätä kummassakin. Parisataa vuotta myöhemmin painopiste oli edelleen Pohjanmaalla, mutta merkittäviä karjanhoitoalueita olivat jo Etelä-Karjala ja Lounais-Suomi. Perä-Pohjolan voimallinen karjanhoito selittyi ilmasto-olojen säätelemistä pienistä pelloista ja suurista niityistä. Osuutensa oli myös Ruotsin voimakkaalla voin kysynnällä.

Heikosta ruokinnasta johtuen karjan tuotto keskittyi aluksi keväisen poikimisen jälkeiseen kesäkauteen, mutta muuttui – ensin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla – luonti- eli lattianavettojen yleistyessä (1600–1800-luvuilla) ympärivuotiseksi. Talonpojan karja tuotti 1600- ja 1700-luvuilla vuodessa 250–550 litraa maitoa, eikä vielä vuonna 1834 keskiverto lehmä lypsänyt 390–520 litraa enempää vuodessa. 1860-luvulla maatiaiskarjan keskituotto oli jo noussut runsaaseen tuhanteen litraan ulkomaisen karjan päästessä liki kolminkertaiseen tulokseen.

Tavallisin lypsykiulu oli yksikorvainen ja valmistettu kimpitekniikalla. Sen ohella on käytetty myös kaatonokallista raintaa, viimeksi Sisä- ja Itä-Suomessa.

Maitoa annettiin vain pikkulapsille. Säilyvyyden vuoksi maito piimitettiin, valmistettiin juustoksi tai voiksi. Voita tehtiin paitsi omiksi tarpeiksi, ennen kaikkea verojen maksuksi ja käteisen rahan hankkimiseksi. Voita valmistettiin keskiajalta lähtien joko puun rungosta onteloidussa tai kimpitekniikalla valmistetussa pystykirnussa. Voikilon valmistamiseen tarvittiin 17 litraa maitoa. Suomalaista talonpoikaisvoita vietiin 1800-luvun alkuun asti miltei yksinomaan Pohjanmaan rannikkokaupunkien kautta Ruotsiin, 1820-luvulta läntisen naapurimaamme tuontitullien noustua meritse ja maitse myös Venäjälle (Pietariin) ja 1850-luvulta lähtien Lyypekin kautta Hampurin markkinoille.

Videoleike – Voin kirnuaminen ja vispaaminen 23s./809KB

Juustoja oli useaa eri tyyppejä. Länsi-Suomi kuului kehäjuustojen alueeseen, Pohjanmaalla valmistettiin takan loisteessa leipäjuustoa ja keitettiin padassa makeaajuustoa.