Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Sisäruokinta > Niittytalous > Kuivatus ja säilytys


Katkaistun puun varaan tehty heinätalas. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 67.


Suova. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 443.


Saura odottamassa heiniä. – Vilkuna 1976, 151.


Pieles. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 333.


Karjalta aidalla suojattu pieles Joroista. – Grotenfelt 1898, 259.


Kuivatusseipäitä. – Hirsjärvi 1934, 46.


Heinää hangotaan seipäältä kärryihin. – Ojamaa, Maatalousaapinen 1929, 51.


Kaksi-, kolmi- ja nelihaarainen luonnonpuusta tehty heinähanko. Ensiksi mainittu Kuusamosta, muut Joroisista. – Kortesalmi 1975, 585; Grotenfelt 1898, 270.
Kaksihaaraisen heinähangon rautakärjet Kuusamosta. Piirt. A. Kolehmainen. – Kortesalmi 1975, 585.


Heinälato Oulun seudulta. – Grotenfelt 1898, 262.

 

Heinän kuivatus ja säilytys

Jätettäessä leikattu heinä niitylle levälleen siitä haihtuu auringossa ja tuulessa liiallinen kosteus ja heinä käy varastointikelpoiseksi.

Heinän varastointilaitteita oli monia. Yksinkertaisin niistä oli kasvavan puun alaoksan ja kahden pysty- ja yhden poikkiorren varaan konstruoitu talas. Mallia harrastettiin Peräpohjolassa poronhoitoalueella.

Suova (saura) oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko, pohjana yksinkertainen lavarakennelma.

Suovia tehtiin myös pitkäkkäinä, jolloin pystysalkoja oli rinnakkain lukuisia. Heinillä ”täytettynä” se muistutti hahmoltaan haasiaa, mutta erottui siitä huipulta esiin pistävien salkojen tiheyden ansiosta

Videoleike – Heinäsuovan kokoaminen 30s./1246KB

Sateisina kesinä tai paksun heinikon ollessa kyseessä käytettiin kuivatustelineenä haasiaa eli pielestä vanhastaan koko maassa Lounais-Suomea lukuun ottamatta.

Kartta – Reikäkuupano ja pieles

Haasiat olivat pitkänomaisia, pystyjen sankapuuparien tai rei’itettyjen salkojen ja niiden väliin kiinnitettyjen vaakasuorien selkäpuiden muodostamia kuivatustelineitä, joissa voitiin kuivattaa heinien ohella viljaa, olkia ja lehdeksiä. Heinähaasia oli käytössä Ruotsin pohjoisosassa jo 1600-luvulla, ja 1800-luvulla tämä kuivatuslaite levisi kohti etelää. Heiniä kuivatellaan haasioiden orsilla edelleenkin eritoten maamme pohjoisosissa.

Toinen vanha kuivausteline oli kärväs, pitkäoksainen puukarahka, jonka oksille heinä nostettiin kuivumaan. Varsinainen heinäseiväs tuli käyttöön rinnan luonnonnurmea paksumman ja pidemmän kylvöheinän kanssa. Maatalousoppaissa se esiintyy ensi kerran vuonna 1881. Seiväs yleistyi 1900-luvun alkuvuosiin tultaessa Lounais-Suomessa, josta se levisi itään ja pohjoiseen.

Kuivatusseipäitä on ollut käytössä useaa mallia. Kaikilla edellä kuvatuilla seipäillä kuivattiin sekä sidottua että irtonaista viljaa ja myös heinää. Primitiivisin oli luontainen häräkeseiväs, jossa runkoon jätetyt oksantyngät pitelivät heinä- tai viljakerroksia erillään toisistaan ja edesauttoivat siten kuivumista. Toinen perusmalli on tapeilla varustettu. Tappien toinen pää voi olla seipääseen upotettu, jolloin ne ovat yläviistossa asennossa kolmessa pystysuorassa rivissä kohoten alhaaltapäin ruuvikierteisesti. Kiintotapit voivat kulkea myös vaakasuorasti läpi seipään. Tunnettiin myös seiväsmalli, johon oli naulattu yksi lyhyt poikkipuu tai puukappale.

Häräkkeen oksantyngille ja kiintotappisen seipään nappuloille asetettiin viljalyhteet alhaalta alkaen joko siteistään riippumaan tai haaroitettuina, välistä myös taivutettuina, vieläpä joskus työnnettiin tappi lyhteen tyven sisään, niin että latvat suuntautuivat ulospäin riippumaan. Sitomaton vilja ja heinä asetettiin kannattavien oksien varaan lepereinä.

Käytettiin myös seipäitä, joiden tapit olivat irrotettavia, pitkiä ja lyhyitä, ja lävistivät seipään vaakasuorassa suunnassa. Irtotapillista seivästä täytettäessä poistettiin ensin tapit alinta lukuun ottamatta, ja muut tapit asetettiin paikoilleen sitä mukaa paikoilleen kun seiväs täytti. Viljalyhteet asetettiin siten, että seiväs lävisti ne siteen tienoilta. Lyhteitten latvat tulivat kohti päivää joko kaikki samansuuntaisesti tai vuorotellen hiukan ristiin.

Sileään, vailla minkäänlaista haittaa olevaa seivästä kuormattaessa lyötiin ensin yksi lyhde pystyasennossa seipääseen tyvi maata vasten. Toisinaan viljasta sidottiin vain nämä aluslyhteet ja kaikki muu vilja nosteltiin irtonaisena seipäälle. heinäseipään ympäri sidottiin vastaavassa tapauksessa heinä- tai olkikierre, tai seipään juurelle asetettiin sitä vasten nojalleen puuhaarukka. Irtovilja ja heinä hangottiin aina seipään kärjen kautta.

Täytetyn seipään tyvi saatettiin lopuksi riipiä käsin paljaaksi, jotta tuuli pääsi esteettä siltäkin suunnalta kuivaamaan.

Viime vuosikymmeninä on heinänkorjuussa seiväskuivatusta yritetty korvata paalausmenetelmällä, jota varten maatiloillemme oli vuoteen 1969 mennessä hankittu 550 paalainta.

Heinien nostelu kuivatustelineille suoritettiin hangolla. Vanhimmat mallit olivat kaksi- tai kolmipiikkisistä luonnonhaaroista veistettyjä. Kaksihaarainen metallipiikeillä varustettu malli yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Heinät ajettiin tavallisesti useissa erissä tarpeen mukaan pihapiirissä olevaan latoon, josta sitä annosteltiin karjasuojaan. Rekeen laitettuun heinähäkiin mahtuva talvikuorma oli kaksinkertainen kesäkuormaan nähden.

Videoleike Heinälato 30s./988KB

Keskiajalta lähtien on niittyalueille rakennettu heinälatoja, mutta vielä 1600-luvulla näitä oli pääasiallisesti vain läntisissä maakunnissa, 1700-luvulla jo Savossakin. Länsisuomalaisessa heinäladossa seinät olivat vinot ja ylöspäin levenevät kuten Pohjois-Ruotsin rannikkoseuduillakin. Se esti heinien pakkaantumisen ja itsesyttymisen.

Kartta – Vinoseinäinen lato

Niityn tuotto
Vihantarehun tuotanto oli suurimmillaan 1950-luvulla, mutta silloinkin vain noin prosentin koko peltoalasta. Säilörehua valmistettiin jo 1930-luvulla akateemikko Virtasen AIV-menetelmää käyttäen. Tuotanto on laajentunut 1950-luvulta lähtien lähes kymmenkertaiseksi säilöntämenetelmiltään muuntuneena ja koneellistuneena. Kuivaheinäala alkoikin vähentyä1960-luvulla säilörehun kustannuksella.

Viljellyn nurmen keskituotto oli 1950-luvun alussa noin 3000 kg heiniä hehtaarilta, 1960-luvun lopulla runsaat 10 % enemmän. Satotasojen noustessa, tehokkaampien viljelymenetelmien ja nurmimuotojen kehittyessä ja lypsykarjatalouden supistuessa kääntyi nurmikasvien viljelyala 1960-luvun lopulla laskuun.