Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Sisäruokinta > Niittytalous > Kokoaminen
 

Heinän kokoaminen ja kuljetus

Käsiharava
Haravakone
Takkavitsa
Sapilaat, hamilaat, lehdot
Heinäreki ja rekikärryt

 


Harava Varsinais-Suomesta Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 181.


Laahausharava. – Arola 1919, 226.

 

Käsiharava
Viikatemiesten perässä kulkivat naiset ja varttuneemmat lapset haravoiden leikatun heinän pitkiin luokoihin tai karheisiin auringon ja tuulen kuivatettaviksi. Niitä käänneltiin päivän mittaan vaikutuksen tehostamiseksi. Yöksi heinä kasattiin pieniin rukoihin, jotka hajotettiin seuraavana päivänä uudelleen.

Haravan suora varsi kiinnittyi lavassa olevaan reikään kuin tappi. Haravan piikit tehtiin sitkeäksi tiedetystä tuomesta tai pihlajasta. Varsi oli kevyttä haapaa, lapa ja selkä koivua.

Toisinaan sulhanen valmisti kätevyytensä osoitukseksi morsiamelleen lahjaksi mahdollisimman kevyen ja lapansa osalta koristeellisesti veistetyn tai maalatun haravan.

Silloin kun miehet työskentelivät haravan kanssa, oli useimmiten kyse heinän kantamisesta.

Ruotsissa kehitettiin suurta harvapiikkistä kampaa muistuttava hevosvetoinen laahaharava heinien kokoamiseen haasiakuivatusta varten, mutta sitä voitiin käyttää myös ajettaessa heiniä latoon. Väline tunnettiin Etelä-Suomen kartanoissakin jo 1700-luvun lopulla, mutta vaikka se oli tehokas, yksinkertainen ja halpa, jäi käyttö meillä vähäiseksi. Kampamaista laahausharavaa esiteltiin vielä Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1887, sillä se oli omiaan karkeassa työssä.

Videoleike – Haravointi 15s./545KB

 


Hevosharava, jonka on valmistanut englantilainen tehdas Corbett, Williams & son. – Scourfield 1983, 19.

 

Haravakone
Paremmille heinäpelloille raaskittiin hankkia kaarevin metallipiikein ja luovutusmekanismein varustettu haravakone. Se alkoi levitä samanaikaisesti leikkuukoneen kanssa, joskin monesti siihen investoitiin vasta hiukan myöhemmin, osin siitä syytä, että haravointi oli niittoa kevyempää ja arvostukseltaan vähäarvoisempaa naisten työtä. Käsiharavat säilyivät haravakoneiden rinnalla hienokäsittelyssä.

Merkittävintä haravakoneen leviämiskautta oli 1920-luku, ja yleisin merkki oli kotimaisen Matildedalin tehtaan Katrineholm. Vuonna 1960 haravakoneiden määrä tiloillamme oli 177 500. Kun niistä oli yhteiskäytössä vain 5%, voidaan todeta, että käsiharavaa käytettiin suhteessa haravakoneeseen vielä tuolloin pientilojen pelloilla enemmän kuin viikatetta suhteessa niittokoneeseen, oli se sitten oma tai naapurin kanssa yhteinen.

 


Takkavitsoja Joroisista. – Grotenfelt 1898, 269.

 

Takkavitsa
Tuulessa ja auringossa esikuivatuksen saanut heinä kannettiin yksittäin työskenneltäessä nuoresta koivusta tehdyllä vitsalla. Takkavitsan teroitettu tyvi sohaistiin heinäkasan ali ja notkea, lenkkiin päättyvä latvus taivutettiin kasan yli ja pujotettiin tyveen, josta hirtetty taakka nostettiin selkään ja kuljetettiin lopulliseen säilytyspaikkaansa.

 


Heiniä kannetaan sapilailla. Piirt. Pirkko-Liisa Surojegin. – Kansanperinteen sanakirja 1976, 418.


Sapilaat Uskelasta. – Vilkuna 1935, 119.


Heinäpaarit Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 184.

 

Sapilaat, hamilaat, lehdot
Pareittain työskenneltäessä käytettiin heinien kantoon sapilaita: heinäkasan ali sohaistiin kaksi toisesta päästään teroitettua puista salkoa. Heinäkuorma kasattiin sapilaitten etuosaan, jotta takana kulkeva olisi nähnyt kulkiessaan jalkoihinsa.

Mikäli niitylle tuotiin vetojuhdaksi hevonen, saatettiin metsän reunasta katkaista muutama nuori koivu lehdoiksi. Tyvet yhdistettiin poikkipuulla, josta lähtivät vetonarut hevosen valjaisiin. Latvuksien päälle kasattiin niin paljon heiniä kuin siinä pysyi.

Videoleike – Sapilaat 25s./857KB

 


Kuivien heinien nosteluun käytettyjä heinäkoukkuja Pyhämaalta ja Uudenkaupungin saaristosta Varsinais-Suomesta. – Vilkuna 1935, 118.


Heinäreki Kemiöstä. – Kimitobygdens historia II, 183.


Rekikärry eli pyöräreki Satakunnasta. – Suomen maatalouden historia 1, 478.

 

Heinäreki ja rekikärryt
Edellä kuvatut kuljetusvälineet harvinaistuivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella.

Kun siirryttiin heinän peltoviljelyyn, vetovälineeksi otettiin reki, jonka päälle pantiin lava ja jalasten alle kulutuspinnaksi puusta veistetyt tallat.

Kylvöheinän myötä kuormia alettiin kuljettaa etelässä myös pienipyöräisillä rekikärryillä. Varhaisimmat maininnat ovat 1860-luvun taitteesta mynämäkeläisen suurtilan ja Euran pappilan perukirjoista, joten käytössä ne ovat olleet jo hieman aikaisemmin. Malli saatiin henkilökohtaisten kontaktien myötä Ruotsista, sillä maatalouskirjallisuus ei tätä laitetta tunne. Ruotsista jäljet johtavat 1770-luvulle Norjaan ja sieltä edelleen Englantiin.

Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla (jonkin verran myös Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa) käytettiin rekikärryjen korvikkeena jalaksetonta heinälavaa. Hevosvetoinen tyyppi levisi nopeasti 1920-luvulla, traktorivetoinen malli vieläkin nopeammin ja laajemmalle toisen maailmansodan jälkeen.

Kartta – Rekikärryjen ja heinänlaahauslavan alue