Porokoira. – Itkonen 1948.

Koira

Meikäläinen perinteinen koirarotu juontuu jo kivikaudelta. Hahmoltaan se kuului pystykorviin. Siitä on aikojen kuluessa jalostettu omat ”kantansa” eri tarkoituksiin.

Ilmeisesti koira palveli aikoinaan talvisen kuljetusvälineen ahkion vetäjänä samaan tapaan kuin itäisillä sukukansoillamme myöhemminkin.

Saamelaiset ovat jalostaneet ja opettaneet koiransa avustamaan porolauman kuljetuksessa ja koossa pitämisessä. Tämä on ainoa muoto, jossa koiraa on hyödynnetty meillä historiallisena aikana muuhun kuin metsästykseen ja vahdin pitoon.

Pohjoisen porolappalaiselle koira on ollut välttämätön apulainen. Ilman koiria ei laumaa eli tokka pystynyt pitämään koossa. Lapinkoira on hiukan suomenpystykorvaa suurempi. Mustaa tai tummaa väriä, ainakin selkäpuolella, pidettiin parhaana. Vaaleita ja kirjavia koiria porot pelkäävät.

Poika sai koiran heti, kun tuli siihen ikään, että pystyi käymään poropaimenessa eli 14-vuotaana. Koira tottelee yleensä vain omistajaansa. Tottunut koira ajaa käskystä tokkaa, laukkaa tokan ympäri ajaakseen eroon pyrkivät porot toisten luo. Kääntäessään tokkaa isäntänsä osoittamaan suuntaan koira haukkuu kimakasti. Viiden sadan poron laumaa paimentamaan tarvitaan 2-3 ja tuhannen eläimen tokkaa vastaavasti 5-6 koiraa.

Koiran tehtävä on raskain pälven ja hangen aikana elikoiden pyrkiessä kilvan isolta mättäältä toiselle, samoin syksyllä mikäli on sieniä, joita hakevia poroja on vaikea pitää kurissa. Koiran sanotaan tekevän tokan kassa työtä kymmenkertaisesti isäntäänsä verrattuna.

Metsästyskoirissa erotettiin perinteisesti kolme rotua. Suomenpystykorva oli orava- ja lintukoira, karjalankarhukoiraa käytettiin karhun ja hirvenpyynnissä, joiden lisäksi Suomenlahdella oli käytössä myös hyljekoira. Jäniksenpyynnissä nykyään käytetty ajokoira on edellisiä nuorempi tulokas.