Historiallinen maatalous > Karjanhoito > Laidunnus > Karjankellot


Yksikielinen puinen lehmänkello Perniöstä (vas.). – Vilkuna 1935, 191.
Kaksikielinen puinen lehmänkello eli kalkutin Pohjanmaalta. – Sirelius 1983, taulu XVII.

 

Karjankellot

Karjankellot (ru. skälla) olivat tärkeitä varsinkin yksityispaimennuksessa metsälaitumella. Naapurimaistamme tunnetaan karjankelloja jo rautakaudelta, meiltä vanhin metallinen kello on peräisin keskiajalta. Maakauppoihin metalliset karjankellot tulivat 1860–70-luvuilla. Ne olivat sekä hevosten- että lehmänkelloja, mutta oli lampaillakin toisinaan kelloja. Kaikilla katraan elikoilla ei kelloa ollut, vain johtajalla eli kellokkaalla, joka piti lauman koossa.

Eksynyt tai "metsän peitossa" oleva kellollinen lehmä oli helpompi paikallistaa kuin kelloton. Petoeläinkin pelkäsi kelloa. Kellon ääni oli kansan käsityksen mukaan hiukan maaginen. Kellolla oli myös oikeudellinen tehtävä omistusmerkkinä.