Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Idän ja lännen maa – kertausta ja täydennystä

IDÄN JA LÄNNEN MAA

Sisältö
Taustaa
Suomi Euroopassa – Eurooppa Suomessa
Esineet kertovat
Perinteinen maanviljelys
Perinteinen karjatalous
Luontosidonnaisen maailmankuvan piirteitä
Muutoksia Varsinais-Suomen maataloudessa 1800-luvulla
Museografisia ja museokriittisiä huomioita

PERINTEINEN MAANVILJELYS
Hanneleena Savolainen & Anna Niemi & Leena Tiilikainen

Kaikki alkoi maasta
Talolla oli yleensä kolmenlaista peltomaata. Suurin osa maasta oli rintapeltoa. Sitä lannoitettiin ja siitä saatiin suurin syysrukiinen pääsato. Lisäksi olivat ulkopellot, jotka oli raivattu metsään. Niissä viljeltiin kauraa rehuksi. Kolmantena viljeltiin pihapeltoja, eli umpiaitaa. Niissä kasvatettiin pieniä määriä tarvittavia kasveja, kuten kaalia, lanttua, pellavaa, hamppua, hernettä, tupakkaa ja perunaa.

Vuoroviljely
Vuoroviljely on saanut nimensä sen perusteella, että eri viljelykasveja ja pellon lepuuttamista kesantona vuoroteltiin. Koko peltoala oli jaettu osiin, joista kukin oli vuoroviljelyn eri vaiheessa kunakin vuonna.

Yksivuoroviljely, jossa viljeltiin samaa kasvia samalla pellolla vuodesta vuoteen, onnistui lannoituksen riittävyyden takia vain rajoitetulla peltoalalla. Pohjois-Suomessa karjanhoito oli pääsijalla ja peltoviljely toissijaista. Lantaa riitti pelloille ja yksivuoroviljely oli pääviljelymuoto. Ohra oli pääasiallinen vilja.

Kaksivuoroviljelyssä pelto jätettiin kesannoksi joka toinen vuosi. Puolet pellosta oli kesantona toisen puolen kasvaessa viljaa, syysruista. Nelivuoroviljelyssä vuoroteltiin kahta viljalajia kesannon kanssa. Järjestys oli useimmiten kesanto-ruis-kesanto-ohra.

Kolmivuoroviljelyssä peltomaa jaettiin kolmeen. Yksi osa oli kesannolla, yksi syysviljalla ja yksi kevätviljalla. Suomessa on ollut käytössä myös varsinainen nelivuoroviljely, jossa maa oli vain joka neljäs vuosi kesantona.

Perinteiselle peltoviljelylle oli ominaista, että vain yksi vuoroviljelymenetelmä hallitsi koko tilan peltoja. Tilan pellot muodostivat yhdessä yhden kierron. Länsi-Suomen sarkajakoalueella kaikkien kylän talojen oli noudatettava samaa viljelyjärjestelmää, koska vainiot oli yhteisesti aidattu laajoiksi lohkoiksi. Kaksivuoroviljely on omaksuttu Ruotsista keskiajalla Länsi-Suomeen. Kolmivuoroviljely alkoi vallata alaa 1700-1800 -luvuilla ja se näyttää saapuneen idästä. Se oli peltoviljelyn päämuotona Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa 1700-luvulla. Uudet vuoroviljelymenetelmät, englantilaistyyppinen vuoroviljely ja koppeliviljely saapuivat maahamme 1800-luvun lopulla. Ne mahdollistivat tehokkaamman peltoalan käytön ja rehukasvien liittämisen viljelykiertoon.

Kasket
Suomen ja viron kielen yhteinen kaskeamiseen liittyvä sanasto viittaa hyvin vanhaan kulttuuriperintöön. Viron kielen sana kask tarkoittaa nuorta koivua.

Lehtimetsissä kaskettiin yhä, vaikka pääosa viljasta saatiin pelloista. Rieskamaa on nuoren, alle 20-vuotisen lehtimetsän kaski. Täysikasvuiseen, 30-40 -vuotiaaseen metsään tehtiin lehtokaski.

1700-luvulla käytettiin hyväksi vanhoja mäntymetsin pykälikkömenetelmällä. Männyt kuorittiin, jotta ne kuivuisivat pystyyn. Niiden sijaan kasvanut koivumetsä kaskettiin. Tätä menetelmää hyödynnettiin ennen kaikkea Pohjois-Karjalassa.

Havumetsässä käytetyt kaskeamismenetelmät olivat lehtokaskea nuorempia. Suurin kaskitekniikan uudistus, huuhtakaski, tuli Novgorodista Laatokan Karjalan kautta Savoon keskiajan lopulla. Huuhtamenetelmän avulla myös vanhat ikikorvet voitiin ottaa viljelykseen. Idästä omaksuttiin myös kaskeen sopiva ruislajike, korpiruis.

Kaskenpolttokerrat ja satokerrat lisääntyivät 1600- ja 1700-luvuilla. Useampaan kertaan poltettua kaskea kynnettiin ja äestettiin hankoauralla ja risukarhilla.

Kaskesta kerrottua
"Kaski kynnettiin tavallisesti yhden kerran ennen kuin siihen kylvettiin. Sopivin aika oli noin kaksi viikkoa polttamisen jälkeen, sillä siihen mennessä maa jo hautui, kypsyi ja kävi siis paremmin mullalle. Aseena, jolla kaski kynnettiin, käytettiin kaskiauraa."

"Kaskiaurassa ei ole luotinta, eivätkä saarapuut saa olla vinossa, ettei aura tunkeudu suurien juurien alle, joita ei voi repiä."

"Kaskea ei tarvitsekaan saada paksulle mullalle, pääasia jotta se tulee tarkkaan kynnetyksi - maan pinta tulee joka paikasta revityksi. Sillä ikään kuin repimistä on tällaisella auralla kyntäminen."

"Kun kaski saatiin kylvetyksi, kynnettiin se uudestaan – kynnettii siemenie. Toinen kyntäminen toimitettiin toisin puolin, ristiin, että tuli aivan tarkkaan kynnetyksi."

"Kaskessa viljeltiin enimmäkseen ruista, mutta myös ohraa ja kauraa. Kauran jälkeen viljeltiin samassa kaskessa tattaria, joka menestyi, vaikka maa oli jo laihtunut. Kaskeen kylvettiin ruista suurin määrä yksi tynnyri ja pienin kymmenen kappaa. Ohraa kylvettiin samalle alalle yksi kolmasosa enemmän kuin ruista, kauraa puolta enemmän kuin ruista ja tattaria nii harvua, et lammas suap vuoninie muata toimii välis' (niin harvaan, että lammas saa vuonineen maata taimien välissä)."

"Kaura kylvettiin tavallisesti toukokuun alussa, tattari pariviikolla -kuudennella viikolla vanhasta Pietarinpäivästä lukien." (Lähde: Muistan kuinka Räisälässä, SKS 1894)

Tuohi – monitoimimateriaali
Koivun tuohi oli omavaraistalouden aikana arvokas ja monikäyttöinen materiaali. Tuohta saatiin kaskimailta mielin määrin, sillä viljelyksestä jätetty maa alkoi työntää ensimmäisenä koivua ja leppää. Koivun tuohta käytettiin esimerkiksi tiivisteenä, katteena, peitteenä, sidoksena ja astiamateriaalina. Se oli tärkeä kauppatavara. Esimerkiksi Turussa Pietarin päivän (29.6.) tienoilla pidetyt markkinat tunnettiin tuohimarkkinoina. Sinne maalaiset toivat tuohta myytäväksi.

Koivun tuohi kiskottiin muutaman viikon kuluessa ennen heinäntekoa tuohenlähdön aikaan. Tuohi lähti hyvin irti, kun puun ja kaarnan välissä ollut mäihä, pehmeä solukko, alkoi sitkistyä. Tuohta sai lupaa kysymättä ottaa kenen mailta tahansa. Sitä kiskottiin joko levynä tai kapeana nauhana eli tanona. Puukko oli tärkein työväline.

Tuohesta tehtiin kertakäyttöisiä ja pitempiaikaisia esineitä. Lippiä käytettiin juotaessa vettä lähteellä. Isompi tuohisuppilo toimi rattina tai maitosiivilänä. Marja-astioiksi tai mämmin paistoa varten tehtiin suuret määrät tuokkosia, ropeita. Tuohilaitaisia tarve-esineitä olivat puupohjaiset vakat ja rasiat sekä jauho- että kylvinvakka. Jalkineiden osalta tuohi oli lähes nahan veroinen raaka-aine. Siitä tehtiin virsuja ja löttöjä. Verkon kohot ja painot valmistettiin tuohesta. Tuohesta tehtiin myös köyttä. Paimenen torvi oli tuohta. Hevosta syötettiin tauoilla tuohisesta syöttökopasta. Mies meni metsään selässään tuohikontti, ja puukko tuohisessa tupessa. Tuohella suojattiin myös kirveen ja viikatteen terä. Aitasta emäntä toi jauhot tuohikopassa. Lasta liekutettiin ainakin Pohjois-Karjalassa tuohisessa kätkyessä.

Maanmuokkausvälineet
Aurat
Maa on saatava kuohkeaksi kylvöä varten. Sekä kaski- että peltoviljelyssä maa muokataan auralla. Ennen härkä- tai hevosvetoisia auroja maata muokattiin käsiharalla ja lapiolla. Ensimmäiset aurat eivät kääntäneet maata vaan rikkoivat vain pinnan.

Koukun arvellaan tulleen Keski-Euroopan viljelyalueilta Suomeen jo ajanlaskun alussa. Veroterminä "koukkua" käytettiin vielä 1300-luvulla merkitsemässä yhden talon veroja.

Kaariaura on nimensä mukaisesti varreltaan kaareva. Sitä käytettiin koukkuauran tavoin. Kaariauran vanha nimi suomeksi on atra tai aura. Se on lainasana, joka on samantapainen monissa eurooppalaisissa kielissä. Sillä tarkoitetaan nimenomaan sellaisia auroja, jotka eivät käännä maata, vaan ainoastaan rikkovat maan pinnan. Kaariaura oli käytössä Itämeren piirissä Etelä-Ruotsissa, Tanskassa ja Länsi-Virossa. Suomessa koukuista ja kaariauroista on tietoa vain lounaisimmasta Suomesta ja Pohjanmaalta.

Vanha auratyyppi on myös haara- eli hankoaura. Sitä kutsutaan itämurteissa aatraksi ja länsimurteissa sahraksi. Sillä rikottiin maan pinta ja sekoitettiin kylvetty siemen. Sitä käytettiin sekä kaskessa että pelloilla. Hankoaura oli levinnyt koukku- ja kaariauraa laajemmalle useana paikallisiin maastonmuotoihin soveltuneena muunnelmana. Se oli käytössä Varsinais-Suomea, Etelä-Pohjanmaata ja Lappia lukuun ottamatta koko maassa. Se oli Euroopan itäisen kulttuuripiirin aura. Suomeen se saapui kahta tietä: Uudellemaalle ja Hämeeseen Suomenlahden yli virolais-liettualaiselta alueelta ja Itä-Suomeen Novgorodin alueelta mahdollisesti 1100-1200-luvulla. Hankoaura ja samaan aikaan levinnyt uusi sirppimalli auttoivat asutuksen leviämistä erämaihin ja kulkeutuivat suomalaisasutuksen myötä Ruotsiinkin.

Pohjanmaalla ja Vakka-Suomessa omaksuttiin Ruotsista keskiajalla alkuaan keskieurooppalainen kehäaura eli aarra. Se oli vahvempi ja leikkasi maata paremmin kuin koukku- tai kaariaura. Terä oli maanpinnan suuntainen, kun se koukkuaurassa oli maanpintaan nähden kohtisuorassa. Kehäaura oli ensimmäinen varsinainen savimaiden peltoaura. Ennen peltoala oli kynnetty ristiin rastiin, nyt siirryttiin yhdensuuntaiseen kyntämiseen. Peltoon syntyi yhdensuuntaisia kynnösvakoja. Alueilla, joilla härkä oli vetojuhtana, pyrittiin tekemään mahdollisimman pitkät vaot, koska härkiä oli vaikea kääntää. Kehäauraa kehitettiin lisäämällä siihen maata kääntävät siivet ja pintaa viiltävä veitsi. Jos lisättiin vielä maata sivuun kääntävä lauta, saatiin ns. kiekkasiipiaura. Uutuus otettiin käyttöön lounaisimmassa Suomessa.

Pohjanmaalla kehitettiin kehäauran pohjalta ruotsalaisen taalainmaalaisen auran mallin mukaan kokonaan rautaisella siivellä varustettu kääntöaura. Tämä vältiksi kutsuttu aura levisi 1800-luvun kuluessa Länsi-Suomessa ja hieman Itä-Suomessakin. Malli oli käytössä paikoin 1900-luvulle. Myöhemminkin sitä on käytetty perunan istutukseen ja multaukseen.

Kääntösiivellisen rauta-auran tulo Suomeen oli ratkaiseva parannus maanmuokkauksessa. Skotlannissa kehitellyt osittain tai kokonaan rautaiset aurat saapuivat Länsi-Suomen kartanoihin 1800-luvun alussa. Rauta-aura mahdollisti heinän peltoviljelyn, sillä terä pystyi kovaankin savi- tai nurmimaahan. Skotlantilaisaura oli kaksikurkinen, eli sitä oli ohjattava kahdella kädellä. Viilloksesta tuli tasaisempaa kuin vanhoilla yksikurkisilla auroilla. Kokonaan rautaista auraa pidettiin aluksi kovin raskasvetoisena. Paikallisiin oloihin sopivia muunnelmia pyrittiin kehittelemään. 1800-luvun puolivälissä kehitettiin Mustialan maanviljelyskoulussa kevyt hevosvetoinen rauta-aura, joka sopi kivisempiinkin maihin. Samoihin aikoihin aloitettiin Fiskarsin tehtaassa rauta-auran kotimainen sarjatuotanto. Maatalousseurojen aktiivinen valistustoiminta edisti auran leviämistä syrjäseuduillekin. Aura oli kuitenkin kallis. Maanviljelysseurat hankkivat lainattavia tai vuokrattavia auroja, joita jaettiin kyläsepille malliksi. Useimmiten sepät kokosivat aurat myytävistä valmiista osista.

Äkeet
Kynnetty maa piti hienontaa äkeellä. Sitä käytettiin myös kylvön jälkeen sekoittamaan siemen peltoon.

Vanhimmat äkeet olivat yksinkertaisia, oksikkaista puista valmistettuja. Nimityksistä voidaan päätellä, että länsisuomalainen risuäes on vanha balttilainen laina, se lienee ollut käytössä jo ajanlaskun alussa. Äestä kutsuttiin Karjalassa astuvaksi ja Savossa karhiksi. Itäinen risukarhi on luultavasti omaksuttu slaaveilta esihistoriallisen ajan lopulla. Länsisuomalainen risuäes syrjäytyi aiemmin kuin itäsuomalainen risukarhi, jota käytettiin 1900-luvun alkupuolelle kaskimailla ja vielä 1950-luvulla perunamaiden perkaukseen. Karhi soveltui joustavana hyvin kaskimaille. Se voitiin valmistaa kuusikossa käyttöalueen lähellä. Vanhat karhet poltettiin kasken mukana.

Keskiajalla Etelä-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle omaksuttiin Ruotsista painava, nelikulmainen raamiäes. Siinä oli irralliset puupiikit. Se soveltui hyvin peltoviljelyyn. Sen rakenne oli tukevampi kuin risuäkeessä.

Niveläes koottiin noin 60 cm:n pituisista puukappaleista, jotka yhdistettiin toisiinsa puu- tai rautakaroilla. Puiset tapit korvattiin myöhemmin rautaisilla. Niveläkeen etu oli sen maanpinnan muotoja myötäilevä kulku. Äestyyppi on tullut 1600-luvulla Ruotsista Pohjanmaalle. Viimeistään tuolloin vanha risuäes syrjäytyi käytöstä Länsi-Suomessa. Niveläes otettiin käyttöön muuallakin Suomessa, alueilla, joilta talonpojat kävivät kauppamatkoilla Virossa.

Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa suorakulmaiset äkeet olivat ensisijaisesti polkuäkeitä. Ne olivat kokonaan puisia. Ohjastaja seisoi äkeen päällä ja ajon aikana polki edestakaisin lankkua, johon piikit oli kiinnitetty. Tämä äes oli raamiäkeen yksi muunnelma.

1700-luvulla Suomen kartanoissa alettiin käyttää kolmion tai nelikulmion muotoisia rautapiikkisiä äkeitä. Äkeiden piikit voitiin vaihtaa työvaiheen ja maaston vaatimusten mukaan.

Hanhenjalkaäes oli kolmion muotoinen rautapiikkinen äes. Sen piikit oli taivutettu raudasta hanhenjalan muotoisiksi vantaiksi. Kolmioäestä on käytetty Etelä-Pohjanmaalla, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Uudellamaalla ja Karjalan kannaksella. Kolmioäestä voitiin nimittää myös karhuksi. Suomen Talousseura pyrki edistämään hanhenjalkaäkeen käyttöä 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. 1840-luvulta lähtien sitä tuotettiin teollisesti Mustialan pajassa. Kolmioäes on uusi tulokas kaikkialla Pohjolassa. Se levisi Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Virossakin vasta 1800-luvun jälkipuolella.

Rullaäkeessä on suorakaiteen muotoinen kehys, jonka sisään on kiinnitetty kahdesta kolmeen pyörivää tukkia, joissa on maata silpovat terät. Rullaäkeen yleistyminen liittyy heinän peltoviljelyn alkuun ja rautasiipisen kääntöauran tuloon. Maatalousneuvojat suosittelivat niitä 1700-luvun lopulta alkaen, mutta laite yleistyi talonpoikien keskuudessa vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ruotsissakin talonpojat alkoivat käyttää sitä vasta 1870-luvulta lähtien.

Vetojuhtien varusteet
Härän ies
Yleensä härkiä käytettiin pareina. Ne oli iestetty pari-ikeeseen. Härkä tottui pariinsa ja osasi tehdä työtä vain omalla puolellaan. Maatyövälineen pitkä yksittäisaisa, vehmaro kulki härkien välistä. Suomen härkäalue on ollut yhteydessä Viroon ja Kuurinmaahan. Näin on päätelty yhteisestä nimistöstä ja välineitten samankaltaisuudesta.

Suomessa ja Virossa talonpojat käyttivät härillään sarvi-iestä, joka sidottiin eläimen sarviin nahkahihnalla jutalla. Härkä veti siis päänsä avulla. Toinen iestyyppi oli säkäies, joka oli vain löysästi sidottu härän sarviin, itse ies nojasi säkään. Eläin veti hartioittensa voimalla. Säkäies oli niskaiestä uudempi keksintö. Se oli myös eläinystävällisempi. Säkäiestä käytettiin mm. Ruotsissa. Suomessa se oli käytössä Ahvenanmaalla ja mantereen kartanoissa. Kaikkiaan säkäikeen käyttöalue on ollut laaja, aina Aasiaan ja Pohjois-Afrikkaan saakka.

Hevosen valjaat
Hevosta alettiin käyttää keskiajalla peltotöissä. Hevonen oli valjastettu skandinaavisilla valjailla. Valjastuksessa alettiin lisäksi käyttää länkiä eli ränkiä varhaiskeskiajalla. Hevonen veti niiden avulla. Se pystyi vetämään hartiavoimin, joten se oli niskaiestettyä härkää voimakkaampi.

Suomen itäosissa on valjastuksessa käytetty ikeestä kehitettyä luokkia eli vemmeltä. Se on luultavasti omaksuttu Baltiasta tai Venäjältä Karjalan peltoviljelyalueelle keskiajan alussa. Myös Länsi-Suomessa luokkia käytettiin talvitöissä. Kaikkialla Suomessa hevonen valjastettiin yleensä vetämään yksin. Kun raskaat työvälineet yleistyivät, tarvittiin hevosiakin useita, silloin hevosia valjastettiin parillinen määrä. Venäläistä kolmivaljakkoa eli troikkaa ei Suomessa tunnettu. Härille uudet peltotyövälineet eivät soveltuneet ja niinpä härät jäivät pois käytöstä. 1900-luvun alussa.

Härkien käytön loppuvaiheessa härkiä käytettiin paikoin yksittäin valjastettuina hevosten tapaan. Härkien länget vain olivat suuremmat eikä niillä voitu käyttää kuolaimia.

Maan tasoitus
Lata on useasta rinnakkain kiinnitetystä pölkynpuolikkaasta tai lankusta koottu hevosvetoinen lava. Sen avulla tasoiteltiin ja tiivistettiin pellon pinta ennen ja jälkeen kylvön. Lata tuli yleiseksi 1700-luvulla. Etelä-Suomen talonpojat ovat luultavasti omaksuneet sen kartanoista. Savo-Karjalaan lata levisi maatalousneuvonnan ansiosta. Lataa on kauan käytetty Aasiassa ja Välimeren maissa, mutta Ruotsista siitä on tietoja vasta 1600-luvulta.

Jyrä on aisoista vedettävä puutukki tai tukkipari. Sillä painettiin siemen tiukemmin peltoon kylvön jälkeen. Sitä tiedetään käytetyn Etu-Aasiassa ja Egyptissä jo satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua. Pohjoismaista siitä on varmoja tietoja keskiajan lopulta. Varsinais-Suomessa jyrä yleistyi vasta 1700-luvulla, kuten latakin.

Viljan matka pellolta aittaan
Sirpit
Suomessa vilja leikattiin sirpeillä. Itäsuomalainen sirppi oli pieni, sillä oli kapea, ohut terä. Terän ruoto oli puisen kädensijan sisällä. Karjalan kannakselle tyyppi levisi 1100-luvulla Novgorodin suunnalta. Se oli koko Suomen laajimmalle levinnyt sirppityyppi.

Lounaissuomalaisen sirpin koko oli lähes sama. Sen terä oli kuitenkin leveämpi ja kädensija pidempi kuin itäsuomalaisen sirpin. Terä oli kiinnitetty kädensijan ulkosyrjään niittinaulan ja terän alapäässä olleen kynnen avulla. Itäsuomalaisella ja lounaissuomalaisella sirpillä leikattiin viljaa; niissä oli hammastettu terä.

Sen sijaan kamppi oli lyöntisirppi. Sillä lyötiin korret poikki. Se muistutti viikatetta, koska siinä oli pitkähkö, polvekas varsi. Sitä käytettiin vain paikoin Lounais-Suomessa. Kamppisirpin tapaisia sirppejä käytettiin Luoteis-Virossa ja Viron saaristossa. Sen on siksi tyyppinä ajateltu olevan hyvin vanha.

Eloviikatetta alettiin yleisemmin käyttää 1800-luvulla, mutta sirppikin piti pintansa. Rukiin leikkuuseen ei viikatteen aluksi katsottu sopivan. Eloviikatetta oli käytetty jo pitkään Euroopassa.

Viimeinen lyhde
Pellolta leikattuun viimeiseen lyhteeseen ja kuhilaaseen liittyi monia uskomuksia ja tapoja. Viimeinen lyhde sai erikoiskohtelun, siitä tuli pellonnapa. Jos se jäi yli viimeisestä kuhilaasta, tuli sen leikkaaja samalle pellolle seuraavanakin vuonna. Koska viimeisen leikkaajan on katsottu leikkaavan koko sadon, on varottu antamasta vieraan leikata viimeiseksi.

Viimeistä kuhilasta koristeltiin kukkaseppelein ja sen saran leikkaajalle ennustettiin häitä. Kaikki pellolla sattuneet erikoistapaukset tulkittiin enteiksi. Viljankorjuu oli maan hedelmällisyyden täyttymys, johon sisältyi salaperäisyyttä ja voimaa.

Puinti ja puhdistus
Varstat
Viljelyn alkuaikoina jyvät irrotettiin varsista polkemalla tai kepakoilla tai nuijilla hakkaamalla. Kaksiosainen varsta keksittiin luultavasti Rooman valtakunnassa pari sataa vuotta jälkeen ajanlaskun alun.

Suomessa on käytetty monia varstatyyppejä, joiden erona ovat piirteet varren ja lyöntiosan kiinnityksessä ja muodossa. Eri varstatyyppien vastineita tunnetaan Ruotsista ja Virosta.

Itä-Suomessa käytettiin yleisesti linkkuvarstaa, jossa varstan varsi ja kieli liittyivät toisiinsa puutapilla. Sapavarstassa varsi ja kieli olivat toisissaan kiinni nahkaisella lenkillä. Tätä tyyppiä käytettiin yleisesti Länsi-Suomessa ja paikoin Itä-Suomessa, se on ollut yleinen myös Virossa. Varsinais-Suomessa, Länsi-Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä käytettiin paikoin yksinomaan holkkivarstaa. Siinä on varren päähän kiinnitetty puintiliikettä myötäilevä liikkuva tuppi. Tämä varstatyyppi kotiutui maahamme Virosta vakkasuomalaisen talonpoikaispurjehduksen seurauksena.

Puitu vilja puhdistettiin viskaamalla sitä lapiolla kohti riihen peräseinää. Pienet roskat eroteltiin hyppyyttämällä viljaa pohtimessa, joka oli laudasta taivutettu vakkamainen astia.

Koneellistuminen
Viljan puinti alkoi koneistua 1800-luvulla. Ensimmäinen parannus oli puintihäkki. Se oli kehikko, jonka ansiosta puinti tapahtui sopivalla työkorkeudella. Varstojen sijasta käytettiin kevyttä kepakkoa. Puintihäkkiä ei tunneta muualta maailmasta. Se on luultavasti keksitty Mustialan maanviljelykoulussa.

Viskuri oli kone, jolla puhdistettiin viljaa. Se asetettiin riihen yhteyteen ja se toimi hevosten pyörittämän rattaan voimalla. Viskurissa jyvät puhdistuivat tuulettimen ja seulan avulla. Viskuri tuli Eurooppaan Kiinasta 1700-luvulla. Etelä-Suomessa sitä käytettiin 1800-luvun alussa. Vanhimmat viskurit olivat kokonaan puuta ja niitä valmistivat paikalliset puusepät. Maanviljelyjärjestöt levittivät mallikappaleita ympäri maata. Viskuri olikin yleisin maatalouskone 1900-luvun alussa.

Viljasta jauhoiksi
Käsikivet
Itäsuomalaista käsikiveä pyöritettiin pitkästä vipuvarresta, joka ulottui kattoon saakka ja oli kiinnitetty kiven ulkolaitaa kiertävään vanteeseen. Itä-Suomessa jauhinkivet olivat käytössä paikoin vielä 1900-luvulla. Länsisuomalaisia käsikiviä pyöritettiin yläkiveen kiinnitetystä tapista. Peltoviljelyalueella myllyt kuitenkin syrjäyttivät käsikivet aikaisin. Myllyjen yleistyttyä käsikiviä käytettiin vielä uutispuurojauhojen jauhamista ja maltaiden rouhimista varten.

Silmälliset, limppumaiset käsikivet olivat käytössä Välimeren alueella ennen ajanlaskun alkua. Ruotsissa käsikivet kuuluivat keskiajalla talouden perusvälineistöön. Vanhimmat Suomesta löydetyt kivet ovat peräisin myöhäiskeskiajalta. Läntiset käsikivet olivat käytössä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Länsi-Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla. Vastaavia käytettiin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Itäisten kivien kaltaisia jauhinkiviä löytyy Virosta, Venäjältä ja muualta Itä- ja Väli-Euroopasta.

Myllyt
Vesimylly on vanhin koneellinen viljan jauhatusmenetelmä. Se kehitettiin jo antiikissa. Skandinaviaan se ehti viikinkien välityksellä 800-luvulla. Varhaisin tieto suomalaisesta vesimyllystä on Aurajoen Halistenkoskessa olleesta piispa Hemmingin myllystä 1300-luvulta. Vanhimmat myllyt toimivat Lounais-Suomen koskissa. Itäsuomalaisista myllyistä on tietoja 1500-luvulta. Vanhin myllytyyppi oli ns. jalkamylly. Myöhemmin otettiin käyttöön ns. ratasmylly, joka oli vesivoiman hyödyntämisessä tehokkaampi.

Tuulimyllyt omaksuttiin luultavasti ristiretkien aikana itämailta Eurooppaan. Pohjolaan ne levittäytyivät Ranskan kautta 1100-luvulla. Suomessa niitä oli runsaimmin Lounais-Suomessa ja Vakka-Suomessa jo 1400-luvun lopulla. Mylly rakennettiin useamman talon tai koko kylän yhteistyönä, jolloin jokainen talo sai myllyosuuden.

Lopuksi juhlittiin satoa
Sadonkorjuujuhlat ovat yleistä eurooppalaista tapaperinnettä. Suomessa sadonkorjuujuhlaa vietettiin kekri-nimisenä. Nimi vaihtelee maakunnittain: kekri, keyri, köyri tai köyry. Se saattoi olla eri aikaankin eri taloissa. Viimeistään 1800-luvulla kekrin viettäminen alkoi keskittyä pyhäinmiestenpäivään (1.11.), jolloin se sai vainajainjuhlien sisältöä. Monet kekrin tavoista siirtyivät sittemmin jouluun ja uuteenvuoteen, kuten tinasta ennustaminen, kekripukki ja oljet tuvan lattialla.

Jakoaikana leivottiin suuri kylvöleipä, joka oli esillä kunniapaikalla joulupöydässä. Sen jälkeen se vietiin aittaan ja ensimmäisenä toukopäivänä se syötiin. Yksi pala pantiin kylvövakkaan ja yksi pala annettiin juhdalle. Näin pyrittiin hyvä sato siirtämään eteenpäin uudeksi satovuodeksi.

Pellava
Pellavasta irrotettiin siemenkodat nyhtämisen jälkeen rohkimalla. Siemenkodat eli sylkyt piti vielä puida, että niistä saataisiin siemenet talteen. Siemenet puhdistettiin samoin kuin vilja: käsin viskaamalla, seulomalla tai viskuukoneella. Pellavansiemeniä käytettiin kylvöön ja sekä ihmisten että eläinten lääkkeenä.

Pellavan liotuksen tarkoitus oli haurastuttaa varsien kuitumainen aines, eli pellavan luut. Käytössä oli kaksi tapaa: vesiliotus ja nurmiliko. Vesiliotuksessa pellavaa liotettiin lammessa tai järvessä; nurmella pellavanvarret makasivat syyssateissa ja kasteessa joitain viikkoja. Vesiliotus on ollut käytössä suurimmassa osassa maata, mutta Lounais-Suomessa kuitukasvit liotettiin vanhastaan maassa, kuten tehtiin Keski- ja Etelä-Ruotsissakin.

Liotuksen jälkeen varret kuivattiin. Ne saatettiin jättää aidoille koko talveksikin kuivamaan, mutta suositumpaa oli käsitellä ne valmiiksi samana vuonna kekriin eli vanhaan vuodenvaihteeseen mennessä. Liotuksen haurastuttama varren puuaines särjettiin päistäreiksi. Yleensä tämä tehtiin loukuttamalla pellavaloukulla. Sen jälkeen päistäreet irrotettiin kuitumaisesta aineesta lihtaamalla rautateräisellä lihdalla.

Pellavan käsittely oli raskasta ja pölyistä työtä. Varret kuivattiin riihessä tai saunassa, koska lämmintä pellavaa oli helpompi muokata. Yleensä saunassa myös loukutettiin ja lihdattiin. Työ tehtiin talon oman väen voimin, johon kuuluivat myös palkolliset. Isommissa taloissa työn saattoi tehdä alustalaisten naisväki päivätyönä, alustalaisethan maksoivat vuokransa työpäivinä. Toinen tapa hoitaa pellavan muokkaus olivat talkoot, joissa useampi talo teki yhteistyötä. Naispalvelijat muokkasivat oman, palkkaansa kuuluvan pellavan keskenään vapaaviikollaan runtu- eli kissaviikolla.

Lihtauksen jälkeen sormaukset eli kuituniput häkilöitiin. Häkilän piikeistä läpi vedettäessä vielä toisissaan kiinni olleet kuidut saatiin eroteltua ja kuitu pehmeni. Häkilän piikkeihin jäivät kiinni lyhyet ja karkeat rohtimet. Käteen jäivät hienommat ja pidemmät aivinat eli ihot. Häkilää ei yleensä käytetty Itä-Suomessa. Häkilän sijasta kuidut voitiin erotella eli sivistellä sianharjaksista valmistetulla harjalla. Sitä käytettiin häkilän sijasta parhaimpiin kuituihin sielläkin, missä muuten käytettiin häkilää. Pellavan loppukäsittely saatettiin jättää kehruun yhteyteen. Sydän- ja kevättalvi olivat kehruun ja kankaankutomisen aikaa.

SEURAAVA LUKU