Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Idän ja lännen maa – kertausta ja täydennystä

IDÄN JA LÄNNEN MAA

Sisältö
Taustaa
Suomi Euroopassa – Eurooppa Suomessa
Esineet kertovat
Perinteinen maanviljelys
Perinteinen karjatalous
Luontosidonnaisen maailmankuvan piirteitä
Muutoksia Varsinais-Suomen maataloudessa 1800-luvulla
Museografisia ja museokriittisiä huomioita

PERINTEINEN KARJATALOUS
Kaija Jalasmäki

Karjan määrä ja tuotto
Suomalaisten karjanhoito jakautuu historiallisena aikana kahteen jaksoon, joiden taitekohtana on 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku. Varhaisempana aikana karjanhoito oli pääasiassa maanviljelyksen sivuelinkeino, mutta 1800-luvun lopulla viljan myyntihinnan suhteellinen lasku, karjan-tuotteiden kulutuksen kasvu, sekä voinviennin vilkastuminen Venäjälle muuttivat karjanhoidon maatalouden toiseksi pääelinkeinoksi.

Nautakarjaa oli 1500-1600-luvulla taloa kohden eniten Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla: 6-7 lehmää taloa kohden. Seuraavaksi eniten Lounais-Suomen peltoviljelyalueella ja vähiten Itä-Suomessa. 1800-luvulla tärkeimmät karjanhoitoalueet olivat edelleen Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa. Itä-Suomessa karjanhoito kehittyi nopeasti 1800-luvun lopulla. Ratkaisevana seikkana oli voinviennin alkaminen Venäjälle. 1900-luvulle saakka karjatalouden tuotto oli vähäistä. Vain Pohjanmaalla 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa karja tuotti myytäväksi asti. Vielä 1800-luvun alussa tavallinen lehmä tuotti ainoastaan 390-520 litraa maitoa vuodessa. Vuonna 1913 keskimääräinen tuotto oli noin 2000 kiloa, tämän päivän tuoton ollessa noin 5500-6000 kg vuodessa.

Siipikarjaa lukuun ottamatta kaikki tärkeimmät kotieläimet tunnettiin jo esihistoriallisena aikana.

Karjasuojat
Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa rakennukset ympäröivät tiiviisti neliön muotoista pihaa. Piha oli jaettu hirsiaidalla kahdeksi eri pihaksi. Asuinrakennukset ja tärkeimmät talousrakennukset ympäröivät miespihaa, kun taas karjasuojat oli sijoitettu karjapihaan eli karjatarhaan. Ainoastaan hevosen talli sijoitettiin miespihaan, mahdollisimman lähelle tupaa. Itä- ja Pohjois-Suomen avarissa maisemissa ei ollut tarvetta sijoittaa rakennuksia kiinni toisiinsa, vaan rakennusten vältin jätettiin tilaa. Piha oli avopiha, johon rakennukset sijoitettiin väljästi pihapiiriksi.

Sisä- ja Itä-Suomessa lehmiä pidettiin lanta- eli sekasontanavetassa, josta lanta tyhjennettiin vain muutaman kerran vuodessa - viimeistään silloin kun lehmän selkä alkoi hipoa kattoa. Lantanavetassa karja pysyi hyvin lämpimänä talvi-pakkasillakin, koska palava lanta lämmitti navettaa. Länsi-Suomessa puolestaan oli käytössä luonti- eli lattianavetta, josta lanta luotiin tunkiolle päivittäin. Luontinavetassa lehmät seisoivat parsissa. Alusiksi eläinten alle lisättiin hakokirveellä pienittyjä kuusen- tai männynoksia tai lehdeksiä. Varsinaissuomalaiset kutsuivat navettaa pihatoksi, kun taas hämäläiset ja uusmaalaiset puhuivat ometasta. Kymenlaaksolaisille navetta oli kärjeltä; karjalaisille puolestaan läävä.

Karjanhoito vuodenkierrossa
Teurastus

Vuodenkierrossa karjanhoito jakautui kahteen, toisistaan selvästi erottuvaan jaksoon: talviseen sisäruokintakauteen ja keväästä syksyyn kestäneeseen laidunkauteen.

Viimeisin syystyö oli syysteurastus, jolloin teurastettiin kaikki ne eläimet, joita ei jätetty talvelle. Teurastuspäivä oli loka-marraskuun vaihteessa. Lihatiinut ja -sammiot täyttyivät suolatusta lihasta. Miesten lahdatessa naiset täyttivät suoliin makkaroita. Syysteurastus oli myös suuri juhla. Viimeisen lahtipäivän iltana herkuteltiin lihaisella ja rasvaisella tappaiskeitolla eli lahtivellillä, jota syömään kutsuttiin sukulaiset ja naapurit. Myös rasvasta tiriseviä makkaroita ja veriruokia syötiin juhla-aterialla.

Paikoin talon pihalle saattoi ilmestyä myös kuokkavieraita eli vilpuksia, jotka heittelivät katolle puita, tömistelivät ja huusivat oven raosta: "Makkara kirisi kiukaalla, minä perso penkin alla". Isäntä hyökkäsi ulos ottamaan vilpuksia kiinni. Kiinnijäänyt vilpus tuotiin tupaan syömään herkkuja. Koko maahan levinneenä tapana teurastuspäivään kuului myös lasten narraaminen. Lapsia lähetettiin hakemaan naapurista olemattomia esineitä kuten hännänvedintä tai läskinmittaa, tai makkarantekoa varten makkarakaavaa tai makkaramittaa. Lapsia juoksutettiin naapureissa myös lantatunkiota, riihenpuintia ja nuotankutomista lopetettaessa. Osa näistä tavoista siirtyi myöhemmin aprillipäivän piloiksi; Narraamisella haluttiin kehittää lasten arvostelukykyä ja karistaa pois herkkäuskoisuutta.

Hevosen tappaminen oli "kunnon kristitylle" sopimaton toimitus. Sitä varten haettiin taloon klovari eli rakkari, joita asusti suunnilleen yksi pitäjää kohti. Rakkari oli halveksuttu, yhteiskunnan alimpaan kastiin kuulunut henkilö, joka ei saastaisuutensa vuoksi saanut kirkossa istua samassa penkissä muiden kanssa, eikä syödä samassa ruokapöydässä. Rakkari tappoi hevosen ja hautasi tapetun hevosen lihat mahdollisimman pian maahan. Hevosen raatoa inhottiin ja pelättiin, eikä hevosen lihaa koskaan syöty. Käsitys hevosen lihan saastaisuudesta oli katolisen kirkon pohjoismaihin juurruttama käsitys. Ennakkoluulo juurtui niin syvälle, että hevonen hyväksyttiin Pohjoismaissa lihaeläimeksi vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla.

Karjanhoidon talvi
Syksyn katsottiin alkavan Mikkelin päivästä (29.9). Silloin sato oli oltava korjattuna ja oli aika siirtyä sisätöihin. Myös karjan laiduntaminen lopetettiin mikkelin aattona ja lehmät kytkettiin navettaan. Pitkä talviruokintakausi alkoi.

Eläinten talviruokinta
Karjanhoito oli talviaikaan raskasta ja aikaa vievää. Karjaa ruokittiin talvella tiheään. Ruokintakertoja oli tavallisesti viisi vuorokaudessa, mutta kahdeksan yhdeksänkin kertaa saatettiin navetassa talvipäivän aikana käydä. Karjan ruokkimiseen kului talon naisväeltä lähes koko talvinen päivä. Työt navetassa oli aloitettava aamulla neljän viiden aikaan, koska pelkästään lehmille syötetyn hauteen valmistaminen ja keittäminen vaati paljon aikaa. Hevosen hoidosta huolehti talon miesväki, kun taas nautakarjan hoito kuului naisille.

Talviruokinnan ongelmana oli rehun riittämättömyys. Vaikka kesällä oli kerätty mahdollisimman paljon heinää luonnonniityiltä, ei sitä Pohjanmaata ja Perä-Pohjolaa lukuun ottamatta saatu riittävästi. Koska oli tärkeää saada pelloille paljon lantaa, yritettiin mahdollisimman suuri määrä karjaa saada pidettyä hengissä talven yli. Heinävaroja koitettiin täydentää keräämällä tienvieriltä ja talojen ympäriltä rikkakasveja ja nokkosia. Järvien ja merenpoukamien rannoilta kerättiin kortetta, kaislaa, ruokoa ja suolaketta. Myös nauriin ja lantun lehdet eli naatit säästettiin karjalle. Karjalle tehtiin myös lehdeksiä, jotka tehtiin heti heinänteon jälkeen. Lehdeksiä tehtiin etupäässä lampaita ja vuohia varten, mutta niitä syötettiin myös nautakarjalle. Lehdeksiä tehtiin ensisijassa koivusta ja haavasta ja syksyllä lepästä.

Parhaiten talvella ruokittiin hevoset, jotka saivat suurimman osan heinistä. Hevosille syötettiin myös kauraa sekä olkisilpusta, jauhoista ja vedestä tehtyä apetta. Hevonen oli arvokas työeläin ja sen vuoksi siitä pidettiin hyvää huolta. Hevonen oli ruokittava hyvin talvella, koska sitä tarvittiin työntekoon; metsätöihin puita vetämään, kuormia kuljettamaan ja kaupunkimatkoille. Keväisin ja syksyisin hevosta käytettiin Lounais-Suomea lukuun ottamatta peltotöissä auraa ja muita pellonmuokkausvälineitä vetämässä. Paikoin Itä- ja Keski-Suomessa oli tapana ottaa talvella hevonen sisälle tupaan syömään apettaan. Suomalainen maatiaishevonen on aiemmin ollut hyvin pienikokoinen, mutta kestävä ja sitkeä. Vanhoista längistä tehtyjen mittausten ja ratsujoukkojen tarkastus-asiakirjojen perusteella on pystytty laskemaan entisajan hevosten koko. 1620-luvulla suomalaisen hevosen korkeus oli alle 120 cm, 1700-luvulla hieman alle 130 cm ja 1800-luvun alkupuolellakin alle 140 cm. 1800-luvun alkupuolella alkanut jalostustyö ja pyrkimys raskaampaan vetäjään on parantuneen ruokinnan ohella kasvattanut huomattavasti suomenhevosen kokoa.

Lounaissuomalainen erikoispiirre oli härkien käyttö veto-eläimenä. Härkiä käytettiin vähemmän talvella, joten ne voitiin ruokkia hevosia huonommin. Härkien ruokintaa kuvaa osuvasti sananparsi: "Heinäinen hevonen, olkinen härkä". Härkien ravintoa olivat oljet ja huonot heinät. Sateen pilaamia heiniä sanottiinkin häränheiniksi.

Lehmät lypsivät maitoa ennen pääasiassa vain kesäaikaan. Syksyllä, kun alkoi niukka talviruokinta, lehmät menivät ”umpeen" eli maidontulo lakkasi. Lehmien ensisijaista talviruokaa olivat oljet ja haude. Hauteeseen käytettiin kesällä kerättyjä erilaisia kasveja, jotka hakattiin silpuksi ja haudutettiin padassa. Lisukkeeksi saatettiin laittaa ruuan tähteitä, suolavesiä, ruumenia tai hevosenlantaa. Keväällä, pari viikkoa ennen poikimista, parannettiin ruokintaa. Oljet vaihdettiin heiniin ja jauhojuomaan. Karjan juottaminen hoidettiin monin paikoin siten, että karja laskettiin keskipäivällä kaivolle juomaan.

Suurille kotieläimille oli tapana antaa nimi. Hyvin vanha tapa oli antaa lehmälle nimi sen ulkonäön mukaan. Värin mukaan nimeksi saattoi tulla esim. Mustikki (musta lehmä), Vallikki tai Lumikki (valkeita lehmiä) tai Kyyttä (lehmä, jolla on selässä valkea juova). Muun silmiinpistävän ominaisuuden mukaan nimeksi saatettiin antaa esim. Sarvikki, Mustakorva, Pillisääri, Koipeliini tai Karvamörri, joka on vanha härän nimi. Lehmä, sai usein nimen myös sen vuodenajan, kuun tai päivän mukaan, minä se oli syntynyt. 1700-luvulla lehmien nimiä otettiin ruotsin kielestä. Vasta 1800-luvun lopulta lähtien saatettiin lehmän nimeksi laittaa myös ihmisten nimiä: Heta, Alli tai Ilona.

Lampaat ja vuohet tulivat toimeen varsin vähäisellä ravinnolla. Niitä ruokittiin lehtipuista kesällä tehdyillä korpuilla. Lampaista saatiin villaa, nahkaa ja lihaa. Itä-Suomessa lampaat kerittiin yleensä neljä kertaa vuodessa; syksyllä, joulun tienoilla, kevättalvella ja ennen laitumelle laskemista keväättä. Länsi-Suomessa lampaat kerittiin vain kolme kertaa.

Vuohet saivat kylmään tottuneina etsiä talvellakin ruokansa ulkoa. Vuohi oli köyhän lehmä, joka tuli toimeen hyvin vähäisellä ravinnolla, säti maidonantajana pari vuohta vastasi yhtä lehmää. Vuohenmaidosta valmistettiin juustoa. 1700-luvulle saakka vuohia pidettiin myös nahan takia, sillä vuohennahasta saatiin muokkaamalla säämiskänahkaa. Vuohenpito oli yleistä vielä 1700-luvulla, mutta väistyi 1800-luvun kuluessa muun karjanhoidon tieltä. Vuohien katsottiin aiheuttavan vahinkoa metsän kasvulle ja tekevän tuhoa viljavainioissa. Vähitellen vuohi jäi köyhien torpparien ja mökkiläisten maidontuottajaksi.

Sikoja talossa oli tavallisesti yksi tai kaksi. Vanha suomalainen tapa näyttää olleen, että talossa pidettiin kahta talvisikaa, jotka teurastettiin seuraavana syksynä. Kevättalvella syntyneistä porsaista oli silloin taas jo kasvamassa uusi talvisikapari. Pikkutilalliset ja tilattomat, joilla ei itsellä ollut talvisina, hakivat keväällä ostoporsaan, kasvattivat sitä kesän ja teurastivat syksyllä. Keski-Pohjanmaalta pohjoiseen sikojen pito oli vähäistä. Siat laskettiin lätistä pitkin vuotta päiviksi ulos pihoille ja teille etsimään ravintoaan. Sikoja pidettiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla yleisesti, myös kaupungeissa. Sielläkin siat tulivat hyvin toimeen, etsien itse ruokansa kaduilta ja katujen varsilta.

Jos kevääntulo vähänkin viivästyi, tuli hätä karjanrehun saannissa. Olkikattoja oli purettava rehuksi ja kaivettava jäkälää lumen alta. Lehmät saattoivat keväällä olla mm heikossa kunnossa, etteivät kyenneet omin voimin tulemaan ulos navetasta. Laiduntamisen ensi päivinä saattoi paimenilla olla apuna nostomiehiä, jotka auttoivat uupuneita lehmiä lätäköiden ja puropaikkojen yli. Kun rehuvarastot olivat talveksi niukat, pyrittiin lehmät saamaan ulos mahdollisimman aikaisin.

Lannanlevitys
Kevään ensimmäisiä töitä oli lannanajo pelloille. Lantaa ajettiin kevättalvella, lumikeleillä. Vanhastaan lantaa levitettiin vain kevätviljoille. Kun niukkaa lannantuottoa opittiin lisäämään havuilla ja mudalla, lantaa jätettiin levitettäväksi myös syksyllä kylvettävälle ruispellolle. Lannanajo tehtiin usein talkootyönä, johon osallistuivat naapurit hevosineen, härkineen ja talviajoneuvoineen. Talkoolaisia kestittiin hyvillä ruuilla ja juomilla. Länsi-Suomessa syötiin juhlaruokana jo syksyllä tehty iso tunkiomakkara. Lounais-Suomessa syötiin sonnanajon päätyttyä tadikkojuustoa.

Lannanajo oli raskasta työtä, jota kuvaa hyvin vanha sanonta: "Kolme on kovaa päivää vuodessa: kinkeripäivä ja sonnanajopäivät".

Hakotarhamenetelmällä lisättiin lannan määrää. Menetelmä oli käytössä Länsi-Suomessa. Hakotarha koottiin karjapihan keskelle. Tarhan pääosan muodostivat havut, joita talvella ajettiin tarhaan suuret määrät. Väliin lisättiin karjanlantaa, maata ja taas havukerroksia päälle. Havujen peittämä tarha oli lasten mieluisa leikkipaikka ja pääsiäisviikolla siellä viihtyi varttuneempikin nuoriso. Kesän ajan lehmät viettivät yönsä tarhassa lannoittaen sitä lisää. Syksyllä tarha käännettiin. Hakotarhamenetelmällä pellon-parannusainetta saatiin enemmän, koska lantaan sekoitettiin muita aineksia.

Laidunkausi
Laidunnusaika ja -paikka
Kesä oli karjanhoitajille helpompaa aikaa, sillä karja keräsi itse ravintonsa luonnosta. Siihen, milloin eläimet laskettiin ulos laitumelle, vaikuttivat sääolot sekä uskomukset ja perinteiset tavat. Maan länsiosissa laiduntaminen aloitettiin yleensä vappuna, itäosissa maata Yrjön eli Jyrkin päivänä (23.4) tai Ristin päivänä (3.5). Jos maa oli vielä jäässä ja laiduntaminen mahdotonta, päästettiin karja vain hetkeksi jaloittelemaan ja ajettiin sitten takaisin navettaan odottamaan kevään tuloa. Kuun suhteen suotuisaa aikaa oli yläkuun aika, tuulen tuli olla etelätuuli ja viikonpäivistä suotuisimmat olivat tiistai, keskiviikko ja perjantai. Sadepäivä oli myös kirkasta päivää parempi.

Uloslaskun yhteydessä tehtiin taikoja, joilla pyrittiin varmistamaan, että karja säästyisi metsän pedoilta ja tulisi iltaisin kellokaslehmää seuraten turvallisesti kotiin. Karjanlaskupäivä oli odotettu juhlapäivä. Uloslaskua juhlistettiin hyvällä ruoalla ja ilonpidolla. Karjakin riehaantui päästessään pimeästä navetasta.

Karjan laidunta olivat kylää ympäröivät metsät, joissa karja kulki paimenen seuratessa. Pellot ja niityt olivat kesällä tiukasti aidattuja, jottei karja päässyt niihin. Ainoastaan keväisin ennen kylvämistä ja syksyllä heinän- ja viljankorjuun jälkeen karja sai laiduntaa myös pelloilla ja niityillä. Pikkuvasikoita ja härkiä varten oli aitauksia talojen lähellä.

Hevoset päästettiin kylvönteon jälkeen vapaiksi metsälaitumille, missä ne saivat olla kesän. Kylien hevoset saattoivat yhtyä suuriksi laumoiksi ja vaeltaa laajalla alueella. Rannikolla ja saaristossa osa karjasta voitiin viedä laidunsaariin, joista kertovat sellaiset luotojen ja saarten nimet kuin Hevosluoto, Härkäluoto, Lammassaari tai Vuohisaari.

Paimennus
Vanhoissa tiheissä kyläyhteisöissä oli yhteinen paimen, joka pestattiin tavallisesti kesäkaudeksi. Nuoremmilla asutusalueilla, missä talot sijaitsivat hajallaan, jokainen talo huolehti itse karjastaan. Vanhastaan paimenet ovat olleet aikuisia miehiä. Virkaan oli kuitenkin usein vaikea saada aikuisia miehiä, joten paimeneksi oli hyväksyttävä myös naisia ja poikia. Poikien käyttöä paimenina tosin rajoitti laki. Vielä vuoden 1734 laissa määrättiin, että paimeniksi ei saanut laittaa poikia kymmenen taalarin sakon uhalla. Määräyksen takana oli pelko eläimeen sekaantumisesta, joka oli kuolemalla rangaistava rikos.

Illaksi karja ajettiin metsästä kotiin ja lypsettiin aidatussa tarhassa tai kesantopellolla. Itä- ja Pohjois-Suomessa sytytettiin lypsyn ajaksi lehmisavu, joka piti hyttyset ja muut syöpäläiset loitolla lypsettävistä lehmistä.

Karjan koossa pitämiseksi ripustettiin kellokkaaksi valitun lehmän kaulaan lehmänkello. Muu karja tottui seuraamaan kellokasta ja paimen pysyi selvillä missä karja liikkui. Monin paikoin, esimerkiksi Savossa, oli tapana, että emäntä tai karjapiika meni kappaleen matkaa karjaa vastaan ja kutsui kaikuvalla äänellä karjaa kotiin.

Karjamajalaitos
Pohjois- ja itäosissa maata karja oli tapana viedä kesäaikana hyvinkin kaukana sijaitseville luonnonniityille. Karjan hoitoa ja maitotaloutta varten rakennettiin sinne karjalle suoja ja majanemännälle asunto. Maito valmistettiin voiksi majalla ja valmis voi kuljetettiin säännöllisin väliajoin kotiin. Pisimmälle kehittynyt karjamajalaitos oli Keski-pohjanmaalla. Etelä-Pohjanmaalla karjamajat olivat ns. puolikarjamajatyyppiä, joista maito kuljetettiin kotiin päivittäin ja karjan hoitajalla oli mahdollisuus yöpyä kotona.

Vanha maatiaiskarja nykyään
Maatalous alkoi muuttua tehokkaammaksi 1800-luvun loppua kohti tultaessa. Kun heinää ja rehukasveja alettiin viljellä pelloissa, karjan talviruokinta ei enää ollut yhtä vaivalloista kuin ennen. Kun ennen oli ajateltu eläimistä saatavan talon tarpeiksi, nyt niitä alettiin pitää siksi, että niistä saatiin myytäviä tuotteita. Siksi kiinnostuttiin eläinten tuottavuudesta. Lehmän piti tuottaa paljon maitoa, sian lihaa ja lampaan villaa. Kun maatalouskoneet tulivat painavammiksi, hitaat härät eivät enää kelvanneet niitä vetämään. Hevonen oli edelleen työeläin. Sen voitti kuitenkin pian traktori.

Vanhaa suomalaista lehmärotua sanotaan suomenkarjaksi. Suomenkarjaa on jäljellä noin 14000 lehmää. Toisin sanoen kaikista Suomen lehmistä alle kaksi prosenttia on suomenkarjaa. Suomenkarjan ominaisuuksia alettiin jalostuksen avulla kehittää 1890-luvulla. Maatiaiskarjasta kehitettiin kolme alarotua. Länsisuomenkarja oli ruskeaa. Suurin osa nykyisestä suomenkarjasta on länsisuomalaista. Itä-Suomessa karja oli vanhastaan pientä, kirjavaa ja sarvellista. Jalostuksen tuloksena itäsuomalaisista lehmistä tuli sarvettomia eli nupoja ja yleensä punaruskeita. Näitä on jäljellä nykyisin noin 25 puhdasrotuista yksilöä. Pohjoissuomalainen lehmä oli valkoinen, nupo ja mustakorvainen. Niitä on jäljellä enää noin 50 lehmää.

Suomenhevosia on maassamme noin 15000. Alle puolet maamme hevosista on suomenhevosia. Suomenhevosesta on jalostettu työ-, ravi-, ratsu- ja pienhevonen. Suomessa on liki 120000 lammasta, joista 95 prosenttia on suomenlampaita. Suomenlampaita on korkean sikiävyytensä ansiosta viety ulkomaillekin. Valkoinen lammastyyppi ei ole vaarassa hävitä, mutta ruskea, musta ja harmaa lammas ovat käyneet harvinaisiksi. Vuohia ei ole paljon maassamme, nykyisin Suomessa on arviolta 2500 kuttua. Niiden pääasiallinen tuote on kutunjuusto. Vanha suomalainen maatiaissika on hävinnyt täysin. Se oli tiettävästi korkeajalkainen ja pitkäharjaksinen.

SEURAAVA LUKU