Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Idän ja lännen maa – kertausta ja täydennystä

IDÄN JA LÄNNEN MAA

Sisältö
Taustaa
Suomi Euroopassa – Eurooppa Suomessa
Esineet kertovat
Perinteinen maanviljelys
Perinteinen karjatalous
Luontosidonnaisen maailmankuvan piirteitä
Muutoksia Varsinais-Suomen maataloudessa 1800-luvulla
Museografisia ja museokriittisiä huomioita

LUONTOSIDONNAISEN MAAILMANKUVAN PIIRTEITÄ
Outi Fingerroos

Esi-isien maailmakuva
Mikä yhdisti kaskeapa, metsästäjää, kalastapa ja maata viljelevää talonpoikaa? He kaikki harjoittivat vuosisatojen ajan omavaraistaloutta perinnäisten mallien pohjalta. Nuori "jousi-ikäinen" metsästäjä viritti ensimmäisen omatekoisen ansan riistapolulle isänsä opastuksella, ja kaikki perheenjäsenet osallistuivat raskaaseen kaskeamistyöhön - muuten ei olisi selvitty. Jopa paikalleen asettunut talonpoika tuotti pääosan tarvitsemistaan hyödykkeistä itse; hän kylvi, veisti, punoi ja leikkasi.

Luonto oli tällaisten ihmisten lähin kumppani, taistelupari ja innoituksen lähde. Sen vuotuisista sykleistä saivat aiheensa niin uudelleen toistuvat sadonkorjuu- ja riistajuhlat kuin koko maailmankuvan keskeiset ainekset, kosmoksen järjestyksen elementit. Kun ruokaa piti saada, sen antajaa piti myös vastavuoroisesti kiittää. Ja jos ei kiittänyt, ei enää saanut luonnon antimia. Ei olekaan ihme, että kookas ja mahtava karhu sai osakseen komeimmat peijaisjuhlat kaikista riistaelämistä. Etelämpänä karhun kunniakkaan viitan sai kannettavakseen kookas hirvi.

Kansanomaiseen uskomusmaailmaan uudella tavalla tunkeutunut tulokas Jeesus sai taistella pitkään asemastaan Mikael Agricolan luettelemien metsän, veden ja maan jumalien ja haltioiden kanssa. Vuosisataisen perinteen murtaminen ei ollut helppoa, sillä se oli luontoon sidoksissa olevan ihmisen koko maailmankuva. Esimerkiksi pitkä-perjantai ja lankalauantai pysyivät kansan uskomuksissa sitkeästi huonomaineisina pahoiksi miellettyjen voimien liikkuma-aikana "Kitis kiira mehtään, tulta, savua selekään!" huudettiin pahansuovalle kiiras-olennolle. Ovenkamanaan vedettiin varotoimena sentään kristillinen risti.

Maria-kultti puolestaan on oiva esimerkki kansan kyvystä soveltaa kirkon opetuksia. Paljon menettänyt nainen ja äiti samaistettiin helpolla arkisen elämän esikuvaksi.

Yhteisö ja sen rajat
Kaskeajaa, metsästäjää, kalastajaa ja maata viljelevää talonpoikaa yhdisti omavaraistalouden ja läheisen luonto-suhteen lisäksi myös kolmas keskeinen elementti, yhteisöllisyys. Perisuomalainen ei ollut joro ja syrjäänvetäytyvä erakko, sillä perhe, suku ja (kylä)yhteisö ympäröivät jokaista yksilöä pakottavine sanktioineen. Ajatus yksilöstä ilman perhettä tai sukua syntyikin vasta vähitellen, liberalismin värittämän kansallisromantiikan ja 1800-luvun puolen-välin jälkeisen teollistumiskauden myötä. Sitä ennen työnjako ajoi ohi yksilön, sillä yhteisöllisyys oli selviämisen ehdoton perusedellytys. Jokaisella perheyhtymän jäsenellä oli oma tärkeä tehtävä, ja arvohierarkia määräsi, ketä oli kunnioitettava. Yhteisön asioita puitiin kollektiivisesti kylänvanhimpien johdolla jo kauan ennen virallista kunnallis-hallintoa tai valtiopäiväjärjestelmää.

Oman yhteisön rajojen ja koskemattomuuden eteen oltiin valmiita tekemään paljonkin, sillä kukaan ei olisi kyennyt valvomaan oikeuksiaan erä- ja viljelyalueisiin yksin. Pedot ja luonnonkierto taas vaativat oman ennalta arvaamattoman veronsa. Ei olekaan ihme, että sudet eli Yrjön koirat pyrittiin karkottamaan jo etukäteen huhtikuisen Yrjönpäivän huutoöinä, karjan yleisenä ulospäästöpäivänä. Viljan kasvua edistettiin ja suojeltiin vastaavalla tavalla polttamalla mm. helavalkeita, juomalla ukon vakka tai kiertämällä helatorstaita edeltävän kantaiviikon (lat. cantare ´laulaa´) toukorukouspäivinä peltoja virsin ja rukouksin. Kuuluisin kaikista tavoista lienee laskiaismäkeen liittyvä tulevan vuoden toivomus: "Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja ja lautasen kokoisia nauriita”.

Tietäjien ja samaanien - sittemmin myös kristillisten pappienkin - tehtäviin kuului selittää fyysiset rajat ylittävä uhkaava yliluonnollinen, esimerkiksi hallan varotoimista huolimatta aiheuttamat vahingot, pelottavat sairaudet ja kuolema. Yliluonnollisen ymmärtämiseen tosin pyrittiin ilman erikoisosaajiakin.

Esimerkiksi juhannus oli sääennusteiden ja -taikojen sekä nuorison rakkausenteiden aikaa. Mikkelinpäivän (29.9) ja marraskuun alun välisenä jakoaikana eli kekrinä oltiin taas poikkeuksellisen lähellä kuolleiden esi-isien sieluja, pyhäinmiehiä. Kekri oli muutenkin kansanomaista maailmankuvaa hyvin kuvaava taitekohta, sillä se oli juhlittu satovuoden päätöspäivä, mutta samalla vaarallinen uuden vuoden taite. Jakoaika olikin vuodenaikojen kiertoon sidotun maailmankuvan keskeinen rajaaja, se teki siitä sopivan ajan kuolemaa ja naimisiinmenoa koskevien enteiden ja taikojen teolle.

Yhteisön sisäinen ja ulkoinen koheesio oli siis luontoon sidoksissa olleiden yhteisöjen järjestyksen perustana; järjestys syntyi yhteisön ja luonnon välisen tasapainoasetelman kautta. Esi-isiltä peritty maailmankatsomus jousti tarpeen tullen, se oli tässä ja nyt, läsnä koko ajan. Esi-isät eivät edes tunteneet erillisiä kategorioita nimeltä uskonto, työaika tai suljettu ydinperhe - eivät ennen kristinuskon opillista aikakautta tai 1800-luvun teollistumisen mukanaan tuomaa modernisaatiota.

Agraari elämänmuoto muutoksessa
Maanviljelyn vakiintuminen sitoi talonpojat ensimmäisen kerran maahan ja paikkaan, ensin kaskiraivioille, sittemmin pysyviin peltoihin. Tällainen maatalouden harjoittamistapa kulki vuosisataisena perintönä isältä pojalle, ja viljelymenetelmien kehitys oli melkein paikallaan pysyvää. Erityisesti tekninen kehitys oli hidasta, johon osasyynä oli maatalousväestön alhainen tulotaso.

Peltoviljelijöiden maailmankuva rakentui keskeisesti rajatun maa-alueen ja kyläyhteisön omistaman alueen sisäpuolelle. Omien rajojen turvaamiseksi viljelijän oli organisoitava näkyvä puolustus ja suoja sekä järjestävä uskomuksellinen rakennelma. Vuodenkiertoa seuraava kalendaariperinne olikin perintönä kulkevaa tietoutta luonnonkierrosta ja yliluonnollisen maailman liikkeistä. Se oli osa kosmoksen rakennetta, joka kietoi yksittäiset luonnon tapahtumat koko maailmankaikkeuden sykkeeseen: tähtien liikkeisiin, yön ja päivän väliseen salaperäiseen eroon ja yhä uudelleen toistuvaan luomisnäytelmään.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui kuiteinkin kuitenkin suuri - tosin asteittainen - murros 1800-1900-lukujen aikana. Muutos kulki käsi kädessä arvomaailman murroksen kanssa. Suomi teollistui 1860-luvulta lähtien muun Euroopan vanavedessä, ja yhteiskunnan mukana uudistuvan talonpojan viiteryhmä muuttui toisenlaiseksi. Varsinkin eteläisen peltoviljelyn ydinalueella kokeiltiin uusia viljelymenetelmiä ja teknisiä välineitä, minkä seurauksena talonpojista tuli tuottaja eli ammatinharjoittaja tehtailijoiden ja ruukinpatruunoiden rinnalle. Etelän suurtiloilla olikin muun maan pienviljelijöitä enemmän muutosalttiutta, talonpoikaista varallisuutta ja henkistä kykyä oppia uutta. Syntyi etujaan ajava ja työväenliikkeeseen verrattavissa oleva alkiolainen talonpoikaisliike, joka ei tyytynyt vain vastaanottamaan passiivisesti ylhäältäpäin toteutettua "yläluokkaista" valistuspyrkimystä.

Muutos loi maaseudulle uudenlaisen elämäntavan. Metsän myynnin ja maatalouselinkeinon rationalisoinnin kautta saatu ylimääräinen talonpoikaisvarallisuus käytettiin uusien kulutushyödykkeiden hankkimiseen, ja malleja haettiin jopa urbaanista elämänmuodosta. Vanhan maailmankuvan rakenteet kokivatkin lopullisen inflaation, sillä saatavilla oleva tieto avarsi maailmankuvaa Ja hajotti vuosisatoja hallinneen luontoon sidoksissa olleen uskomusmaailman. Uudenlaisen vuotuisjuhlaperinteen ennusmerkit olivat näkyvillä jo 1800 luvulla, sillä suurmiehet saivat kalenteriin merkkipäiviä, vappu tuli työväenaatteen juhlapäiväksi, ja äitienpäivä oli osoitus perhekeskeisen elämäntavan noususta.

Vanhojen kalenterijuhlien unohduksiin vaipuminen kertookin paljon agraarin elämäntavan muutoksesta. Ennen niin merkityksekkäät viljelyvuoden merkkipäivät kevään Yrjönpäivästä syksyiseen Pärttyliin, Mikkeliin ja Marttiin ovat kokeneet viimeisen sadan vuoden aikana vakavan inflaation. Uudenaikaista auraa käyttävä vuoroviljelijä hedelmöittääkin peltojaan ennemmin lehmän lannan ja keinolannoitteiden avulla kuin keväisin hedelmällisyysriitein; talonpojan tasapainoisesta luontosuhteesta on tullut yleisen hyötyajattelun airut.

LÄHTEET
Harva, Uuno 1948: Suomalainen muinaisusko. Porvoo: WSOY.
Karjalainen, Sirpa & Korhonen, Teppo & Lehtonen, J.U.E. 1989: Uusi ajantieto. Helsinki: WSOY.
Sarmela, Matti 1994: Suomen perinneatlas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 587. Helsinki: SKS.
Vilkuna, Kustaa 1991: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Helsinki: Otava.

SEURAAVA LUKU