Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Idän ja lännen maa – kertausta ja täydennystä

IDÄN JA LÄNNEN MAA

Sisältö
Taustaa
Suomi Euroopassa – Eurooppa Suomessa
Esineet kertovat
Perinteinen maanviljelys
Perinteinen karjatalous
Luontosidonnaisen maailmankuvan piirteitä
Muutoksia Varsinais-Suomen maataloudessa 1800-luvulla
Museografisia ja museokriittisiä huomioita

MUSEOGRAFISIA JA MUSEOKRIITTISIÄ HUOMIOITA
Hanneleena Savolainen

Lähtökohtia
Kesäkuussa 2003 avattiin Vanhalinnan museoon Lietoon uusi kansatieteellinen näyttely Idän ja lännen maa - perinteinen maatalous Suomessa. Näyttely esittelee vanhaa maanviljelykulttuuria Suomessa. Näyttely valottaa myös Suomen vanhoja kulttuurisia yhteyksiä muuhun Eurooppaan, jotka tulevat esiin kulttuurilainoina niin agraariteknologian kuin kansanperinteenkin alueilla.

Vanhalinnan museon näyttelyitä on jo vuosia käytetty kulttuurin tutkimuksen opiskelijoiden käytännön harjoittelupaikkana, jossa he ovat tutustuneet opinnoilleen merkityksellisiin kansatieteellisiin ja esihistoriallisiin esinemuotoihin. Kansatieteen uusi näyttely seuraa Vanhalinnan navetasta purettua kansatieteellistä opetusnäyttelyä, jonka ansio oli runsas esinetyyppien esilläolo. Näyttelytila oli kylmä, joten esineille se ei ollut hyväksi. Uusi näyttelytila on navetan vierellä vanhassa, puisessa makasiinirakennuksessa. Rakennus oli jo päässyt kohtalaisen huonoon kuntoon, mutta se kunnostettiin moderniksi, kaksikerroksiseksi näyttelytilaksi, joka on lämmitetty talvella.

Koska uusi näyttelyrakennus on huomattavasti entistä pienempi, oli näyttelyä suunniteltaessa karsittava esinerunsautta ja valittava jokin teema lukuisista mahdollisista kansankulttuurin osa-alueista. Kansatieteen oppiaineen näyttelytyöryhmä päätyi siihen, että näyttelyssä esiteltäisiin Suomen kulttuurialueita: lännen vanhaa peltokulttuuria, idän kaskitaloutta ja Pohjois-Suomen jokivarsiniittyjen karjatalouspainotteista maanviljelykulttuuria. Erityinen huomio haluttiin antaa Suomen kulttuurisille yhteyksille muuhun Eurooppaan, etenkin siitä syystä, että Suomessa kohtaavat Euroopan itäinen ja läntinen kulttuuripiiri.

Kansatieteilijä Leena Tiilikainen laati suunnitelmien ja toiveitten pohjalta näyttelykäsikirjoituksen. Allekirjoittanut astui remmiin siinä vaiheessa, kun näyttelyä alettiin varsinaisesti toteuttaa: tekstejä ja kuvasuunnitelmaa editoida ja esineitä valita. Näyttelyn visuaalisesta yleisilmeestä vastasi intendentti Aino Nissinaho, joka myös kantoi näyttelystä yleisvastuun. Kaikkiaan näyttelyn pystyttämiseen otti osaa toistakymmentä henkilöä, näiden joukossa useita museologian ja kansatieteen harjoittelijoita.

Itää ja länttä kyntäen ja kylväen
Uuden näyttelyn piti entistä paremmin palvella myös muita museon käyttäjiä kuin opiskelijoita, koska museoon tulee aiempaa enemmän turisteja ja uuden tilausravintolan käyttäjäkuntaa. Ehkäpä juuri tästä syystä vain opiskelijoita hyvin palvellut typologinen näyttely kävi vanhanaikaiseksi.

Uusi näyttely rakentuu vanhan maatalouden vuoden mukaisesti, joka alkoi kasvukauden alussa keväällä ja loppui kasvukauden myötä myöhäissyksyn sadonkorjuujuhlaan. Näyttelyn symboliesine on riimusauva; puinen, sauvan muotoinen kalenteri, josta talonpojat seurasivat vuoden kutkua ja vuotuisten juhlapäivien aikoja. Vanha agraari aikakäsityshän oli syklinen, kehämäinen: vuodet seurasivat toinen toistaan ja samoin vanha kalenterisauva kelpasi vuodesta toiseen ajanlaskun välineeksi. Sauvan sijoittelu tukee sen merkitysarvoa. Koko näyttelykierto kaartuu sauvan ympärille: sen viereltä lähdetään näyttelyyn ja sen toiselta puolelta tullaan lopulta ulos.

Länsi-Suomen peltoviljelyalue on Suomen kulttuurialueista ensinnä esitettävänä. Tässä liikutaan myös varhaisimmassa aikatasossa. Näyttelytekstit kertovat idän ja lännen kulttuuripiirien muodostumisesta keskiajalla, esihistoriallisesta viljelystä, härkäkulttuurista ja sarkajaosta. Koska vuotuiskierrossa ollaan nyt keväässä, näytteillä on kääntösiivettömiä auroja sekä puisia äkeitä, härän ikeitä ja hevosen länget. Maatalouden muutoksesta kertovat sekä tehdastekoinen rauta-aura, jonka kädensijoihin isäntä on juuri tarttunut, että hanhenjalkaäes.

Itä-Suomi esitellään kaskikulttuurin kautta. Suurta, kaskitulta esittävää kuvaseinää vasten on näytteillä hankoaura, risukarhi ja tuohilötöt eli kaskeamisessa käytetyt jalkineet. Vanhat risukarhit saatettiin polttaa kasken mukana, siksi niitä ei juurikaan ole säilynyt museoissa. Näyttelyn risukarhi onkin Vanhalinnan kirvesmiehen Jukka Pänkäläisen metsähallituksen kaskikokeilusta saatujen ohjeitten mukaan tekemä. Samoissa kokeiluissa olivat käytössä myös näyttelyn lötöt.

Pohjois-Suomi esitellään heinäntekoaikaan. Suuri kuvataulu, joka esittää erästä jokivarsiniittyä Pohjois-Suomessa, on taustana heinähaasialle ja viikatepojalle. Seinällä ovat nähtävissä myös muut viikatetyypit.

Toiseen kerrokseen nousevissa portaissa on seinällä taulu, jonka taustakuvassa viljapelto on jo tuleentunut, sadepilvet ovat juuri väistymässä pois ja sateenkaari levittäytyy taivaan halki. Taulussa toistuvat Topeliuksen Maamme-kirjan sanat: ”Kaikki tämä, mitä näet ja vielä paljon sen lisäksi on Suomenmaata”. Taustakuvaan on upotettu pienempiä maisemakuvia vuosisadan alkupuolelta eri puolilta maata.

Viljakorjuusta vuodenvaihteeseen
Toisessa kerroksessa on kesä jo kääntynyt loppuaan kohti. Viljaa korjataan ja asetetaan kuhilaille. Näyttelyssä käytetty kuhilasruis on aitoa maatiaiskantaa. Kohtaukseen liittyvät emäntänukke, jolla on itäsuomalainen sirppi kädessään sekä taustana suuri kuvataulu, jossa talkoolaiset leikkaavat ruista ja sitovat lyhteitä.

Tämän jälkeen ruis viedään riiheen. Näyttelytilaa rytmittää hirsikonstruktio, joka esittää riihen interiööriä. Riihen lattialla on pohdin ja seinää vasten erityyppisiä varstoja. Uudempaa viljankäsittelyä edustaa riihtä vastapäätä sijoitettu viskuri.

Hirsikonstruktio jatkuu pellavasaunana, jossa nuori nainen lihtaa pellavaa. Lauteella on pellavasormauksia melkoinen pino, samoin on tuotu talkooväelle pannukakkua ja kahvia. Kaikki pellavankäsittelyprosessin laitteet on esitetty: loukku, lihta, häkilä ja pellavaharja. Rohka ja pellavaliko ovat nähtävissä viereisessä kuvataulussa.

Viljan jatkokäsittelyä kuvastavat käsikivet, jotka sijoittuvat näyttelytilan keskivaiheille. Kiville on ripotettu käsikivillä - luonnollisestikaan ei näillä museokappaleilla - jauhettua luomuruisjauhoa. Viimeisenä on pöydän ääreen istahtanut kekripukki. Tuo karvainen otus, jonka nokka oli terävä kuin keritsimet ja korvat suuret kuin puulusikat, pelotteli lapsia ja kerjäsi isänniltä ryyppyjä satovuoden päättyessä vietetyn kekrin aikaan. Viimeiseksi tämä tapa oli säilynyt Savossa ja se liittyi pyhäinpäivän viettoon. Pöydällä on kunniapaikalla suuri ruisleipä, joka oli tapana leipoa uusista jauhoista, vaan ei syödä ennen kuin seuraavan kevään kylvötöihin ryhdyttäessä.

Erillään näyttelyn kerronnasta on vielä epilogi. Maitotalousesineet: maitohinkit, maitokärryt ja separaattori sekä kalenterit kertovat viime vuosisadan loppupuolen suurista muutoksista maataloudessa. Vanha syklinen aikakäsitys ja sen mukana riimusauva ei enää toiminut, kalenteri oli uuden lineaarisen ajantajun ja tehokkuusajattelun airut. Uusia ajatuksia olivat peltoalan käyttäminen karjanrehun, lähinnä heinän, viljelyyn ja maidon ja voin tuottaminen kasvaville urbaaneille markkinoille.

Museografisia tietoja
Näyttelytilan lattia on maalattu rauhallisella vihertävän harmaalla ja seinät ja katto murretulla valkoisella. Valaistus on toteutettu vaijerivalojärjestelmällä, joka on vanhanaikaisiin spottilamppukiskoihin verrattuna huomattavasti kevyemmän näköinen.

Kuvataulut on valmistettu digitaalisesti. Kuvatauluun halutut kuvat skannattiin ja ne liitettiin kuvankäsittelyohjelmassa sopivaksi kompositioksi, sävytyksineen ja leikkauksineen. Niistä tulostettiin suuri värinegatiivi, joka sitten kehitettiin erityislaitteilla erittäin suureksi, jopa kaksimetriseksi, valokuvaksi. Näyttelyn tekstit taitoin itse taitto-ohjelmalla. Ne valokopioitiin AI-kokoon kuultotarralle, joka liimattiin ruiskumaalattuihin tekstitauluihin. Tekniikka on kohtalaisen siisti ja tekstejä on helppoa ja halpaa muuttaa tarpeen vaatiessa myöhemminkin. Laminoidut lisätekstit kiinnitettiin Iderrelukkojärjestelmällä tekstitauluihin lisälukukansioiksi.

Näyttelyn vitriinit suunnittelin Aino Nissinahon ideoiden perusteella itse. Vaikka tilapäisissä näyttelyissä joskus käytetäänkin akryylivitriinejä, kukaan ammatti-ihminen ei suositellut niitä, koska akryyli kuluu sameaksi jopa säännöllisen pölyjenpyyhkimisen seurauksena.

Tulevia ongelmia saattaa tuottaa ilmankosteuden pitäminen talvella sellaisella tasolla, että sekä tekstit, kuvat että puuesineet voivat hyvin.

Agraarin kulttuurin haltuunotto
Kun museonäyttelyä tarkastellaan museologisesti, pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten museo ottaa haltuun todellisuutta (appropriation of reality1). Koko musealisoiva valintaprosessi on tutkimuksen kohteena. Se, mikä jätetään näyttämättä sisältää yhtä paljon merkitystä kuin se, mitä näytetään. Aina näyttämättä jättäminen ei kuitenkaan näyttelyn rakennusvaiheessa sisällä kulttuurisesta tai ideologisesta viitekehyksestä johtuvaa valintaa. Pelkällä sattumallakin on sormensa pelissä, vaikka ammattilaiset ovat asialla.

Oleellinen valintavaihe käynnistyy jo keruussa. Niinpä näyttelyanalyyttiset kysymykset kohdistuvat perimmiltään kunkin museon keruupolitiikkaan. Museo voi lainata jonkin verran esineistöä, mutta lainaesineisiin ei koko näyttelyä voi perustaa. Tässä kansatieteen näyttelyssä lainaa ovat lähes kaikki vaatteet sekä kaksi suurempaa esinettä. Muuten esineet ovat museon omia. Joitain esineitä myös tehtiin näyttelyä varten. Risukarhi on näistä huomiota herättävin. Kävijät vierastavat tuoreen ja uuden näköistä esinettä. Oletetaan, että museossa kaiken pitäisi olla kuluneen näköistä. Kuitenkin oikea risukarhi oli hetken aikaa tuoreen näköinen, ennen kuin sillä mentiin kaskea karhimaan.

Sattuma voi vaikuttaa näyttelyn lopulliseen sisältöön. Tässä näyttelyssä jäi alkuperäisestä suunnitelmasta pois useita osioita siksi, ettei niitä pystytty toteuttamaan käytännön syistä: ajateltuja asiantuntijoita ei voinutkaan pyytää ilmaiseksi kirjoittamaan artikkeleita, rekvisiittaa ei saatukaan lainaksi, vaikka oli alustavasti sovittu ja jotkin museon nuket olivat paremmassa kunnossa kuin toiset ja niille löydettiin sopivat vaatteet.

Kuvankäsittelyn mahdollisuudet ja sudenkuopat
Valokuvamateriaalin käsittely oli oma lukunsa, mitä tulee liittämiseen ja poisjättämiseen. Kuvamme olivat pääosin Museoviraston kansatieteen kuva-arkistosta. Joitain kuvia oli myös Turun maakuntamuseon, Liedon kunnankirjaston ja Geologian tutkimuskeskuksen arkistoista ja yksityisiltä ja yhdistyksiltä sekä ulkomaisten yhteistyömuseoidemme kuva-arkistoista. Kuvia käsiteltiin digitaalisesti.

Digitaalisessa käsittelyssä kuville voidaan tehdä lähes mitä hyvänsä. Vanha käsitys kuvan valehtelemattomuudesta on entistä paikkaansa pitämättömämpi. Kuviin voidaan liittää osia toisista kuvista, taustoja voidaan hävittää ja luoda täysin aidon näköinen uusi tausta. Kun kuitenkin pyritään "aitoon" historialliseen tietoon kuvien välityksellä2, on oltava tarkkana siitä, ettei kuvia käsitellä liikaa.

Näyttelyn kuvia on sävytetty siten, että joitain yksityiskohtia korostuu. Mustavalkoisten kuvien sävytys eri sinisillä ja ruskeilla tai oransseilla antoi näyttelyn yleisilmeeseen väriä ja jännitteitä. Sen sijaan huomasimme, että museoalan ammattilaisten käsitykset siitä, mitä kuville saa tehdä poikkesivat suuresti yleisistä graafisen suunnittelun trendeistä.

Meidän kanssamme työskenteli graafisen suunnittelun opiskelija Jessica Larsen-Hossain EVTEK-Muotoiluinstituutista Vantaalta. Hän joutui useaan otteeseen kysymään meiltä, millaisia rajauksia hyväksymme, koska graafisessa suunnittelussa rajaukset tehdään lähinnä esteettisin perustein ja meidän kannaltamme taas koko kuvan sisältö oli merkityksellinen.

Kirjallinen valikoituminen
Jos kuvat heijastavat kuvaajansa silmää ja katseen suuntaa, samoin on myös kansatieteellisen tekstin laita. Tämä tuli ilmeiseksi näyttelyn tekstejä toimittaessani. Näyttelyä varten ei ollut tehty erillistä perustutkimusta, vaan kaikki tietämys haettiin aiemmin julkaistusta kansatieteellisestä ja maataloushistoriallisesta tutkimus- ja populaarikirjallisuudesta.

Kansatieteen ollessa kyseessä on vaikea sanoa, kumpaa - populaaria vai tieteellistä - kirjoitusta edustavat sellaiset Kustaa Vilkunan suuret teokset kuin Työ ja ilonpito tai Isien työ. Huomattavaa kuitenkin oli, että kansatieteellinen diskurssi noudattaa omaa tyyliänsä. Useammin kuin kerran törmäsin sellaisiin ilmauksiin kuin jo vanhastaan ja paikoin oli tapana tai N:stä on myös maininta. Tällaiset ilmaukset osoittavat epämääräisyytensä vasta silloin, kun lukijalla on erityinen kysymys: miten kerron tästä detaljista yleispätevästi ja luotettavasti 2000-luvun museokävijälle. Näyttelyn teksti olisi huomattavasti helpompi luoda näyttelyä varten tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tämä johtuu siitä, että vain silloin teksti vastaisi täydellisesti näyttelyn ongelmanasettelua. Vanhoissa tieteellisissä teksteissä on vanhojen kysymysten painolasti. On siis huomattavaa, että aivan samoin kuin kuva on todellisuudesta muodostettu rajattu esitys, myöskään kansatieteellinen teksti ei edusta "todellista" sellaisenaan vaan on jonkin katsantotavan tai erityiskysymyksen aikaansaama tuotos.

Näyttelyteksti on erillinen tekstin alalaji. Sen kirjoittamiseen liittyy oleellisesti tiivistämisen ongelma. Näyttelytekstit ovat lyhyitä ja niiden rakenne on yksinkertainen. Sellaisessa yhteydessä on hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, esittää monia tutkimuksellisia näkökulmia tai viestiä tutkimustuloksen epävarmuustekijöitä. Teksti väistämättä "laukoo totuuksia", vaikka kirjoittaja saattaakin tietää, että kyseinen ilmiö ei ole itsestään selvä ja tyhjentävästi esitetty.3

Kansatieteelliseltä tekstiltä voidaan lisäksi virheellisesti edellyttää sen edustavan kansaa. Kansa ei kuitenkaan tuota tieteellistä tekstiä. Folkloren puuttumista museoista on useaan otteeseen kritisoitu4. En ole varma, edustaisiko folkloristiikan tuottama tieteellinen diskurssi kansaa sen enempää, mutta annettu kokonaiskuva ehkä olisi laajempi.

Näyttelyssä oli tarkoitus jokaiseen uuteen näytökseen lisätä elävöittävä teksti, joka olisi joko sananlasku tai sanonta. Näitä ei ollut kuitenkaan helppo löytää. Tehtävä olisi vaatinut pitkää arkistotyöskentelyä. Jos kansan läsnäolo sementoidaan yhteen lausahdukseen, voi silti edelleen kyseenalaistaa kansan äänen todellisen kuulumisen museonäyttelyssä.

Lopulta kaikkiin näyttelyn kohtauksiin tuli elävöittävä teksti, mutta sen alkuperä oli useimmiten kirjallinen, tekstit edustivat Aleksis Kiveä, Olaus Magnus Gothusta, Sakari Topeliusta, Samuli Paulaharjua ja Kustaa Vilkunaa. Yksi teksteistä oli Kantelettaresta. Näin tekstit ovat edustajia siitä suomalaisesta kirjallisesta kaanonista, jonka olemme oppineet kuvastavan Suomen kansaa ja sen elämää. Tämän valinnan näyttelyn kävijä saa tulkita joko intentionaaliseksi tai tahattomaksi. Parhaiten tämä tulee esiin maisemakuvataulusta, jonka teksti on Topeliuksen Maamme-kirjasta. Kuvataulu esittää Suomen eri alueiden "tyypillisiä" maisemia: Varsinais-Suomen taajamaa ja umpipihaa, Itä-Suomen vaara-asutusta ja Pohjois-Suomen puutonta kyläkenttää sekä lapintaloa. Maamme-kirjan teksti voi tuoda kävijän mieleen oman kouluajan ja nostaa muistoista yleisen suomalaisen nostalgian. Mutta yhtäläisesti kuvataulun kokonaisuuden voi lukea siten, että on Topeliuksen kynän aikaansaannosta, että Suomi yleensäkin alettiin nähdä alueellisten tyypillisyyksien kautta.

Nykyisellään Idän ja lännen maa -näyttely pyrkii palvelemaan kirjavaa kävijäkuntaa alan opiskelijoista ja harrastajista satunnaisiin turisteihin. On selvää, että tällaisen näyttelyn pitää pystyä antamaan tilaa jokaisen ryhmän omalle luennalle.5 Luennan pitää voida olla myös näyttelyn rakentajien alkuperäisistä ajatuksista poikkeava. Näyttely on ennen kaikkea kulttuurinen viesti ja tässä yhteydessä neutraalius ja objektiivisuus ovat vain suhteellisia käsitteitä.

Tällä kertaa esitys koottiin kysymyksellä: mikä on yhteistä Suomelle ja koko Euroopalle. Tähän pyrittiin antamaan vastauksia esinetyyppien ja tapojen avulla. Ennen kansaa kuvattiin pääasiassa etsimällä suomalaisia erityisyyksiä ja silti taustamateriaali oli samaa: esinetyyppejä ja tapoja. Kun näyttely luotiin uudenlaisella kysymyksellä vanhaan kysymykseen vastaavan materiaalin pohjalta, emme ole voineet taaskaan "edustaa kansaa" puolueettomasti, sen ovat estäneet useat suodattumisvaiheet jo ennen varsinaista näyttelyn rakentamista. Näyttelyn tekijänä kuitenkin toivon, että kävijä saa elämyksiä ja tietoa. Ja vaikkei hän ehkä pysty näyttelyn jälkeen yhtään paremmin samaistumaan entisajan kansanelämään, näyttely on silti antanut parempia mahdollisuuksia nykyhetkeen orientoitumiseen.

Kulunut metafora "Museo on kansakunnan muisti" on ehkä todempi kuin luulisikaan. Ihmisen muistihan on selektiivinen ja ennen kaikkea nykytilaa selittävä.

VIITTEET
1. Stransky 1995,19; 28-32.
2. Vaikka "aitojen, historiallisten" kuvien synty saattaakin olla lavastuksen tulosta, vrt. Garnert 1993.
3. Tämä oli hyvä oppia kantapään kautta. Usein museologisessa arvioinnissa tulee kiusaus alkaa kritisoida tekstin tuottajia "yksisilmäisestä historianäkemyksestä", mutta kysymyksessä ei ehkä ole niinkään tuottajan yksisilmäisyys vaan pakon edessä tehdyt valinnat. Miten tuottajan olisi mahdollista kannustaa tekstien lukijaa kyseenalaistamaan ja esittämään jatkokysymyksiä, on mielenkiintoinen kysymys, joka pitäisi ratkaista.
4. Esim. Outi Lehtipuron alustus Suomen Museoliiton 75-vuotisjuhlaseminaarissa. 30.9.1998.
5. Eräänlainen ideaali olisi, että yhden ryhmän merkitykset pysyvät näkymättöminä niille kävijöille, jotka eivät ryhmään kuulu ja kaikki kävijät saisivat muodostettua mielekkään kokonaistarinan näyttelyssä. Hooper-Greenhill 1995, 9.

LÄHTEET
Garnert, Jan 1993: Rethinking Visual Representation. Notes on the Folklorist and Photographer Nils Keyland - Nordic Frontiers. Recent Issues in the Study of Modern Tradtional Culture in the Nordic Countries. (eds.) Pertti J. Anttonen and Reimund Kvideland. NIF, Turku, 63 - 88.
Hooper-Greenhill, Eilean 1995: Museums and Communication: an introductory essay – Museum. Media, Message, (ed.) Eilean Hooper-Greenhill. Routledge, London, 1-12.
Stransky, Zbynek 1995: Introduction to the Study of Museology for the Students of the International Summer School of Museology - ISSOM. Masaryk University, Brno.