Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Idän ja lännen maa – kertausta ja täydennystä

IDÄN JA LÄNNEN MAA

Sisältö
Taustaa
Suomi Euroopassa – Eurooppa Suomessa
Esineet kertovat
Perinteinen maanviljelys
Perinteinen karjatalous
Luontosidonnaisen maailmankuvan piirteitä
Muutoksia Varsinais-Suomen maataloudessa 1800-luvulla
Museografisia ja museokriittisiä huomioita

ESINEET KERTOVAT
Hanneleena Savolainen & Anna Niemi & Leena Tiilikainen

Esineet kertovat elämästä ja kulttuuriyhteyksistä
Suurin osa Liedon Vanhalinnan kansatieteen näyttelyn esineistöstä on museon omasta kansatieteellisestä kokoelmasta. Näyttelyn esillepano seuraa vuodenkiertoa ja esineet esitetään omassa käyttöyhteydessään. Jokaisella esineellä on ollut alkuperäinen käyttötarkoituksensa. Tämän näyttelyn esineillä se on ollut lähinnä viljelyyn liittyvä. Varsinaisen käyttötarkoituksensa lisäksi esineillä on voinut olla symbolista arvoa: niitä on voitu käyttää vaikkapa ilmaisemaan omistajansa taitavuutta, varallisuutta, uudistusmielisyyttä tai sosiaalista asemaa. Näin esine on voinut viestiä ympäröivälle yhteisölle enemmän, kuin mitä me nykyajan ihmiset ymmärrämme.

Esineitten estetiikasta
Maatöihin liittyvät esineet eivät useinkaan olleet koristeltuja. Monissa kansatieteellisissä näyttelyissä olemme tottuneet näkemään kauniita, koristeltuja tarve-esineitä, mm. rukinlapoja. Tällaisten esineitten koristelulla oli tarkoitus: niillä sulhanen esitteli kädentaitojaan morsiamelleen. Sen sijaan maatyövälineet olivat ensisijaisesti työtä, ei kädentaitojen näyttämistä varten. Kansatieteellisessä näyttelyssä kävijä voi tietenkin ihastella myös esineitä sinänsä, niiden vanhuutta ja kuluneisuutta sekä yksinkertaisuutta. Tähän näyttelyyn esineet on kuitenkin ensisijaisesti valittu siksi, että ne esittäisivät työtapoja sekä ilmentäisivät kulttuuriyhteyksiä, jotka tulevat ilmi esinemuotojen alkuperästä.

Esineet kulttuuriyhteyksien ilmentäjinä
Jokaista maanviljelyn työvaihetta varten oli omat laitteensa ja työkalunsa. Sama työvaihe saatettiin kuitenkin tehdä erityyppisillä välineillä eri puolilla maata. Useimmiten ei talonpoika itse kuitenkaan valinnut useasta työtavasta, vaan hän käytti isiltä perittyä tietämystä siitä, mikä oli paras tapa tehdä kukin työ. Perinteen kautta alueelliset kulttuurit pysyivät voimissaan.

Kansankulttuuri ei ole koskaan ollut muuttumatonta, vaan kaikki esineet ja työtavat on joskus omaksuttu jostain. Joitain omiakin keksintöjä on tehty ja vanhoja työvälineitä paranneltu uusia vaatimuksia vastaaviksi. Vaikka kyseessä ovatkin nykyajan näkökulmasta ikivanhat esineet, kansatieteessä puhutaan ulkoa omaksuttujen kulttuurin tuotteiden yhteydessä uutuuksista eli innovaatioista.

Uutuuksien todennäköisten tulosuuntien avulla voidaan hahmotella Suomen alueen vanhoja kulttuuriyhteyksiä. Tarkempi tutkimus osoittaa, että koko joukko uutuuksia on omaksuttu Ruotsista, joitain on saatu Baltiasta ja Karjalan kautta Venäjän alueelta. Jos ilmiöitten ja esinetyyppien alkuperää jäljitetään kauemmas ajassa ja tilassa, voidaan monien esineitten kohdalla huomata, että alkuperä on lopulta Välimeren piirissä, vanhan viljelykulttuurin alkulähteillä.

Tuonnempana esitellään joitain esineryhmiä. Niiden kautta saadaan käsitys siitä kansankulttuurin erityisestä ominaisuudesta, että kaikki ilmiöt ovat eriaikaisia ja eri suunnilta tulleita, ja lopulta yhdessä ne muodostavat mielenkiintoisen, täysin omaperäisen kokonaisuuden, jonka me tunnemme nimellä kansankulttuuri.

Mitä kansankulttuuri on?
Kulttuuri on järjestelmä. Se on viitekehys, jonka avulla jokin tietty ihmisryhmä ajattelee, näkee asiat sekä valitsee ja toimii ajatustensa pohjalta. Kulttuuri opitaan sukupolvelta toiselle. Sitä ilmentävät kulttuurin tuotteet: esimerkiksi työvälineet, rakennukset, vaatetus, ruoka, suullinen perinne, musiikki, tanssi, uskomukset, tavat. Kaikkiin näihin tuotteisiin kulttuurin jäsenet liittävät omat merkityksensä, he osaavat kokemuksensa perusteella 'lukea" kaikkea sitä, mitä heidän ympärillään on. Kulttuurissa onkin paljolti kyse viestinnästä ja neuvottelemisesta. Siksi se ei pysy hengissä yksin, vaan se tarvitsee yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Kansankulttuuri on enemmän kuin museoesineet. Vanhan määritelmän mukaan kansankulttuurissa on kyseessä kulttuuri pienellä k:lla, kun taas ns. korkeakulttuurissa on kyseessä kulttuuri suurella K:lla. Korkeakulttuuri oli yhteiskunnan yläluokan kulttuuria. Usein korkeakulttuurin tuotteista tunnetaan myös niiden tekijät: taidemaalarit, säveltäjät, arkkitehdit. Kun kansa - siis muut kuin yläluokka - on rakentanut, säveltänyt, sepittänyt runoja jne., tekijä on usein jäänyt meille tuntemattomaksi ja onpa kunnia luovasta työstä annettu jopa sellaiselle epämääräiselle oliolle kuin kansansielu.

Tietenkin kaiken sen, mitä edelleen kasankulttuurista kohtaamme, museoiden ja arkistojen välityksellä, on joku aikoinaan tehnyt ja luonut. Hän on ollut yhteisönsä jäsen ja nyt voimme ehkä enää yhdistää tuotoksen alkuyhteisöön, ei sen tarkemmin yksilöön. Museoesineet itse eivät kuitenkaan ole kulttuuria, vaan se kädenjälki, joka niistä meille välittyy aiemmilta sukupolvilta.

Toisenlainen aikakäsitys
Perinteisen yhteisön aikakäsitys oli toisenlainen kuin modernin, teollistuneen yhteiskunnan. Talonpoikaisyhteisössä aika oli syklistä: vuodenajat seurasivat toinen toistaan aina uudestaan, samoin satovuoden työt, kuten myös kirkolliset juhlat ja. ihmiselämän merkkipäivät. Tätä aikakäsitystä sanotaan sykliseksi, kehämäiseksi. Meidän aikakäsityksemme on lineaarinen: aika koetaan jatkumona, johon menneet ja tulevat sijoittuvat.

Riimusauva on vanha ajanlaskun apuväline, joka Suomessa noudatti Turun hiippakunnan pyhimyskalenterin mukaista vuotta. Erilaisia kalenterisauvoja on käytetty useimmissa Euroopan maissa. Niistä tunnetuin ja täydellisin on ollut pohjoismainen riimusauva. Riimukirjaimia sauvassa käytettiin vielä kristillisellä ajalla. Vielä 1700-luvun puolivälissä riimusauva oli yleisessä käytössä.

Riimusauva on ikuinen juliaaninen kalenteri. Juliaanisesta gregoriaaniseen ajanlaskuun siirryttiin Ruotsi-Suomessa vasta vuonna 1753. Riimusauvan merkit kulkevat kahdessa tai kolmessa rivissä. Keskimmäisen rivin muodostaa peräkkäin samanlaisena 52 kertaa toistuva seitsemän riimukirjaimen sarja. Nämä merkit tarkoittavat viikkoja ja viikonpäiviä.

Viikonpäivärivin yläpuolelle on leikattu erilaisia kuvioita kiinteiden juhlapäivien merkiksi. Alkuaan merkit muistuttivat pyhimysten tunnuksia. Ajankohtainen työkalenteri kuitenkin vaikutti merkkeihin siten, että monet alkoivat muistuttaa työvälineitä. Esimerkiksi Pyhän Margaretan risti sai haravan ja Laurin halsteri peltoladan muodon. Joissain riimusauvoissa on pääsiäisen paikan määrittämiseen käytetty lukusarja kolmantena rivinä. Pääsiäistä ei voitu veistää kalenteriin, koska sen ajankohta vaihtuu vuosittain.

Merkeistä voidaan päätellä, että suomalaisia riimusauvoja on tehty saman mallin mukaan kuin ruotsalaisia. Joitain eroja kuitenkin on, esim. tiettyjen merkkipäivien ajoituksessa sekä viikonpäiviä merkitsevien riimukirjainten muodoissa. Näyttelyn riimusauva (TMM1740) on 1600-luvulta ja se lienee lähtöisin jostain rannikon ruotsinkielisestä pitäjästä. Näin voidaan päätellä siitä, että pyhäinmiestenpäivän (Allhelgona dag) kohdalla on A-kirjaimen muotoinen merkki ja Pyhän Klemetin, merimiesten suojeluspyhimyksen, päivän kohdalle on kaiverrettu kirkko.

SEURAAVA LUKU