Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Tadikko – tyylipiirteitä tunkiolla > Lannankäsittelyväline ja sukupuoli

Johdanto
Mihin tadikkoa tarvittiin?
Hahmo ja yksityiskohdat

Ikäkysymyksiä
Lannankäsittelyväline ja sukupuoli
Uskomusperinne ja symbolismi
Nimitykset
Lähteet

Lannankäsittelyväline ja sukupuoli

Vanhin kotieläin Pohjolassa lienee lammas. Se soveltui jo talousmuotoon, jossa oltiin vasta siirtymässä pyyntikulttuurista kohti paikallaan pysyvää elämänmuotoa, sillä lammas voitiin kuljettaa vaikka ahkiossa kesä- ja talvipaikkojen välillä kuten kolttien pitkään elänyt vuosikiertojärjestelmä todistaa. Lampaan lantaa käytettiin vanhimman viljakasvimme ohran lannoitukseen vielä eteläsuomalaisessa kaksivuoroviljelyssä. Nautakarjan lantaa annettiin rukiille ja lannasta väkevintä eli hevosenlantaa nuorimmalle kierron viljelyskasville, perunalle.

Lannan ajo ja levitys oli skandinaavisen muinaisrunoelman Eddan mukaan orjien tehtävä. Kun orjuus lakkautettiin Ruotsin valtakunnassa vuonna 1335 - Tanskassa ja Norjassa se tapahtui hiukan aikaisemmin - oli työnjako mietittävä uusiksi.

Erään tiedonannon mukaan sekasontanavetan tasasivat miehet luomalla lannan keskemmälle navettaa lehmien takapään noustua ”mäkeen”. Kun lantaa oli kertynyt niin paljon, ettei karjanhoitaja tahtonut enää mahtua läävän ovesta sisään, ajoi isäntä suojasäällä höystön hevosella pellolle. Navetta puhdistettiin lopullisesti vasta ulkoruokintakauden alettua. Karsinoiden tyhjennys oli runsaan lannan vuoksi raskasta monen miehen työtä, johon naisten ei pääsääntöisesti tarvinnut osallistua. Suurilla karjatiloilla, joilla oli puu- tai sementtipermantoinen navetta, saattoi olla erityinen navettamies tai sitten rengit ajoivat päivätyöläisten avustuksella lannan kuukausittain pellolle pattereihin keväällä levitettäväksi. Suurtiloilla saattoivat naiset auttaa miehiä luontityössä tai tasata työn heidän kanssaan. Koko lannanhoito oli toisinaan miesten toimena alusta loppuun mikäli naistyövoimaa oli talossa vähän. Kuorma piti saada nopeasti valmiiksi, ettei navetta jäähtynyt liiaksi. Tästä syystä lannanajoonkin saattoivat osallistua sekä miehet että naiset. Pienillä ja keskikokoisillakaan tiloilla ei ollut aina mahdollisuutta pitää kiinni sukupuolten välisestä perinnäisestä työnjaosta, vaan navettatoimet suoritti se, joka muilta askareiltaan ennätti. Keskikokoisilla ja pienillä tiloilla naiset joutuivat toisinaan tekemään kaiken navettatyön tyhjennystä myöten yksin, mutta tallia he eivät joutuneet - oikeastaan päässeet - koskaan luomaan.

Tadikon kuuluminen jo muinoin naisen käteen käy ilmi edellä mainitun kuningatar Åsan varustuksen ohella myös 1700-luvun lopulla kirjoitetusta kirkollisesta esityksestä, joka kuuluu seuraavasti:

En bonde med sin dräng i snö och skog fick tråka,
och pigan med sin grep sin matmors fähus mocka.

[Talonpoika renkeineen lumessa ja metsässä rämpi
ja piika tadikoineen emäntänsä navetassa mönki.]

Riimissä kiinnittää huomiota piian työvälineen nimitys grep 'tadikko' eli työkalu, jota tarvittiin ennen muuta navetassa, eikä pellolla naisen kädessä ollut hajotin. Runo osoittaa myös, että lannan luonti ja kuivikkeiden laitto navetassa karjan alle kuului naisten tehtäviin.

Orjien jälkeen lannan levityksestä ryhtyivät huolehtimaan pääosin naiset ja alaikäiset lapset, siis talouden vähäväkisimmät. Lannan ja naisten yhteys selittyy yhtäältä siitä, että sarvikarjan - jonka jätöksistä pääosa lannasta saatiin - hoito kuului juuri naisten tehtäviin miesten keskittyessä hevosiin. Lannan pellolle levityksen pysymistä naisten tehtävänä saattoi edistää sekin, että toisinaan hommassa oli käytettävä paljaita käsiä. Mikäli nimittäin sonta oli pahasti paakkuuntunut, ei hento ohran oras pystynyt sitä läpäisemään, joten kokkare oli murrettava käsin. Sanottiin, että rukiille sontapetin saattoi tehdä kuin makauksen juopolle, mutta ohralle se oli tehtävä kuin sairaalle. Toisaalta lannan käsittelyn väitettiin pitävä naisen kädet pehmeinä. Psykologiset selitykset olivat jo muinoin samaa luokka kuin nykyisin astianpesuaineiden kohdalla.

Kuva 20. Siro naisten tadikko Pirkkalasta. – Piirros A. Reinholm 1879. SKSKRA 184b.

Lannan käsilevitystä harrastettiin myös Suomenlahden eteläpuolella. Muuan matkakirjailija kertoo 1840-luvulla nähneensä Tartosta etelään matkatessaan virolaisnaisten kyykkineen pellolla haromassa sormin lantaa levälleen. Lättiläisnaiset olivat kertojan mukaan jo tuolloin jättäneet menetelmän. Kasvitarhassa tosin saatettiin turvautua vielä sormilevitykseen. Naisen kättä onkin pidetty Baltiassa vanhimpana lannan levitysvälineenä. Ohimennen voidaan todeta, että epäonnistumisesta nykyään yleisesti käytetty verbi mokata, tulee ruotsin sonnankäsittelyä tarkoittavasta termistä mocka ja merkitsee sananmukaisesti ‘lyödä kätensä paskaan’.

Koska lannan käsittely pellolla kuului statukseltaan talouden arvottomimmille, oli työkalukin sen mukaisesti vaatimaton. Varsinaisten tadikkojen ohella taloissa oli kaksihaaraisia levitys- eli hajotushankoja tai -tadikoita. Ne olivat tavallista tadikkoa pienempiä ja kevyempiä mutta myös heikompia. Hajotustadikon pienen koon selitykseksi on tarjottu myös sitä, että hieno sonta ei pysynyt miesten kookkaammassa tadikossa.

Hajotin tehtiin koivun haarasta. Siinä ei ollut lainkaan rautaa, ei edes kärjissä. Gösta Grotenfelt tarkoittaneekin rautakärkiä puhuessaan hajottimien yhteydessä pienistä puutteellisista hangoista ja kaksioksaisista kepeistä. Petterssonin mukaan levityshangossa ei tarvittu rautakärkiä, koska lanta oli tavallisesti löysää . Päinvastaisiakin tietoja löytyy. Viipurinläänin Pyhäjärveltä kerrotaan 1920-luvun lopulla käytetyn aiemmin kaksihaaraisia pieniä anninpuun kokoisia rautaisia levityshankoja (Kuva 19). Aineistoon sisältyy koko joukko tadikkoja, jotka eivät sovellu suuren kokonsa ja painavuutensa vuoksi ainakaan keskiverron naisihmisen työkaluiksi, ja toisaalta sellaisia, jotka pienuutensa ja siroutensa perusteella voidaan luontevasti hahmottaa naisten tai keskenkasvuisten lasten työkaluksi (Kuva 20). Toisinaan tadikkotyöskentelyn raskauden selitetään johtuneen puutyökalusta, jossa ei ollut jalalle polkupaikkaa. Sitä olisi tarvittu tietysti silloin, kun lanta otettiin navetan pohjalta, tarhasta tai pellolle varhain ajetusta kasasta. Lannan levitys pysyi naisten työnä vaikka työväline muuttui ajastaan metalliseksi nelipiikkiseksi, jossa oli jo polkaisuun soveltuva tasainen olka.

SEURAAVA LUKU