Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Tadikko – tyylipiirteitä tunkiolla > Nimitykset

Johdanto
Mihin tadikkoa tarvittiin?
Hahmo ja yksityiskohdat

Ikäkysymyksiä
Lannankäsittelyväline ja sukupuoli
Uskomusperinne ja symbolismi
Nimitykset
Lähteet

Nimitykset

Nimi käsittelykohteen mukaan: sonnikko ja tadikko
Lannankäsittelyvälineiden nimitykset voidaan jakaa muutamiin ryhmiin sen mukaan kuinka ne on muodostettu. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat käsittelykohteen mukaan , toiseen työkalun tehtävän ja kolmanteen ulkoiseen hahmoon perustuvat nimitykset. Nimitykset peilaavat myös lannakäsittelyvälineiden ajallista historiaa, joten Wörter und Sachen -metodia ei voida sivuuttaa.

Kielitieteen antama apu tadikon historiaan on merkittävä, mutta osin häilyvä. Sonta-nimitys ei välttämättä siirrä lannoitusmenetelmää yhteissuomalaista aikaa vanhemmaksi. Karjan ulosteille annettu nimi ei taanne sitä, että näitä jätöksiä olisi vasiten käytetty peltojen lannoitukseen. Viron kielessä tadikon nimitys on sönnik. Sitä vastaisi suomessa sonnikko, jota ei kuitenkaan tunneta. Sen vastineena on meillä sontahanko, josta tarkemmin alempana.

Sonta-sanaa nuorempi on kaakkoismurteiden germaanisperäinen tade. Se juontaa myös kantasuomalaiseen aikaan. Tällä perusteella U. T. Sirelius esitti, että lannan hyötykäyttö tunnettiin kantasuomalaisena aikana. Kustaa Vilkuna veti aikarajaa vieläkin lähemmäksi kirjoittaessaan, että heinähankoa pienempää rautakynsillä varustettua hankoa on käytetty lannan levitykseen ja että sen nimi on tadikko (< tade), joka juontuu muinaisskandinaviasta (< tad ‘lanta’), joten sen täytyy polveutua viimeistään varhaiskeskiajalta. Teoriassa on mahdollista, että työväline on saanut mainitun nimityksen myöhemmin, mutta siinäkin tapauksessa aikana, jolloin tade-sana oli vielä ainakin paikoin yleisesti käytössä. Mikäli tadikko kuuluu miellä vasta varhaiskeskiaikaan, jään sen ja vanhien karjasuojein omaksumisen välille tuhanne vuoden aukko, jolloin on joka tapauksessa tarvittu jonkinlaista luontivälinettä. Se lienee ollut hanko.

Kaksihaaraisen rautakynsillä varustetun lannankäsittelyvälineen nimityksenä tadikko on ollut käytössä Suomen murteiden sana-arkiston kokoelmien mukaan Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä, Etelä-Savossa sekä Karjalassa (Kuva 24). Selviä keskittymiä on Aura- ja Kokemäenjokien vesistöalueilla. Tade-sana on jostain syystä paennut lännestä ja säilynyt kaakkoissuomalaisissa, Venäjän karjalaisissa sekä inkeriläisissä murteissa. Kaikilla näillä alueilla ei kuitenkaan tunneta siitä johdettua työkalun nimeä. Taikko-nimitys tulikin tunnetuksi Etelä-Karjalassa erään tiedon mukaan vasta kasvitarhanhoidon neuvojien mukana. Tadikko puolestaan levisi Kurkijoen maanviljelyskoulusta. Näihin huomioihin sopii kuitenkin huonosti havainto, että Gananderilla on sanakirjassaan 1797 esimerkki ”määppä lääwää taliskoimaan”, sillä läävä on pääasiassa Viipurin läänin alueella esiintynyt sana.

Kuva 24. Tadikolla on tarkoitettu eri puolilla maata erilaisia lannan käsittelyvälineitä: a. kaksihaarainen, b. kolmihaarainen sepäntakoma ja c. 4–6 haarainen tehdastekoinen malli.

Tadikko on tullut sittemmin eri murteenmukaisine variantteineen sonnankäsittelyvälineiden yleisnimitykseksi itäsuomalaisia oksasorppaisia luonnonhankoja myöten. (Kuva 25) Tadikko-nimityksen rinnalla käytetään nykyisin yleisesti myös muotoa talikko. Terho Itkosen mukaan tadikko~talikko -vaihtelussa näkyvä l-edustus on syntynyt Varsinais-Suomessa 1000-luvulla ja levinnyt sieltä Hämeeseen. Pertti Virtarannan mukaan dentaalispirantti r:n muuttuminen l:ksi on tapahtunut viimeistään 1200-luvulla. Talikko-muodon esiintyminen kaikkialla lounaismurteiden itäosissa on pannut puolestaan Martti Rapolan kysymään, onko tämä hämäläinen peltosana tosiaankin levinnyt näille ikivanhoille viljelysalueille vain irrallisena lainasanana, sillä olisihan suunta perin outo. Eikö se sittenkin voisi olla kotoista perintötavaraa siltä ajalta, jolloin hämäläinen osuus sikäläiseen asutukseen on ollut murteessakin tuntuva? Joka tapauksessa talikko-muoto levisi 1600- tai viimeistään 1700-luvulla Hämeestä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle. ”Onko puheena olevan sanalainan aiheuttanut jokin 1600-luvun tienoilla käynnissä ollut asutusvirtaus vai vastaava esinemuodon lainaus vai jokin muu seikka, ei voi ilman erikoistutkimusta päätellä, mutta missään tapauksessa sitä ei voi asettaa enää niiden varsin myöhäisten muutosten yhteyteen, jotka viime vuosisadan jälkipuolella (1860-1890-luvuilla) vaihtoivat eri osissa maatamme vanhan kaksihaaraisen (harvemmin kolmehaaraisen) puutadikon ensin maasepän takomaan raskaaseen, tavallisesti kolmehaaraiseen rautatadikkoon ja pian sen jälkeen yhä kevyempiin ja joustavampiin 4-, 5- ja 6-haaraisiin tehtaan valmistamiin hankoihin.” Ainakin Jämsän seuduilla talikko nimitys olisi hyvin voinut levitä yhdessä rautanirkkoisen ja hyvinveistetyn työkalun nimenä . Vaikka tadikko vaatikin veistotaitoa, löytyi sitä yleensä omasta talosta riittävästi, ja vain rautakärkien osalta oli ehkä turvautuminen varsinaisen ammattilaisen eli sepän apuun, jollainen löytyi omasta pitäjästä.

Kuva 25. Tadikko-nimityksen ja sen muunnelmien levinneisyys suomen murteissa. Rengastetuilla alueilla on säilynyt pisimpään d:n sijasta l:llinen variantti talikko.– Virtaranta 1958.

Ylimalkaan kolmihaaraiseksi tadikon mainitsee kaksi vastaajaa ja kolme- tai useampihaaraiseksi kolme. Kolmella tai useammalla rautaisella piikillä varustetuksi lannankäsittelyvälineeksi tadikon määrittelee murrekyselyyn vastanneista kuusi. Kolmehaaraisen sepäntekoisen lannankäsittelyvälineen nimityksenä tadikko tunnetaan kaikista maakunnistamme Karjalaa lukuun ottamatta. Selvästi vankinta nimityksen käyttö tässä merkityksessa on Lounais-Suomessa. Tietoja on kaikkiaan 43. Kahdeksan tiedonannon mukaan tadikossa (talikossa, tarikossa) on kolme puista haaraa, jotka voivat olla raudoitettuja tai raudoittamattomia. Nimityksen levinneisyysalueen painopiste on selvästi Lounais-Suomessa.

Monien tietojen mukaan tadikko on jo kaksihaarainen rautakyntinen tai kolmi- tai useampihaarainen sepän raudasta tai teräksestä tekemä tai vähintäin nelihaarainen ja kaupasta ostettu.

Vuonna 1930 julkaistun Maatalouden tietosanakirjan mukaan talikko, tadikko tai taikko onkin vähintäin neljällä haarukkamaisella piikillä sekä puisella varrella varustettu käsityöase, jota käytetään lannan yms. tavaran käsittelyssä . Nelipiikkinen on myös Billnäsin tehtaan Jääsken maatalousnäyttelyssä vuonna 1936 mainostama tadikko. Pohjois-Pohjanmalla (Muhos, Kolari) nelipiikkistä tadikkoa on nimitetty myös hangoksi. Vaikka nelihaarainen rautatadikko on ollut käytössä kaikissa maakunnissa, kiinnittää huomiota yhtäältä edustuksen täydellinen puuttuminen Keski-Pohjanmaalta, Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta sekä toisaalta edustuksen runsaus Pohjois-Pohjanmaalla. Tuntuu siltä, että nelipiikkistä rautatadikkoa on markkinoitu erityisen tehokkaasti sekä Lounais-Suomessa että Oulun talousseuran alueella.

Metallisen viisihaaraisen tadikon käyttöalue kattaa koko maan, joskin Itä-Suomen edustus on selvästi Päijänteen - Oulujärven länsipuolista aluetta harvempaa. Nelipiikkisen tyypin levikkialueeseen verrattuna tulevat viisipiikkisen myötä mukaan Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala, joskin viimeksi mainitut vain yhdellä tiedolla. Pielisjärven tieto on vasta vuodelta 1960. Kaikki viisipiikkiset tadikot ovat tehdastekoisia.

Kuusipiikkinen tadikko näyttää olleen harvinaisuus. Siitä on vain 11 tietoa. Ne jakaantuvat kuitenkin jokseenkin tasaisesti samalle alueelle kuin viisipiikkisetkin, joskin Oulujoen vesistöalueen edustuksen puuttuminen on yllättävää. Varsinais-Suomesta Laitilasta manitaan, että sielläkin kuusipiikkinen oli harvinainen, ja että rautatadikossa oli paikkakunnalla yleensä vain viisi piikkiä. Nurmijärveläistä tietoa (vuodelta 1950) lukuun ottamatta kaikki maininnat ovat sotia edeltäneeltä ajalta, parhaastaan 1920-luvun lopulta.

Talikko on merkinnyt alkuaan vain lantahankoa. 1920-luvulla puhuttiin myös heinätalikosta metallisten mallien tultua käyttöön.

Nimi tehtävän mukaan: hajoitin eli levityshanko
Hajoittimella on tavallisesti ymmärretty koivunhaarasta tehtyä kaksihaaraista, kokonaan puista lannankäsittelyvälinettä. Kooltaan se oli tavallista tadikkoa pienempi, sillä sitä käyttivät naiset.
Entisen Viipurin läänin Pyhäjärveltä on kaksikin tietoa rautateräisestä levityshangosta. Niiden sanotaan olleen pieniä kuin anninpuut ja kevyempiä sekä heikompia kuin tadehangot. Levityshangolla levitettiin läävästä pellolle vedetty sonta, esimerkiksi ohralle käytetty ns. kattosonta. Levitys suoritettiin vasta kylvön jälkeen.

Kun hajottimen haaroihin pantiin rautakärjet, tuli hajottimesta tadikko, jolla saattoi luoda lantaa tukevammin. Muuan suomusjärveläinen tiedonantaja määritteleekin:

Hajottimes ei yhtikän ollu rautaa,
mut simmosis ku sonda luodi,
nis oli rauta nokas.

Suomen murteiden sana-arkiston tietojen mukaan levityshangon nimenä on käytetty hajotinta hyvin suppealla alueella Varsinais-Suomessa sekä Satakunnan eteläisimmissä pitäjissä (Kuva 27). Hajotin-nimitykseen liittyvät Somerniemeltä ja Nastolasta muistiin merkitty yhdyssana hajoitustalikko.

Levityshanko tunnettiin myös maamme ulkopuolella. Lättiläiset käyttävät suuren tadikon ohella pienempää, aina kaksikärkistä ja nykyisin raudasta valmistettua dakschinaa, jolla sontakasat levitetään pellolle. Levittämisestä tulee työvälineen toinen nimitys ardikls, jonka taustalla on verbi 'hajottaa, särkeä'. Muuan balttien tadikosta käyttämä termi on urkis, joka merkitsee 'tonkia'. Se on nimenomaan kaksipiikkisen hangon nimitys. Maan kääntämisellä tadikolla on meillä varsin nuori puutarhakulttuuriin kuuluva piirre, mutta etelämpänä sillä on vanhat juuret. Kun hankoauran nimitys palautuu ostjakissa (xir-), syrjäänissä (ger) ja votjakissa (geri) ‘kaivaa, murtaa, kyntää’ -merkityksiin, on esitetty, että kaksikyntinen kaivuuhanko olisi tunnettu ennen auraa eli sahroja (coxa), joksi se sittemmin kehittyi. Tähän yhteyteen sopivat Suomesta tavatut maininnat tadikon ja sahrojen peräpuun sukulaisuudesta. Esineen ulkomuodon perusteella puhutaan Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä sahran talikosta, ja Savossa tarikko on niin ikään sahran peräpuu. Se johdattaa meidät seuraavaan nimitysten ryhmään.

Ulkonäön mukaan annetut nimitykset: haaru, hanko, kihveli ja vilka
Suomen murarkiston kokoelmissa vain puolenkymmentä tietoa sonnankäsittelyvälineen nimittämisestä sontahaaruksi. Sitä on käytetty yhtäältä Kymijoen vesistöalueella jatoisaalta Ruoveden reitin itäpuolella Ylä-Satakunnassa (Kuva 27). Haaru on murteellinen muoto haarasta. Se paljastaa aihioksi otetun puun luonnonhaaran. Vilppulassa nimityksen mainitaan olleen jo vuonna 1947 vanhahtava ja sillä tarkoitetun pellolla lannan levityksessä käytettyä kaksihaaraista puuta. Elimäkeläinen tieto vahvistaa sontahaarun tadikkoa pienemmäksi työvälineeksi. Kyseessä on siis kevytrakenteinen naisten pellolla lannan levityksessä käyttämä hajotin eikä rautateräinen miesten työkalu, tadikko.Vahvistuksen sontahaarun ja tadikon erilaisesta merkityksestä antaa myös Heinolasta muistiin merkitty lause: "Jassoo, talikko; minä luulint että se oli vaan sontahaaru..." Sontahaaru oli tadikkoa vaatimattomampi, kapeahko puulapion muotoinen työkalu, jonka olkapäät veistettiin hyvin loiviksi, joten työntäessä ei jalalla voinut auttaa. Haarojen päissä saattoi olla rautaiset kärjet.

Kuva 26. A. hajotin, b. (sonta)haaru, c. hanko, d. sontahanko lannan käsittelyvälineen nimityksinä. – SMSA ja museolähteet.

Hanko tarkoittaa nykyisin yleiskielessä useimmiten heinähankoa. Paikoin hangolla on ilman tade- tai sonta-etuliitettäkin tarkoitettu nimenomaan lannanluontivälinettä. Ennen tehdastekoisten kaksipiikkisten varsinaisten heinähankojen yleistymistä käytettiin heiniö tallissa ja navetassa käsiteltäessä monin paikoin tadikkoa. Perinne oli niin vahva, että uutta varsinaista heinähankoakin kutsuttiin tadikoksi ja päinvastoin uutta viisipiikkistä rautatadikkoa hangoksi.

Lannankäsittelyvälineenä hanko tunnetaan Satakunnassa ja Kainuussa, onpa yksi tieto Pohjanmaaltakin, mutta varsinaista ydinaluetta näyttää olevan Etelä-Karjala ja Inkeri (Kuva 27).

Jos tarkastellaan lantahangon määritelmiä, joista kaikkiaan 24 mainitsee haarojen määrästä jotakin, havaitaan primaariksi kaksihaarainen puuhanko. Kaksi- tai kolmihaaraiseksi hangon mainitsee viisi vastaajaa, samaten pelkästään kolmihaaraiseksi . Neljä- tai viisipiikkistä välinettä on hangoksi luonnehtinut vain yksi tiedonantajista. Rautahaaraisia tadehangot ovat vain poikkeustapauksessa. Sellaisiksi on mainittu aineiston ainoat neljä- ja viisipiikkiset sekä kolmipiikkisistä vain yksi (Tyrö Inkerissä). Kaukolasta ja Parikkalasta painotetaan, että puinen väline on hanko ja rautainen vilkka. Lisäselvityksinä mainitaan monin paikoin (Antrea, Jämsä, Kalliveri, Kerimäki, Kitee, Korpilahti, Valkjärvi), että hanko on nimenomaan lannan hajoitus- eli levitysväline. Martti Rapolan mukaan hanko (lanta-, tade-, sontahanko) oli vanhastaan Kaakkois-Suomessa (Karjalassa) vanha puinen talikko.

Kolmihaaraista hankoa on käytetty luontitehtävissä eli läävähankona. Läävässä eli navatassa sotkettiin eläimille myös haudetta eli apetta. Sen teossa käytettiin paikoin hankoa, joten sitä nimitettiin apehangoksi mikäli sillä ei ollut muita tehtäviä. On myös tietoja lantahangon käytöstä hauteen tekoon.

Kolmehaaraisen tadikon Suomeen leviämisen ajankohta ei ole määriteltävissä. Vuosisadan alkukymmenillä kerätyn muistitiedon kattamana aikana eli 1800-luvun jälkipuoliskolla - joka oli vielä hakosonnan valta-aikaa kuten on huomautettu - tyyppi oli yleisesti käytössä Länsi-Suomessa vanhemman kaksipiikkisen ohella. Sirelius nimittää sitä kolmihaaraiseksi puuhangoksi (Kuva 28).

Sontahanko on ollut käytössä lannankäsittelyvälineen nimenä alueella, joka ulottuu Karjalan kannakselta ja Etelä-Karjalasta toisaalta kohti Pohjois-Karjalaa ja toisaalta Saimaan eteläpuolitse Päijänteelle (Kuva 27) . Eräs riimillinen sontahangon määritelmä kuuluu seuraavasti:

Sontahanko tehtii puust,
visakoivun huohlan suust.
Rautaa kärkee iskettii,
mikä sontaa pistettii.

Sontahangon ulkonäöstä annettujen selvitysten mukaan sillä tarkoitettiin ensisijaisesti rautakärjillä varustettua kaksihaaraista lannankäsittelyvälinettä. Tällaiseksi sen kuvailee 24 vastaajaa 33:sta, neljä mainitsee sen olevan ylimalkaan kaksihaarainen. Kun kolmikärkistä välinettä ei ole nimitetty sontahangoksi ja useampihaaraisesta metallitadikostakin on vain muutama hajamaininta, voidaan hyvin yhtyä pertunmaalaisen E. Seppälän näkemykseen, jonka mukaan: "Sontahankoa voidaan luonnehtia lujasta kaksihaaraisesta koivusta latteaksi veistetyksi hangoksi, jonka kummankin haaran kärkeen pantiin suppilomaiset rautaiset kärsäraudat.” Tällainen sontahanko pysyi Etelä-Savossa käytössä vuoden 1885 paikkeille, jolloin sitä alkoivat syrjäyttää raudasta tai teräksestä tehdyt useampihaaraiset sontahangot, joista käytettiin nimitystä taikko tai talikko.

Kuva 27. Lannan käsittelyvälineitä Sireliuksen mukaan: I. sonnanlevityshanko, II. raudoitettu 1920-luvun taitteessa häviämässä ollut karjalainen hanko ja III. sen raudasta tehty savolainen jäljennös Juvalta, IV. länsisuomalainen kolmihaarainen puuhanko. – Sirelius 1919, 263.

Kaksipiikkisen heinähangon vanha germaaninen nimi vastaa suomen kahveli-sanaa (muinaisyläsaksan gabola, keskiyläsaksan gabele, gabel; myöhäisgermaninen gaefl). Sitä käytetään myös poljettavasta (sa. drücklich) kolmipiikkisestä sontahangosta (gabil ‘tridens mistgabil’; gavele). Kyseessä on vanha laina kelttiläisalueilta (myöhäisiirissä ja kymrissä gabul, gebel). Esinettä nimitetään paikoin myös roomalaista perua olevalla termillä furca tai sen johdannaisella. Saksasta ei tunneta puista kaivuuhankoa, joten gabel lienee vanha tadikon tai heinähangon nimi, ehkä kummankin, Grimmin sanakirjan mukaan Gabel merkitsee puista työkalua, kun taas Forke (< lat. furca) on rautakynsin varustettu työväline.

Tässä yhteydessä voidaan mainita ruotsissa käytetty tadikon nimitys dygngrep. Norjassa vanhanmallisen kaksihaaraisen tadikon nimi on styng, mykestung, mökstyng tai sulroko. Kolmen ensimmäisen kantasana styng ‘‘. Nuoremman kolmehaaraisen mallin myötä omaksuttiin nimitys greip, joka saatettiin liittää vanhoihin kantasanoihin, jolloin syntyi sellaisia termejä kuin greiproko tai mökgreip.

Kihveli on tunnettu lannanluontivälineen nimenä parhaastaan Itä-Suomessa, ennen kaikkea Pohjois-Karjalassa (Kuva 29). Kihveli oli 3-6 -piikkinen rautatadikko, joia luonnehditaan atribuuteilla lapiomainen, tehdastekoinen, moderni ja ohutpiikkinen. Toisinaan malli mainitaan amerikkalaiseksi. Paikoin kihveli omaksuttii maasepän takomien kolmehaaraisten rautatadikoiden nimitykseksi.

Kuva 28. A. kihveli ja b. vilka lannan käsittelyvälineen nimityksenä. – SMSA ja museolähteet.

Kihveli-sanan takana on ruotsin skyffel. Kuinka termi on siirtynyt lannanluontivälineen nimitykseksi ja miksi se esiintyy sellaisena nimenomaan Pohjois-Karjalassa? Asiasta voidaan esittää vain oletuksia.

Kihvelillä ymmärrettiin tadikon ohella vuosisadan vaihteessa tehdastekoista rautapesäistä lapiota, jota käytettiin ennen kaikkea hiekka-, mutta myös sontalapiona. Karjalassakin kihveliksi nimitettiin suippoteräisiä, metallisella lavalla ja lapiokahvalla eli lävistetyllä puolipyöreällä kädensijalla varustettuja lapioita. Åminneforsin tehdas sai Viipurin maatalousnäyttelyssä vuonna 1887 käsi- ja maanviljelysaseiden luokassa ensimmäisen palkinnon kihvelistään. Valitettavasti luettelosta ei ilmene tarkemmin, oliko kyseessä lapio vai tadikko. Kun esimerkiksi Billnäsin rautalapioita ja tadikkoja tehtiin tunnetuksi vuosisadan vaihteessa erilaisissa julkaisuissa painetuin mainoksin, esiintyi kuvassa rinnan rautateräinen lapio ja viisihaarainen tadikko, mutta tekstissä puhutaan vain kihveleistä ynnä muista maataloustyökaluista. Yhtä epävarmalla pohjalla ollaan vielä Kuopion maatalousnäyttelyn tietojen suhteen vuonna 1906. Tilaisuudessa myytiin 1,75 markan hintaan keuruulaisen sepän tekemä spillings-skyffel (sontakihveli, n:o 1912) mutta myös Kurkijoen (Kronoborg) maanviljelyskoulun näytteille asettama spillings-spade. Mainitun näyttelyn luettelossa on Billnäsin tehtaan kuvittamaton mainos, jossa suositellaan skyfflar, grepar jne. Jääsken kihlakunnan maatalousnäyttelyä varten vuonna 1936 painetussa luettelossa (sivulla 22) on niin ikään Billnäsin mainos, jossa kaupataan kihveleitä. Kyse on rautateräisestä lapiosta. Mainoksissa on myös 4-piikkisiä talikoita, joihin kuuluu lävisteinen kahva. Kihveli olisi voitu käsittää kummankin kuvassa näkyvän työvälineen nimeksi.

Kihvelistä on tätä kautta voinut tulla sonnanluontivälineen yleisnimi, joka siirtyi myös tadikon nimeksi. Oletusten sarjaa voisi jatkaa siten, että Karjalassa olisi käytetty lapiota ennen tadikon tunnetuksi tuloa sonnan luontivälineenä. Kun tadikko sitten omaksuttiin, annettiin sille lapion nimi kihveli. Mutta miksi vain Itä-Suomessa? Tuntuu selvältä, että takana täytyy olla jonkin paikallisen vaikuttajan. Tällöin avautuu ainakin kolme mahdollisuutta:1) tehdastekoisia talikkoja on myyty piirimyyjän toimesta kihvelin nimellä, 2) joku vaikuttaja Pohjois-Karjalan maanviljelysseurassa on käyttänyt tadikosta kihveli-nimeä, 3) paikallisissa maanviljelys- ja karjanhoitokouluissa on suosittu tätä termiä.

Kihveli tadikon nimityksenä on voinut saada pontta myös kirjallisuuden kautta, lähinnä maanviljelysoppilaitoksien välityksellä. Näin voisi päätellä siitä, että tohtori Samuel Roosin suomentamassa ja vuonna 1873 Maatalouskirjasto-sarjassa ilmestyneessä J. Arrheniuksen kirjoittamassa teoksessa "Maamme paras kulta", jolla tarkoitettiin lantaa, käytetään kaikenlaisesta lannan lisästä nimitystä rikat eli lakastukset. Rikkojen käsittely vie ajatukset tietenkin rikkalapioon eli kihveliin, Näin tämä lapion nimitys olisi voinut siirtyä muidenkin kuin varsinaisten roskien eli rikkojen käsittelyssä käytetylle piikikkäälle työkalulle, tadikolle. Lopuksi on parasta palata alkulähteille eli ruotsin kieleen. Ruotsin Akatemian sanakirjan mukaan skyffel tarkoittaa näet lapiota, rikka- ja sontalapiota.

Vilkasta on Suomen murteiden sana-arkistossa puolensataa tiedonantoa. Nimityksellä on tarkoitettu voittopuolisesti neljä- tai viisihaaraista tadikkoa. Vain muutamassa tapauksessa on kolmi- tai kaksihaaraista työvälinettä nimitetty vilkaksi. Enemmistö tiedonantajista määrittelee vilkan ohutpiikkiseksi, puuvartiseksi ja lapiokahvalliseksi, moderniksi ja myöhään käyttöön tulleeksi työkaluksi. Valmistukseltaan se oli tehdastuotetta, joten omistajaksi päästiin kaupan välityksellä. Erään tiedon mukaan vilkka olisi ollut käytössä Parikkalassa jo 1880-luvulla. Vuokselassa työkalujen käyttööntulojärjestys oli ensin tarikko ja sitten vilkka.

Martti Rapolan mukaan Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa on käytössä taikon ohella hanko eli vilka. Uusi tehdastekoinen laite onkin Parikkalan, Sortavalan, Metsäpirtin ja Terijoen välillä sekä Haminassa vilka. Kaukolasta kerrotaan vuonna 1928, että silloin ei enää käytetty puisia lantahankoja eli talikkoja ja nimenäkin uusilla on vilka. Paikoin kuitenkin vakuutettiin, että tehtaan valmistama vilka on häviämässä hanko-nimen tieltä. Tämä oudolta tuntuva väittämä selittynee sillä, että tiedonanto ei koske yksinomaan sontatadikkoa, vaan nimitykseen kytkeytyy myös heinähanko.

Vilka on lainattu meille venäjästä, kuten termin levinneisyyskin kertoo. (Kuva 29) Sanan vily, vila merkitys on kaikissa slaavilaisissa kielissä ‘hanko, taivutettu työväline’. Virossa vigl on heinähanko. Wiedemannin mukaan sillä tarkoitetaan hankoa, jossa on enemmän kuin kaksi haaraa; sita-vigl on sontahanko. Se on virossa venäläistä alkuperää. Kantamuoto on vidla. Muinaispihkovan murteessa dl on muuttunut gl:ksi. Lyydissä sana on vilk ja merkitsee haarukkaa sekä nelihaaraista rautahankoa. Murkon mukaan vila on kookas hanko tai haarukka, vilka taas pieni haarukka tai pöytähaarukka ja vidly profiililtaan 'taivutettu'. Niiden kaikkien kantamerkitykseksi on esitetty vanhastaan 'terävä' puu. Murko on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että slaavit säilyttivät uusien haarukkatyyppien käyttöön tulosta huolimatta tadikon nimenä vi(d)ly-sanan tai jonkin sen johdannaisen, kun sen sijaan muut haarukkamaiset työkalut lainasivat herkästi uusia nimiä. Niinpä pöytäkalustoon kuuluneet rautaiset haarukat tunnetaan nimellä angliskija ‘englantilainen’ luultavasti mainittuja esineitä välittäneen kauppamahdin muistona. Kulhojen nosteluun kehitetty uunihanko oli nimeltään burkla, joka palautuu perimmältään latinan furca-sanaan. Bulgarian karacka taas on lainaa turkista. Heinähankoa ja sahrojen haarukkamaista peräpuuta slaaveilla merkitsevät zoha ja rogla.

Toinen balttien tadikosta käyttämä termi on 'haarautumaan' viittaava sakas. Kolmas, lättiläisten suosima nimitys kukis liittyy niin ikään rakenteeseen, sillä kuka dakscha merkitsee 'puinen haarukka'. Tällaista levityshankoa käytetään edelleenkin. Sen kärjet vahvistetaan paahtamalla tulessa. Lätiksi sontatadikko on dakscha kun sen sijaan pienemmästä lyhdehangosta käytetään diminutiivimuotoa dakschina. Kantasana on dhag 'terävä', jonka lähtökohtana on 'oka'. Lättiläinen urkis tarkoittaa puolestaan kaksipiikkistä hankoa.

Lannankäsittelyvälineistä maassamme käyteyt nimitykset ovat siis moninaiset ja montaa eri lähtöä. Niissä on vanhaa omaperäistä ainesta yhtä hyvin kuin läntistä ja itäistä lainaa. Niissä heijastuvat sekä ulkoinen hahmo että käyttötarkoitus. Paikallisesti tarkasteltuna havaitaan, että nimitys on voitu siirtää vanhemmasta mallista nuorempaan mutta myös päinvastoin.

Niinkin proosallinen toiminta kuin lannankäsittely ja siinä käytetty väline voi siis paljastaa yksityiskohtaisesti analysoituna pitkiä historiallisia kaaria. Tällainen kaari on kuin useata kappaleesta yhteen liimattu vaneri, johon kukin kerros tuo oman lisänsä. Siinä erottuvat aikojen kuluessa yhä ergonomisemmaksi ja tehokkaammaksi käyvä muoto, raaka-aineen paraneminen, siirtyminen kotitekoisesta tuotteesta tehdastekoiseen massatuotteeseen ja sukupuolten välisen työnjaon merkitys esineen koolle ja muodolle. Sosiaaliluokankin vaikutus häivähtää muutaman kerran. Aineelliseen kulttuuriin liittyy aina myös henkinen puoli. Tadikkoon sitä on kiinnittynyt runsaan nimikkeistön ohella sanontatapoina ja jopa kansainvälisinä uskomuksina.

SEURAAVA LUKU