Historiallinen maatalous > Erillisartikkelit > Tadikko – tyylipiirteitä tunkiolla > Mihin tadikkoa tarvittiin?

Johdanto
Mihin tadikkoa tarvittiin?
Hahmo ja yksityiskohdat

Ikäkysymyksiä
Lannankäsittelyväline ja sukupuoli
Uskomusperinne ja symbolismi
Nimitykset
Lähteet

Mihin tadikkoa tarvittiin?

Lannan tuotanto ja lannoitus
Vanhan ajan kreikkalaisista kirjailijoista Homeros mainitsee Odysseijassaan navettalannan, ja Xenofon antaa neuvoja miten pellonhöystöä voi lisätä sekoittamalla sontaan kasvinjätteitä. Roomassa keisari Neron aikoihin elänyt maatalousoppinut Lucius Columella puolestaan luokittelee eri kotieläinten jätökset lannoitustehonsa mukaan.

Karjan lantaa on käytetty meilläkin maanparannusaineena pitkään. Peltojen lannoittaminen suoritettiin kahdella tavalla. Ensimmäinen perustui karjan pitoon kesanto- tai sänkipellolla. Lannoituksen alueellisesta tasapuolisuudesta huolehdittiin tekemällä elikoille koko peltoalaa pienempi aitaus jota siirrettiin paikasta toiseen lähitulevaisuudessa viljelyyn otettavalla maatilkulla. Karjan laitumelle jättämä lanta levitettiin risuäkeillä ja ladalla.

Toinen menetelmä perustui karjasuojasta tai sen lähettyville kootusta hakotarhasta kantaen tai ajopelillä pellolle siirretyn lannan hyödyntämiseen. Puupermantoisten navetoiden alueella karjasuojaan kertynyt lanta luotiin ulkopuolella olevaan tunkioon vähintäin kerran päivässä.

Sulan maan aikana lehmiä pidettiin navetan äärellä tarhassa, jonne vedettiin maan pinnan peitoksi hakoja, niille kerros suomutaa ja sontaa sekä peitteeksi jälleen hakoja, joilla lehmät sitten oleilivat. Näin saatiin tarha-, piha- eli hakosontaa. Kun karja oli pidetty kevään, kesän ja alkusyksyn tarhassa öisin havujen päällä, alkoi jonain lokakuun aamuna tarhan kasaaminen. Eläinten lujaan tallaamat maa-, lanta- ja havukerrokset käännettiin tadikolla keskeltä alkaen sekaisin. Massa kasattiin laidoilta keskelle päin nostellen suureksi patteriksi, jossa löyhdytetty lanta rupesi vähitellen kemiallisesti palamaan. Runsaat lisäaineet tekeytyivät maanparannusaineeksi. Tunkionnosto tehtiin päivässä. Tarvittaessa apua saatiin torppareilta ja naapureilta.

Tunkionnostossa käytettiin lantahankoja ja karkeita tarhakankia. Kanget lyötiin keskeltä pohjaan ja käännettiin sivulle, jolloin lanta nousi laattoina. Toisessa menetelmässä koko tunkioalue murskattiin ensin rautakangilla, jonka jälkeen lanta heiteltiin hangoilla sivuilta keskelle. Askolassa tarha murrettiin reunasta alkaen kangella, jonka jälkeen sonta lastattiin rekiin hangoilla. Tarhasontaa tarkoittaen todettiin läntisessä naapurimaassamme: ”Ilolla mahdamme kuitenkin tunnustaa peltomiesten paikoittain Suomessa pitävän parempaa huolta lannan teosta kuin on laita esimerkiksi Ruotsin valtakunnassa”.

Hakosontaa valmistettiin myös halmepellolla. Tällöin pellon pinnalle hakattiin ensin parikymmensenttinen hakokerros. Sen päälle levitetty lanta peitettiin suomaalla, joka esti kuivumisen. Hakojen sanottiin pitävän pellon möyheänä. Niittokoneitten tultua käyttöön hakosonta osoittautui haitaksi heinäpellolla. Kun hakojen tilalle laitettiin olkia, sahajauhoja tai turvepehkua, ei ongelmia koneen kanssa syntynyt.

Hattulassa kehotettiin 1820-luvulla ajamaan lanta pellolle uudella kuulla. Tavallisesti tarhasonta vedettiin patteriksi pellolle syksyllä kuun vaiheista riippumatta jahka vain lumi oli satanut maahan. Höystö hajotettiin tavallisesti seuraavana suvena, mutta paikoin tarhasonta oli lehmien jaloissa jopa kaksi vuotta ja kesannollakin vuoden. Ohralle lannoitus tapahtui talvella vetämällä sontaa jopa viidessä erässä ometasta pelolle. Sinne ajettu jäätynyt lehmisonta oli 1930-luvulla tapana kääntää eli kirsiä tai klapata keväällä hienoksi tukevalla rautapiikkisellä sontaharavalla ja hajottaa raskailla tadikoilla sekä kyntää sahroilla maan sekaan.

Keväällä kylvettävät viljat ohra, kevätruis, herne ja pellava saivat vahvan lannoituksen. Kattosonnaksi ohralle tarkoitettu karjan lanta ajettiin keväällä viime keleillä tai jo sulalla maalla kylvön ja sekoituksen jälkeen kapeiksi jonoiksi pellolle. Niistä lanta kannettiin paareilla kasoiksi ympäriinsä ja hajotettiin kaksihaaraisilla hajottimilla pitkin kylvöksen pintaa. Hajotusta saattoi seurata käsin pienentäminen. Erityisesti lampaan jätöksistä koostunut kattosonta levitettiin suviviljalle tai perunamaalle käsin huonokasvuisiin paikkoihin ennen kuin touko oli noussut. Sitkeät, karsinoituneet sontakiivutkin nyhdettiin hajalle käsin. Rukiille annettiin navettasontaa, jossa oli osana havuja ja maata. Kesannolle lannoitettiin kesällä kyntämällä kertaussonta maahan ennen heinäaikaa.

Sekasonta- eli maapermantonavettaan kertynyt lanta luotiin ulkopuolella olevaan tunkioon kun karjalta loppui liikkumatila, viimeistään keväällä tai kesällä. Itä-Hämeessä lanta tasattiin ensin navetan lattialle; harvoin sitä heitettiin ulos. Sonta siirrettiin pellolle tavallisesti vasta ennen ensimmäistä kesäkyntöä. Se ajettiin liistereellä suoraan läävästä, ellei sitä ollut aikaisemmin puolennettu ulos tunkioksi.

Peltojen lantahuolto noudatteli samoja linjoja mannermaalla. Saksassa lanta kuljetettiin eläinsuojista ja -aitauksista lantapaareilla kantaen tai vankkureilla ajaen pellolle korkeisiin kasoihin, jotka hajotettiin sontatadikolla ennen kyntöä. Lannanajo oli syys- ja talvikauden työtä, joka saattoi olosuhteista johtuen venyä maanmuokkausajankohtaan asti.

Työväline tehtävän mukaan
Navetassa lannan tasaus ja havujen levitys suoritettiin tadikolla. Rautatadikko kuuluu myös tallin kalustoon. Karjasuojasta lanta luotiin joko kaksihaaraisella puuhangolla (Kuva 2) tai useampihaaraisella tadikolla. Tarhan patterista lanta irroitettiin sontakouralla.

Kuva 2. Kaksihaarainen lantahanko Ilomantista. – Vilkuna 1939, 133.

Lannan lastaus kuljetusvälineeseen (ruuhimainen sontakotti, reki tai kärry) suoritettiin vielä 1860-luvun lopulla jokseenkin kaikkialla maassamme hangoilla ja puutadikoilla. Kaksihaaraiset puiset sontahangot olivat rautakärkiset ja kiperät kuin aatran peräpuut. Kasattaessa tunkio ja luotaessa lanta rekeen käytettiin puutadikon ohella kolmella rautahaaralla varustettua tunkiotadikkoa. Välineet olivat oman aikansa mittapuun mukaan tehokkaita. 1800-luvun loppupuolella miehen laskettiin luovan niillä päivässä 18-20 kuormaa sontaa ja purkavan peräti 50-60 kuormaa. Mieluiten lanta ajettiin pellolle kaksipyöräisillä kärryillä, joiden lava keinautettiin kuormaa purettaessa ripustuskoukkujen varassa etuosastaan ylös; hevosen ottaessa samalla pari askelta eteenpäin putosi koko kuorma maahan. (Kuva 3) Paikoiteillen Kaakkois-Suomessa lanta ajettiin kesällä pellolle nelipyöräisillä vankkureilla.

Kuva 3. Kivien raivaus ja lannan ajo kuuluivat miesten töihin naisten toimiessa lannan levittäjinä. Räisälä, Karjalan kannas. – Valokuva A. Aarnio 1892. MVKA 7:1.

Myös lannan hajottaminen suoritettiin joko yksinkertaisella puuhangolla tai tadikolla . Tadikko mainitaan yleisesti käteväksi lannan hajottamisessa. Kärkölässä sen täsmennettiin olevan omiaan erityisesti kuusenhavuja sisältävän lannan hajotukseen. Viime vuosisadan loppupuolella tehdyn tutkimuksen mukaan lannan hajotus pellolle vaati kaksi päivätyötä tynnyrinalaa eli puolta hehtaaria kohti.

Sekä Pohjoismaissa että mannermaalla tadikoita on käytetty lannan käsittelyn ohella maan kaivamiseen ja levitykseen, jossain määrin myös puutarhan ja peltojen puhdistukseen. Erityisesti rautatadikkoa käytettiin lannanluonnin ohessa myös ammennettaessa olkia hevoselle tallissa ja tuotaessa olkia kuivikkeiksi karjan alle. Viimeksi mainitussa tapauksessa tadikkoa saatettiin säilyttää navetan ohella puintihuoneessa eli luuvassa.

Suomessa on siis ollut käytössä monen muotoisia lannankäsittelyvälineitä. Esittelen seuraavassa niiden keskeisiä ominaisuuksia tarkemmin.

Ryhmittelyä ja tyypittelyä
Tadikot voidaan ryhmitellä usealla tavalla. Luonteva on valmistusmateriaaliin perustuva jako, jossa ratkaisevana on haarojen rakenne. Voidaan puhua yhtäältä puu- ja toisaalta metallihaaraisista tadikoista. Kummatkin ryhmät jakautuvat edelleen kaksi-, kolme- jne. -haaraisiin tyyppeihin.

Kuva 4. Puutadikkojen typologiaa.

Kahdella puuhaaralla varustetut tadikot on tehty kokonaisuudessaan yhdestä puusta. Niissä on erotettavissa haarojen muodon mukaan kaksi varianttia. Ensimmäisessä mallissa aihiopuusta on poistettu vain kuori, joten haarat ovat luonnonpyöreät eli muotoilemattomat (Kuva 4:1). Toisessa variantissa aihioksi otettiin edellistä levämpi puu, jolloin haaroja tasoitettiin päältä veistämällä. Tadikon alaosasta muodostui näin lapiomainen, pelkkää haarapuuta suuremman kuorman ottava, esineen muuttumatta silti liian painavaksi käsitellä (Kuva 4: 2).

Kiinnitettäessä huomio kohtaan, jossa tadikon haarojen tyvi eli tadikon olka yhtyy varteen havaitaan varren ja olan välisen kulman vaihtelevan eri tadikoissa. Pienimmillään kulma on 90 astetta, jolloin olka on varteen nähden kohtisuorassa. Tällaisen työvälineen uppoamista kuormattavaan aineeseen on helppo avittaa polkemalla olkaa. Suuremman kulman omaavia variaatioita voidaan luonnehtia luisuksi, pyöristetyksi tai viistoksi. Näistä vain pyöristetyssä mallissa on hiukan vastinetta jalalla auttamisen mahdollistamiseksi. Muut olkamuodot edellyttävät pelkän käsivoiman käyttöä tadikkoa täytettäessä.

Kolme- tai useampihaaraiset puutadikot jakaantuvat luontevasi kahteen ryhmään sen mukaan onko ne veistetty yhdestä puusta vai koottu useammasta erillisestä osasta. Yhdestä puusta veistettyjen kolmihaaraisten tadikkojen kohdalla on nähtävissä periaatteessa sama jako kuin kaksihaaraisissakin eli yhtäältä luonnonpyöreähaaraiset ja toisaalta veistetyillä latteilla haaroilla varustetut. Useammasta puusta yhdistetyt tadikot jakaantuvat puolestaan tyypeiksi haarojen ja niitä yhdistävien pienojen lukumäärän mukaan.

Kuva 5. Metallihaaraisten tadikkojen varren kiinnitysvaihtoehtoja.

Metallihaaraisten tadikkojen perusjako nojaa ensi sijassa haarojen lukumäärään. Niitä on kahdesta seitsemään. Toisesta jakoperusteesta käy tapa, jolla varsi on kiinnitetty metallihaaroihin. Pääratkaisuja on kaksi, nimittäin varsiputki ja ruoto. Edelliset ovat kaikki samanlaisia vain varren tyven peittävän putken pituuden vaihdellessa (Kuva 5:1). Ruotokiinnityksen kohdalla ratkaisumalleja on ruodon ja varren liitospaikan mukaan kolme: ruoto kiinnittyy joko varren sisälle, alle tai päälle (Kuva 5:2-4). Liitos on yleensä vahvistettu varren tyven ympäri kulkevalla rautarenkaalla. Sen sijoituspaikka voi olla kahtalainen. Yleisemmin rengas lukitsee varren ja ruodon, mutta harvinaisena tavataan myös tadikkoja, joissa varren tyvi jatkuu jonkin matkaa keskimmäisen haaran päälle, jolloin rengas kiristää nämä yhteen. Fysiikan lakien mukaan viimeksi mainittu ratkaisu on edullisin, sillä nostettaessa suurin rasitus kohdistuu siihen kohtaan, jossa varren ja teräosan liitos on lähinnä kuormaa. Keskihaaraan kiinnittyvä varsi on kuormassa kiinni eli sen lähemmäksi nostettavaa taakkaa ei päästä, joten ratkaisu on optimaalinen, varsiputkeakin parempi. Mitä kauemmaksi varren suuntaan rengas tai ensimmäinen niittaus tästä viedään, sitä suuremmaksi kasvaa se voimavarsi, joka rasittaa teräosan ja varren yhtymäkohtaa taakkaa käsiteltäessä.

Mistä sitten johtuu, että etevimpiä ratkaisuja on aineistossa vain muutamia? Selityksiä voi esittää useampia. Mikäli ruodon päällä sijaitsevalla renkaalla varustettu tadikko kesti normaalin rasituksen, ei vahvemmalle variantille ollut suuremmin tarvetta, joten asia ei askarruttanut laajoja lannankäsittelyyn tottuneita piirejä. Toinen selitys saattaisi olla se, että keskihaaraan tukeutuvalla kiristysrenkaalla varustettu ratkaisu on niin nuori, ettei se ennättänyt levitä laajalti käyttöön perinteisen kansankulttuurin kaudella. Lisäksi voidaan todeta, että kuorman keskimmäisen haaran yläpuolelle kiinnitetyllä varrella on pieni kuorman määrää supistava vaikutus, nimittäin sen vaatima oma tila.

SEURAAVA LUKU